Kiitos Sasha hyvästä ja ytimekkäästä tekstistä 

Olen kyllä yleisesti sitä mieltä, että tyttölapsia kohdellaan noin keskimäärin paljon huonommin kuin poikalapsia, ja varsinkin henkinen väkivalta on todella julmaa tyttölapsia ja nuoria tyttöjä kohtaan. Ja se loputon uhkailu, jos ei todella ole kiltti, niin lähtö on lähellä, ja todella tuo loputon velvollisuuksien lateleminen, joita poikalapsille ei tulisi kenenkään mieleenkään pyytää. Helppo kait sitä on tuntea itsensä hyväksi tyypiksi ja riittäväksi, kun ei mitään koskaan pyydetä. On tehnyt riittävästi silloinkin, kun ei ole tehnyt mitään.

Vaikea kuvitella, että sukupuoli ero olisi niin suuri, että tytöt ihan itse keksisivät sen, että eivät koskaan ole sekuntiakaan riittävän hyviä, tai riittäviä, eiköhän se ole se huono kohtelu, joka senkin tuottaa. 

Kirja:   Marlo Morgan; Viesti Oikeiden Ihmisten Maailmasta

(Löytyy kirjastosta)

Ja täällä toinen Marie Antoinette 

Voisi selittää, että miksi olen aina pelännyt niin jumalattomasti, että mitä nuo tavalliset kansalaiset minusta ajattelevat... 

Ja samaten olen ollut ihan hysteerinen rahan kanssa, etten vain "tuhlaa", edes välttämättömyyksiä en itselleni soisi. 

mielenkiintoista...  :

Kiitoksia AthaMaarit hurjasti 

Tämä on niin vaikeaa omaksua, vaikka tieto jo onkin, että näitä tekstejä tarvitsee, ja vielä monen monta kertaa, kun muuten aina luiskahtaa siihen "vanhaan kaapuun", jossa haluaa mennä mukaan toisten tragedioihin, ja selvittää toisten ongelmat, ja tehdä se kaikki työ heidän puolestaan.... ja läkähtyä siihen sitten itse. 

Miten se meni "Olkoon totuus kuinka alhaista tahansa, on se silti korkeampaa kuin tekopyhyys."

Ja voi veljet, että minä olen taas ajanut itseni tähän hirveään tekopyhyyteen. Minun suurin ongelmani on se, että minä olen hirveän valheellinen itselleni. Minä valehtelen itselleni taas kaikesta. Ja olo on sen mukainen. Minä yritän pitää ihmisistä, ja olla kuin kaveri, vaikka todellisuudessa en haluaisi olla tekemisissä. Ei sillä että heissä jotain kauheaa olisi, mutta kun minä pidän niin erilaisesta elämäntavasta ja koko maailmankäsitys niin erilainen.

Ja sitten minä olen tässä "hyvyyden" tavoittelussani yrittänyt väittää itselleni, että minä en kaipaisi ainakin välillä sellaista glamouria ja jos rehellisiä ollaan, niin minä pidän esim. upeista autoista. Mutta kun minä haluan olla "hyvä" ja ekologisti, ja ei-materialisti, niin minä sitten valehtelen itselleni, että se on "syntiä" ja hyi hyi, ja olen sitten marttyyri, ja haukun muita ihmisiä pinnallisuudesta ja materialismista, ainakin mielessäni.

Ja se kaikista pahin tekopyhyyteni liittyy juuri ihmisiin. Minä vuodesta toiseen vain yritän vääntää itseäni siihen asentoon, että minä kyllä rakastan kaikkia ja annan kaikki kaikille anteeksi. Ja se mitä todellisuudessa tapahtuu, niin minä täytyn vihalla ja katkeruudella.  

Ja sekin vähäinen ymmärrys ja rakkaus katoaa, kun yritän valheellisesti olla aina vain ja vielä vain parempi ja parempi ja että, en suutu, enkä ole vihainen, enkä kateellinen, enkä sitä enkä tätä.

