Olenpa oikein juuttunut miettimään tuota ihmettä.

Selkälokki on aivan oikeassa. Ihmeeseen voi sisältyä myös juttuja, jotka eivät välttämättä ole hyviä ja positiivisia. Ihmeen lopputulos, jos näin voi sanoa, on kokonaisuuden kannalta positiivinen. Matkalla voi kuitenkin olla asioita, jotka tuntuvat sillä hetkellä ”huonoilta”, mutta jotka ovat välttämättömiä siihen hyvään lopputulokseen. Ei tuotakaan voisi varmaan monimutkaisemmin sanoa, vaikka oikein yrittäisi. Sanallinen lahjakkuus huipussaan  :
Tänään vasta tajusin, että minä elän parasta aikaa yhden sortin ihmettä  Jos joku olisi 3kk sitten sanonut, että voin tuntea itseni, elämäni ja jopa elämäntilanteeni näin täydeksi ja eheäksi, en olisi kuunaan uskonut. Jotta kiitos vaan Minulle ja maailmalle, joka heitti oikean ihmisen oikeaan paikkaan oikeana hetkenä.

Haleja sinulle, pikkari!

Et sinä ilmaissut itseäsi kökösti - minä se olin. Väliin tämä kirjallisesti itsensä ilmaisu ilman eleitä ja äänenpainoja on mulle vähän vaikeaa.

En mitenkään tarkoittanut, että tyrkyttäisit äidillesi omaa mielipidettäsi. Olen pahoillani, jos kirjoituksestani sai sen vaikutelman. Halusin kertoa, kuinka yksi "vanhan kansan mamma" käsitteli asian omalla kohdallaan.

Se on hienoa, että valat äitiisi uskoa ja rohkeutta tuleviin toimenpiteisiin. Hänellä on ihan yhtäläinen oikeus korjausleikkaukseen, kuin niillä nuoremmillakin!

Onpa muutes vaikea määritellä ihme. Päässä se on selkeänä, mutta kirjoitettuna…

Minä pidän ihmettä aina hyvänä, äärettömän positiivisena asiana. Se on juttu, jota ei voi loogisesti ja järkeillen selittää. Se on asia, jota ei voi odottaa tapahtuvaksi. Se on vähän kuin ”onnekas sattuma”, mutta jotain paljon suurempaa ja selittämättömämpää.

Aiemmin ihmeet olivat minulle todellakin kummastuksen aiheita. Nykyisin minua hymyilyttää erilaiset pienemmät ja isommat ihmeet; esimerkiksi kehon todella voimakas reagointi energian välitykseen, vaikken tiedä olevani ”hoidettavana”.

Viimeaikoina ihmeet on otettu kiitollisena vastaan, ja todettu ”No niinpä tietenkin. Näinhän sen oli tarkoituskin mennä.”

Voimia ja positiivista mieltä teille, koko poppoolle!

Eilen kirjoitin tähän pitkät pätkät, mutta se on hävinnyt jonnekin taivaan tuuliin. Nyt siis tiivistetty versio. Tuolla ylempänä on paljon hyviä asioita sanottuna, niihin ei ole mitään lisättävää!

Tyttären roolissa olen käynyt läpi äidin rintasyövän vuosia sitten. Nykyään kaikki on hienosti, terveen paperit hän sai jo vuosia sitten.

Alkuun äiti oli vakaasti sitä mieltä, ettei hän halua korjausleikkausta. Hän oli täysin sinut yksirintaisuutensa kanssa oikeastaan alusta asti. Jos olisimme tuputtaneet yhtään leikkausta, hän todennäköisesti ei olisi koskaan mennyt siihen. Hän olisi kokenut, että me muut emme koe häntä täytenä ihmisenä ilman toista rintaa. Hänen täytyi ensin saada kokea, että lähipiiri hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on. Meidän mamma on sellainen äkkäpää 

Muutama vuosi hoitojen jälkeen hän alkoi kypsytellä ajatusta, ja hakeutui korjausleikkaukseen. Se oli melko iso, ja toipuminen kesti kauemmin kuin alkuperäisestä poistoleikkauksesta toipuminen. Leikkaus onnistui todella hienosti, ja vieras ei pysty sanomaan, kumpi rinta on vatsasta rakennettu. Nykyisin hän on todella tyytyväinen, että meni leikkaukseen.