Raivostuttavaa  

Mutta onneksi tästä kärsin kaikista eniten minä itse, kun tässä olotilassa vetäydyn neljän seinän sisään murehtimaan ja katkeroitumaan, että hitto, kun en saa olla sitä mitä oikeasti olen...

hoh..  

No minäpä valaisen. Teiniangstihan pitäisi elää silloin kun on teini-ikäinen, tai pitäis ja pitäisi, silloin sitä ymmärretään. Noh, hyvin monet ihmiset joutuvat kasvamaan perheessä, jossa ei ole vanhempia, on vain biologinen äiti ja isä tai muut huoltajat, joilla ei ole minkäänlaisia henkisiä, psyykkisiä kykyjä toimia kasvattajana, tai antaa minkäänlaista rakkautta, kun ovat siihenkin täysin kykenemättömiä.

Tämä johtaa siihen, että tällaisessa perheessä lapsi/lapset eivät kasva tunne-elämältään, koska heidän koko energiansa, ajatuskapasiteettinsa ja aikansa menee siihen, että he yrittävät pärjätä näiden arvaamattomien ja ehkä joissain tapauksissa jopa vaarallisten aikuisten seassa. He yrittävät vain ja ainoastaan selvitä hengissä.

Sitten kun sieltä jossain vaiheessa pääsee pois, niin sitä joutuu tänne suureen ja pelottavaan maailmaan vailla minkäänlaisia sisäisiä valmiuksia pärjätä. Mutta siitä huolimatta ihmiset pärjäävät yllättävänkin hyvin. Ainakin johonkin saakka.

Yleensä juuri päälle kolmissakymmenissä alkaa huomata, että elämäänsä ei saa järjestykseen, ei pysty muodostamaan rakkaudellisia ihmissuhteita, ei edes kunnon kaveruussuhteita, vaikka on tehnyt mielettömän paljon töitä kaiken eteen. Niin siitä huolimatta kaikki se tehty työ valuu hukkaan.

Siinä vaiheessa kun voimat loppuvat, eikä enää jaksa tehdä sitä hirvittävää työmäärää kaiken eteen, niin alkaa kyselemään, että miksi tämä elämä on näin vaikeaa, ja oikeastaan koko elämä vain hyvin tuskainen kokemus.
Suurin osa tietää alitajuisesti, että missä tämä "epäonnistumisen" siemen on kylvetty.

Ja kun toivon mukaan ihminen alkaa tässä vaiheessa, juuri esim. kolmekymmentäviisi vuotiaana kasvamaan omaksi itsekseen, se vaatii raivoa, itkua ja koko tunnekapasiteetin, mitä vain ihmisestä löytyy, koska ihminen ei voi kasvaa omaksi itsekseen, jos hän ei kyseenalaista muiden mielipiteitä, ja kaikkea mitä täällä maailmassa nyt vain on. Vain sitä kautta voi löytää ne omat mieltymyksensä, rakkauden kohteensa, omat intohimonsa, lahjansa ja mielipiteensä. Ja kaikkein tärkein, ne omat tunteensa.

Kaikista kauheinta on, jos ihminen ei käy tätä vaihetta koko elämänsä aikana, vaikka se tulisi kuusikymmentäviisi vuotiaana, on sekin parempi, kuin ei koskaan. Koska on maailman surullisin asia, jos ihminen ei löydä omaa lahjakkuuttaan koskaan.

Se, että näkee jonkun ihmisen käyttäytyvän tämän luterilaisen kulttuurin mukaan ikään sopimattomalla tavalla, niin tietysti herättää tunteen, että jotain on vialla. Osa näistä inhon tunteista liittyy juuri siihen, että mikä nyt missäkin kulttuurissa on sopivaa käytöstä tietyn ikäiseltä tai tietyltä sukupuolelta, ja osa ehkä sillä, että ihan todellakin jossain vaiheessa joku on toiminut väärin. Ja kun sitä väärintekijää ei tiedä, eikä näe, niin kohdistaa sen sitten siihen läsnäolijaan.

Ja vielä eräs osa siinä inhossa voi liittyä siihen, että tässä kulttuurissa "uhri" jää yleensä yksin, ihan tätä meidän oikeuslaitosta myöden. Suurin osa asettuu enemmän tai vähemmän sen "vahvemman" puolelle, ehkä pelosta, että tämä "uhrius" tarttuu, tai että itse joutuu tämän inhon ja myötähäpeän kohteeksi.

No tällainen näkökanta. 

Ja vinkkinä, että tällaisessa angstissa olevalle ihmiselle, niin paras mitä voi antaa, on, että ilmaisee hyväksynnän hänen tunteilleen. Ihan vain kertoo, että sinä todellakin saat tuntea vihaa, tai että sinulla on oikeus olla vihainen. Koska se on se, mitä hän eniten kaipaa, että joku kertoisi hänelle, että sinä saat tuntea sellaista tunnetta kuin vihaa. Ja tämä ei todellakaan lisää sitä hänen vihaansa, vaan taatusti laimentaa sitä, miten hän sen ilmaisee, koska joku on kuullut ja nähnyt sen hänen surunsa ja vihansa, niin sitä ei ehkä sen jälkeen tarvitse enää voimistaa, eikä ilmaista muita loukkaavalla tavalla, koska se on nähty, kuultu ja sille on annettu hyväksyntä.
Eikä kannata mennä arvostelemaan tai neuvomaan, että miten sitä saa ilmaista, koska se ei aikuisiässä olevalle ihmiselle auta, sillä hänellä on voimaa ja kykyä tehdä ihan mitä hän haluaa. Pelkät hyväksyvät sanat sille tunteelle, ja aivan taatusti se ilmaisumuotokin tulee ihan hyväksyttäväksi.

 

Olipa kuvottava kommentti Ikiajalta. 

Ja sinulle katsomerta, yllättävin piirre kasvissyöntiin ryhtymisessä on se, että kuinka keho muuttuu jotenkin "sitkeämmäksi" ja sitten henkisesti muuttuu aivan äärettömän paljon herkemmäksi. 

Eräs nuori nainen kertoi, joka ryhtyi vegaaniksi, että hänelle tuli tunne, kuinka joskus aterian jälkeen sellainen lämmin "tuulahdus" kulki hänen kehonsa läpi, ja tuli aivan valtavan hyvä olo. 

Tämä on katsomerta eräs niistä poluista, jolta ei ole paluuta, onneksi. Ja voin sanoa, että saat kaiken moninkertaisesti takaisin, että ei kannata pelätä, että joutuisit luopumaan mistään, muusta kuin tuskasta.


Eläinten silmistä Jumala katsoo sinua silmiin, tunnetko sen? (Eeva Kilpi). Ihminen ei löydä rauhaa itselleen, ennenkuin hän ulottaa myötätuntonsa koskemaan kaikkia eläviä olentoja. (Albert Schweitzer).

Löytyihän joku vanha ketju, jossa puhutaan häpeästä.

Itsellä kun on tämä aika menossa, ja toivottavasti loppusuoralla, jossa kaikki padotut, vanhat ja kielletyt, piilotetut tunteet tulvivat esiin, niin nyt iski sitten tämä tunne. Häpeä.
Sain tekstiviestin, joka laukaisi aivan mielettömän tunnevyöryn. Se tulvi ylitse, niin että meinasin hukkua siihen. Oikein paukahti tietoisuuteeni.

Minä näin taas koko elämäni aivan uusin silmin. Ja minä näin sen kaiken häpeän, ne monet häpeälliset tilanteet ja vielä häpeällisemmät ihmissuhteet. Se oli niin vastenmielistä, että aloin voimaan pahoin. Ajattelinkin yhdessä vaiheessa, että oksennanko. No en sitten kuitenkaan.