Muista sinä pitää itsestäsi ja omasta jaksamisestasi huolta. Omassa päässä vilisee paljon asioita, jotka pitää käsitellä ja käydä läpi. Kun itse olet voimissasi ja positiivisella mielellä, olet huippuavuksi äidillesi. Meillä selviytymiskeinona oli aikanaan todella rankka musta huumori. Se oli äidin tapa käsitellä asiaa, ja onneksi se sopi myös meille muille.

  Tommille terveisiä 
On se vaan aika sälli; yhdistää nuoret ja vanhat, esikoululaisten vanhemmat, naapurit, ihan kaikki, vie ja tuo iloa ja lohtua ympäristön ihmisille. Monesta Tommin sanomasta jutusta voitaisiin me vähän vanhemmat ottaa opiksemme.

Olipa outoa herätä tähän hienoon päivään siten, että uni loppui.
Pitkän aikaa olen herännyt siihen, että kroppaan sattuu.
Yöllä jouduin vähän haeskelemaan unta, hiki tuli hakemattakin.
Upeaa pakkaspäivää!

No huh hei!

Enste alkuun aattelin, että tuntuupa harvinaisen vähän. Pientä kihelmöintiä tuntui siellä täällä, ei ”edes” sitä normaalia, viileää väreilyä. Kiinnitin tosin huomiota, että otsa, korva ja kylki kutisivat jonkun verran. Sitten alkoi tapahtua.

Tuntui, että unohdin ihan hengittää, piti oikein keskittyä sisäänhengitykseen. Kroppa tuntui vajoavan sohvan sisään – paitsi jalat, jotka olivat aivan kevyet. Sormilla oli aivan oma elämä, etenkin oikeassa kädessä. Nytkähtelivät omia aikojaan.

Kymmentä vaille kahdeksan tuntui, että taju menee ihan justiinsa. Pää kasvoi metriseksi ja sirisi niin, etten kuullut taustameteliä ollenkaan. Nyt vasta alan olla vähän tolkuissani. Mikähän rytinä ois ollut, jos ois tänään lähtenyt ihan tyhjästä liikkeelle 

Kiitos, Sami!
Oot sie vaan… semmonen.

Terkuin Sähköjänis

Ehkä olet vain kirjoittelijoiden energioille herkkä?

Saattaa olla näin, pitää kuulostella.
Nää kaikki jutut on mulle niin uusia. Niinkuin se, että ihminen voi muistaa unia 

Minä olen ollut ihminen, joka ei muista uniaan. Tuonne toiseen topiciin kerroinkin, kun yhtäkkiä keräsinkin samaan uneen useampia astrolaisia, ja siis muistin uneni aamulla.

Unelmassa kirjoitti täällä palstalla, kuinka on kovin energinen olo. Niin energinen, ettei pysty kunnolla keskittymään mihinkään tai olemaan paikallaan. Ihanaisia sydänhymiöitä oli paljon mukana, ja viestistä suorastaan paistoi innokkuus. SanctAstra ja Evea varoittelivat vakavasti, että pitää hiljentää tahtia ja keskittyä, jotta ei rupea pirskahtelemaan. Siinä koko uni.

Tuon unen jälkeen olen muistanut herätessäni useampia unia kuin koskaan ennen eläissäni. Mitä tästä unesta pitäisi ajatella, vai pitäisikö ajatella mitään? Kumma uni sinänsä, kun se ei ikäänkuin koskenut minua millään lailla, mutta siitä alkoi minulle kuitenkin ihan uusi juttu.