No, sainpahan ryvetä siinä häpeässä oikein kunnolla, mutta kyllä tuli hyvä olo, kun se tuli pois, tai ainakin osa.

Luin drPhilin kirjasta, että sitä lapsuudestaan oppii, kuka mitäkin, mutta kun joku asia toistuu ja toistuu, niin sitä oppii, että "sellaista on elämä". Ja minä opin joka päivä aamusta iltaan, että elämä on häpeää ja häpeällisiä ihmisiä. Ja niitä minä sitten olen tainnut haalia elämääni, että on tuntunut kotoisalta. Minä olen näköjään valinnut niiden satojen ihmisten joukosta juuri ne, jotka tuottavat minulle sitä häpeää suurin piirtein sen verran, kuin mitä oli ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästäni.´

Voi hyvänen aika, kun on taas kuin kalikalla päähän lyöty. 

Tieto lisää tuskaa, tai tässä tapauksessa pahoinvointia 
Mutta
     Onneksi tämä totuus tekee vapaaksi!!!   

Ja taas ollaan askeleen lähempänä sitä omaa itseä. Oikein odottaa seuraavaa häpeä-vyöryä, jotta se ei enää sabotoi elämääni. Ja etten enää ainakaan usko siihen.
Joka kerta kun tällainen tunnevyöry on tullut, ja mennyt, oli se sitten mikä tunne tahansa, niin olo on kuin heränneellä. Ja ehkäpä sitä onkin.     
Tulee sinuiksi tämän tunteen kanssa, niin lakkaa häpeämästä häpeäänsä    Kuulostaapa paradoksaaliselta.

Itse selvisin masennuksesta, joka kesti n. 3,5 vuotta, ja olen edelleen sairaslomalla, vielä puoli vuotta eteenpäin, niin ilman lääkkeitä, ja sama kokemus, että terapiasta ei juurikaan hyötyä, vaikka ajattelin, että käydään nyt, että ei kait siitä haittaakaan ole, ja joutuipahan pari kertaa kuukaudessa kampaamaan tukkansa ja laittamaan siistimmät vaatteet, kun joutui lähtemään "ihmisten ilmoille".

Itse sen kaiken työn vain joutuu tekemään, ja todellakin alkuun pääseen kun painuu kirjastoon ja lainaa kaikki kirjat, joissa kerrotaan miten löytää itsensä, ja tunteensa, ja sisäisen lapsensa ja ties mitä... Ja Tommy Hellstenin kirjat ovat lohdullisia, kun makaa ja rypee siellä epätoivon syövereissä. Ja niistä kyllä löytyy ne kohdat, jotka "kolahtaa".

Vakava masennus ei todellakaan mene ohi millään "ajattele positiivisesti" ja "tee kivoja asioita" tyylillä. Se vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä.  Mutta on se sen arvoista, ja kun joku asia aukeaa, niin se helpotus tulee välittömästi.

Niin ja eräs kirja, joka saattaa herättää miettimään, että mikä on oma suhde muihin ihmisiin, niin on Valtavaaran:  Kiltteydestä kipeät.

Käythän kertomassa, että miten edistyt, ja mitä kaikkea löydät matkalla itseesi?   
Koska itsellä tämä tuskallinen tila johtui siitä, että en ollut enää missään yhteydessä sisimpääni, tunteisiini, mihinkään mikä oli sitä aitoa, omaa itseäni. Se on hyvin pelottava olotila. Mutta se on onneksi vain valheiden luoma illuusio.

Paljon rohkeutta ja voimia   

No niin, kannatti rykästä se ahistus pihalle yöllä. Tänään se ymmärrys sitten "laskeutui", se tuli hyvin levollisena, varmana ja jotenkin rakkauden kanssa.
Näin itseni ja ihmissuhteeni ja ehkä osin ympäristöni ymmärryksellä. Jotenkin heräsin jo sellainen "hyvä" olo päällä ja pystyin sen rauhallisuuden pitämään koko päivän. Lähdin tapaamaan erästä ystävääni, kun hän kutsui kylään, ja siellä siinä levollisessa olotilassa minulle alkoi valjeta asioita. Hänen elämäntavassaan, ajatusmaailmassaan ja jutuissaan ei ollutkaan oikeastaan mitään, mikä minua tässä elämänvaiheessani kiinnostaisi. Ja sen myötä aloin miettimään laajemmin viimevuotisia ihmissuhteitani, ja ehkä elämäntapaani, ympäristöä ja kaikkea, ja jotenkin tajusin, että minä olen yrittänyt pitää pystyssä ja raahata elämässäni sitä kaikkea, mikä oikeastaan on jo kuollut.
Kenessäkään ei ole mitään vikaa, mutta nyt olisi vain kylmän viileästi jätettävä kaikenlaista pois, eikä yritettävä väen vängällä vääntää, että minä vielä pidän tästä ja tuosta ja siitä, kun niin ei ole.

Jotenkin tuli mieleen, että eikö tämä ole ongelmana vähän joka asiassa tänä päivänä. Että kaikkea haalitaan enemmän ja enemmän ja lisää ja lisää, mutta mistään ei voida luopua, koska se on aiheesta ja asiasta riippuen, joko uskontojen mielestä syntiä(juuri esim. tietyt ihmissuhteet), tai sitten se on muuten hävettävää ja tuomittavaa. Materiaa pitää kerätä ja kerätä ja kaiken pitää suurentua ja kasvaa, kun jos sieltä toisesta päästä vaikka luopuisi jostain, niin se kertoisi siitä, että tuon elämä ei mene eteenpäin, tai tuo on yhtä "köyhä" kuin kymmenen vuotta sitten, tai jotenkin se vain koetaan häpeälliseksi asiaksi.

Ja jotenkin pitäisi haalia kaikista kulttuureista ja uskonnoista joita täällä maailmassa on, niin kaikenmaailman juhlapyhät ja tavat, kun se olisi niin kuin kohteliasta. Ja ihmisillä on kauhea stressi näistä juhlapyhistäkin, kun pitää toteuttaa ne kaikki vanhat vuosisataiset tai vuosikymmeniset perinteet, ja sen lisäksi tehdä ja elää ja toteuttaa ne kymmenet ja sadat uudetkin tavat ja juhlistamistavat.

Se suuri väärinymmärryshän on mielestäni siinä, että esim. jos joku ihmissuhde loppuu, niin se käsitetään jotenkin niin, että se oli alunperinkin väärä ja huono ja paha, tai sitten tapahtui jotain pahaa tai ne ihmiset ovat pahoja, kun se ihmissuhde ei kestänyt sinne hautaan asti, siis ihan kaikki ihmissuhteet. Ja nykyään kun ihmiset muuttavat ja asuvat ulkomaillakin ja kiertelevät ja matkustelevat, niin sehän on täysin mahdotonta olla "kaikkien kaveri", aina ja iankaikkisesti. Itselläni alkoi suuri muutos parempaan päin, kun ymmärsin luopua ihmissuhteesta vanhempaani, siis tähän toiseen elossaolevaan. Ja minä olen aivan varma, että hänkin on helpottunut, kun ne meidän kivuliaat kohtaamiset ovat loppuneet. Mutta me olemme molemmat kokeneet sen jotenkin äärimmäisen syntisenä ja että me olemme läpeensä pahoja ihmisiä, jos emme ole tekemisissä toistemme kanssa tiiviisti, niin kuin "perheen" jäsenten pitäisi tässä meidän tapakulttuurissamme.