Olen mieluusti huomenna mukana!
Tuntuis olevan sen verran kova juttu tuo "siivouslause" että kaikki ylimääräinen apu otetaan vastaan. Parin päivän työstön jälkeen jo vähän helpottaa, mutta taitaa olla vielä paljon moskaa nurkissa.

Kiitos, Sami!
Iloa, valoa ja voimia sinulle!

Minen unista tiedä mitään, mutta pakko törkätä lusikkansa tähän juttuun.
Muistankoko elämäni ajalta ainoastaan viisi unta. Kaksi niistä on viimeisen kuukauden ajalta, eli molemmat sen jälkeen, kun olen saanut ekat energiahoidot.

[Oikein hyvää tulevaa vuottajaiso kiitos menneestä vuodesta!]

No voihan sattuma - että olikin täällä viesti odottelemassa. Kylmät väreet vilisti pitkin kroppaa, eli kyllä tuosta viestistä jotakin värähtelyjä mukaan tarttui.

Oikein hyvää tulevaa vuotta
ja
iso kiitos menneestä vuodesta!

Onko noin, että vasen ottaa vastaan?! Mulla kun nuo fyysiset tuntemukset keskittyy aina vasemmalle puolelle kehoa... Aikas hassua.

Niin, olin oikeastaan tulossa kertomaan muiden mukana olleiden palautetta, ihan unohdin aiemmin. Armas Miekkoseni eilen totesi, että koko kroppaa oli kihelmöinyt kaukon aikana. Hänellä ei siis ollut mitään käsitystä välityksen ajankohdasta. Iltamyöhällä hän väläytteli niin hienoja ajatuksia ja elämäntotuuksia, etten meinannut korviani uskoa 

Maaliman rakkain työkaverini oli 21.12. kaukon jälkeen saanut vieraakseen enkelin. Enkeli on vanha tuttu, mutta on ollut vuosia hieman taka-alalla. Nyt tuli ihan näkösälle, ja rauhallinen, onnellinen ja turvallinen tunne oli säilynyt pitkään. Aattoillan hoito oli herkistänyt sen verran, että antamaani pikkupakettia avatessa oli päässyt itku, hyvä itku.

Valoa jokaiseen päivään, jokaiseen hetkeen, jokaiselle!

Hyvää Tapaninpäivää!

Nyt on vähän noloa, että palautetta tulee vasta seuraavana päivänä… Eilinen kauko oli taas hieman erilainen kuin ennen. Koirat tunkesivat tavan mukaan päälle makaamaan. Tällä kertaa tuo isompi ei onneksi tullut mahan päälle köllimään, vaan tyytyi jalkoihin  

Oli hirmuisen vaikea rauhoittua paikoilleen. Perustuntemukset olivat pienempiä kuin yleensä, vaikka kyllähän vasen puoli kihelmöi jonkin verran. Ohimolla, korvan alla ja silmän alla tuntui viileitä sipaisuja. Mutta kutiaminen oli aivan uus juttu. Vasen käsi kutisi aivan mahdottomasti. Se alkoi kämmenen ulkosyrjästä, siirtyi kämmenselkään, peukaloon ja lopuksi ranteeseen.

Hoidon jälkeen levoton olo vaan jatkui. Tuntui, että pitäisi tehdä-tehdä-tehdä jotain, mutta kun pää ei sanonut että mitä. Kippasin sitten itseni paljuun lillumaan pariksi tunniksi. Siellä sitten pikkuhiljaa rauhoituinkin. Kun pääsin vihdoin hetkeen kiinni, tuli taas ahaa-elämyksiä siitä, miksi tiettyjä ihmisiä on tässä viimevuosina tuotu mun matkalleni.

Kiitos, Sami !

Lis. No oishan tuo pitänyt arvata - "Voikaa paremmin ja lakatkaa huolehtimasta. Ja valittamasta. Ei ne mitään auta." Justiinsa huolehtiminen, murehtiminen, ainainen märinä ja valittaminen olivat niitä juttuja, joita kovasti mietiskelin 

Nythän näitä unia alkaa pukata oikein urakalla. Olisi kiva kuulla, jos tämä herättää jotain ajatuksia tai tulkintoja. Itse en ole muistanut  uniani (tämä on 5. muistamani uni ikinä) joten en ole harjaantunut niiden tulkitsemiseen.