Ja sitten ihan omaa mielikuvitusta, mutta olen aina mieltänyt syövän jotenkin sellaiseksi taudiksi, joka ilmentää sitä ihmistä juuri tässä asiassa, että se, mikä on jo kuollut, niin siitä ei uskalleta tai kehdata luopua, ihan jo ympäristön paineen vuoksi. Ja sitten se alkaa kasvamaan ja kasvamaan, kunnes siihen "tukehtuu", kun syystä tai toisesta haluaa pitää elämässään sen, mikä on jo kuollut.

Ja näköjään tässä ollaan itsekin vielä niin "kiinni" tässä vanhassa ajattelumallissa ja elämäntavassa, että minunkin pitää antaa sen padon tulvia yli, ennen kuin se pato murtuu, ja uskallan ihan levollisesti jättää pois sen, mikä minun täytyy, eikä tuntea siitä lamaannuttavaa syyllisyyttä, että olenko minä nyt paha ihminen, kun en tätä enää halua elämääni. 

No tällainen vuodatus tänään.  Koittakaa kestää 

Ja kiitoksia kaikista näistä ihanista kirjoituksista  Ihan varmasti olen saanut aina jonkun ajatuksen, joka on vienyt minua eteenpäin, tai tajunnut, että ai, tuossahan se on sanottu, mitä olen yrittänyt pohtia, tai etsiä vastausta.   

Ai niin, ja sitten tuli mieleen sellainen mielikuva, jota aion ajatella aina kun tulee se syyllisyys, että minä en voi tästä luopua, niin kuinka kauheaa olisi, jos joutuisi vuodesta toiseen, menemään ekalle luokalle. Aina vain uudestaan ja uudestaan sinne ensimmäiselle luokalle, kymmenen vuotta putkeen. Kyllä siinä tulisi jo hermoromahdus. Ja sehän ei tarkoita, että siinä ensimmäisessä luokassa olisi jotain vikaa tai että se olisi jotenkin kamalan paha asia. Vaan se oli hyvä silloin, kun se ensimmäinen luokka piti käydä, mutta ei siellä kannata koko elämäänsä junnata, vaan siirtyä sille toiselle luokalle, ja taas alkaa elämä maittamaan.  Tätä tässä nyt yritän takoa päähäni.   

Voi kiitos AthaMaarit tuosta aiheesta "yrittäminen", ja tuosta hienosta lauseesta Sinä joko teet asian tai et tee sitä.

Jospa tuo auttaisi minua eteenpäin, kun olen mennyt aivan lukkoon, ja jumittunut nyt niin, että hyvä kun saa kahvia keitettyä. Minä olen käynyt tässä henkisessä kasvussani nyt vajaan kolmen vuoden aikana koko elämäni läpi, ihan vauvasta asti, kun näköjään senkin pystyy muistamaan, kun menee aina vain syvemmälle ja syvemmälle. Ja nyt on viimeisen puolen vuoden aikana jo tuntunut monesti, että kohta pystyn alkaa tekemään jotakin, ihan sellaista, että pystyisin itseni esim. elättämään, mutta mutta

tuossa kuukausi sitten tapahtui sellaista, joka sai minut taas kuilun pohjalle, ja sitten parit "vanhoilla keinoilla" yritykset päästä sieltä pois, niin paheni vain, ja nyt minä ihmettelen, että millä minä tästä pääsen eteenpäin.
Ja sain oikein kehiteltyä melkein keuhkoputkentulehduksen itselleni. Tiesin kyllä että se johtuu tästä henkisestä tilasta ja nyt se onkin jo paranemaan päin, en käynyt lääkärissä, kun en syö antibiootteja ennen kuin on viimeinen pakko.

Minulla on niin krooninen syyllisyys ja pelko ja en ole ihan varma, että mikä tässä viimeisessä tunnetilassa nyt oikein on. Mutta tämä tekee ihan hengityksenkin raskaaksi. Kaikki muut tunteet sain käytyä läpi, suru, viha... ja mitä niitä onkaan, mutta nyt tuli jotain sellaista, että koville ottaa. Välillä on ollut jo aivan epätoivoinen, että minun loppuelämäni on tätä samaa, mutta se on niin sietämätön ajatus, että en siihen halua uskoa.
Jotenkin minun pitäisi kulkea jonkun "pelko"tunnelin läpi, mutta ilmeisesti en sinne uskalla mennä. Sinne missä ne kaikki kauhut ovat.