Minä, mieheni, ystäväni, hänen miehensä ja yksi nuoruudesta tuttu poika olimme menneet jonnekin vuokrattavalle mökille veneellä. Sinne oli autotiekin,  mutta me valitsimme veneen. Koko porukka pörräsi kaikissa unen vaiheissa mukana, mutta ikään kuin taustalla.

Jostain syystä kuljimme mäkeä alas mökille johtavan hiekkatien varrelle, ja siirtelimme ja kannoimme siellä  isoja luonnonkiviä. Niistä rakenneltiin siis jotain koristerakennelmaa. Ystävän mies peilasi naamaansa jokaisen kiven nostamisen jälkeen tummanruskean, lautaverhoillun piharakennuksen ikkunasta. Ihmetellessäni kertoi, että tarkistaa poskipäänsä, kun nostelee kiven aina poskipäähän tukeutuen syliinsä. Vasemmassa poskipäässä olikin aika monta sinervää painaumaa. Hän kertoi, että samasta syystä isälläänkin on ohimoilla kaksi kaljua kohtaa tavallisen yhden sijasta.

Jossain vaiheessa tämä ystävän mies otti kantoonsa isomman kiven, kun minä en jaksanut sitä nostaa. Minä sitten kaappasin syliini hänen kantamansa pienemmän kiven.

Jossain vaiheessa muut jäivät sinne tienposkeen, ja minä menin tekemään hienoa asetelmaa mökin (tai iso huvila se oikeastaan oli) terassin kulmaan.  Asetelmaan kuului pajuista punottu kaitale, ja hieno kivi. Se oli siis iso, varmaan 50x80cm kokoinen suorakaiteen muotoinen ohut laatta, jossa oli hieno kouru, jota pitkin voi laskea vettä. Tarjouduin ottamaan laatan meille kotiin, jos muut ei tykkää siitä. Huvilan vuokraajamiehet kävivät tässä vaiheessa katsomassa, mitä oikein tunaamme tontilla, viipyivät hetken ja lähtivät pois.

Pikkuhiljaa aloimme suunnitella kotiinlähtöä. Tämä reissu oli ollut vain valmistelua tulevaa lomaa tms ajatellen. Ympäristö piti saada siis nätiksi ennen kuin siellä vietetään enemmän aikaa. Kaikilla oli tietysti kauhea jano, mutta hyvin varustellusta keittiöstä ei löytynyt juotavaa. Jääkaapissa oli vain tomaatteja, mutta ei siideriä. Pakkasessa oli vain jääpaloja. Pöydällä oli vesikanisteri täynnä, mutta missään ei ollut juomalaseja. Keittiön tasolta löytyi jopa sodastreamer, se oli pakattu nippuun jonkun toisen keittiökoneen kanssa.

Ystävän mies sitten hoputteli, että josko lähtisimme kattien takia. Unessa heillä ilmeisesti oli pari kissaa, jotka olivat yksin kotona. Minä siihen sitten elvistelemään, että ymmärrän toki, kun meillä itsellä on pari kissaa ja koiraa, niin tiedän kyllä. Tässä vaiheessa huvilalta meni sähköt. Kysyin sitten porukalta, että jättäisinkö telkkarin virtanapin kuitenkin päälle, että kissoille (siinä vaiheessa huvilalle oli ilmestynyt valtavan suureen lintuhäkkiin kaksi kissaa) olisi seuraa, kun sähköt palaavat. Sovittiin yhdessä, että jääköön telkku päälle.

Homma eteni varsin loogisesti alusta loppuun asti. Muiden kanssa olen valve-elämässä hyvin paljon tekemisissä, paitsi tuon nuoruuden tutun, jota en ole nähnyt yli 20 vuoteen. Ystävän miehen olen tavannut nelisen kertaa oikeassa elämässä.