Olen yrittänyt kirjoittaa ja kuunnella todella tarkkaan, että mitä sieltä sisältä on tulossa, mutta ihan lukossa ollaan, vaikka puristaakin rinnasta yötä päivää, ja ahdistaa. En tajua miksi en saa sitä kuulumaan, kun aikaisemmin olen saanut kaiken kielletyn, piilotetun ja salatun tulemaan tietoisuuteeni, ja pystynyt ne kaikki valheet, harhat ja illuusiot tuomaan enemmän totuudellisemmaksi.

Mutta nyt jo yli kuukausi tätä takana, teksisi mieli päästä kohta jo esim. pihalle kävelylle, mutta ei jaksa lähteä, kun kaikki voimat menevät tähän "henkiseen taistoon".
Kait se ego keksii vielä viimeiset suuret valheensa ja muut keinonsa, että en vain vapautuisi, ja että uskoisin kärsimykseen ja pahuuteen.

No ei kait auta kuin antaa sen nyt jyllätä ja pikku hiljaa hivuttaa sivuun ne väärät uskomukset, jotka ovat vain pelottelua, alistamista ja häpeän synnyttämistä varten. Kumma tilanne, kun minä jo jotenkin järjellä tiedän, että miten asiat ovat oikeasti, mutta minun tunne-elämäni ei tahdo uskoa, kun se elää vielä niissä jo lapsuudessa opituissa valheissa ja harhoissa. Se vain pelkää sitä, missä ei ole oikeasti ainakaan aikuisella pelättävää.

    Että tervetuloa vaan kaikki tälle ratkiriemukkaalle henkiselle kasvutaipaleelle   

Tätä ketjua lukiessa tuli ihan ensin mieleen se sanonta, että
"Rehellisyys ilman rakkautta, on julmuutta."

Ja toiseksi tuli mieleen, että asuin kerran kahdeksantoista vuotta erään naisen kanssa saman katon alla, ne oli elämäni ensimmäiset kahdeksantoista vuotta, ja hän oli kyllä tosi avoin ja rehellinen, ja sanoi suoraan. Minusta ei jäänyt yhtään soluakaan niiden vuosien aikana, jota ei olisi kommentoitu, arvosteltu, puitu, pilkattu, naureskeltu, haukuttu.

Kolmanneksi tuli mieleen, että mikä olisi se vaihtoehto sille, että ei tarttis sanoa suoraan, silloin kun siltä tuntuu. Tai ehkä se riippuu siitä, mistä asiasta on kyse. Kyllä ihmisellä pitää olla mielipiteitä, että ei ole ihan tuuliviiri, mutta ne mielipiteet minusta voisi liittyä juuri arvoihin, johonkin syvempään, tärkeään, sellaiseen, jossa joko tuhotaan tai pelastetaan elämää.
Ei kait joka paidan väristä tai sukkien kuosista tarvitse olla niin vahvaa mielipidettä, että se tarvitsee aivan ehdottomasti tuoda julki, varsinkin jos se on vähemmän kehuvaa.

Ehkäpä siinä on joku viisaus, joka sen hallitsee, että mikä on se paikka, jossa aivan ehdottomasti pitää tuoda julki se, mikä ehkä sisältää totuuden, ja milloin voi asiat jättää omaan arvoonsa.
Yleensähän, mitä ahdistavampi, vaikeampi, ja järkyttävämpi asia, sitä hiljaisempia ihmiset ovat. Ei oikein löydy sanoja enää.
Ja hyvä niin, joskus on ihan hyvä olla hiljaa.

Yleensä nämä sanomiset ja sanomatta jättämiset menee aika hierarkisesti. Sille, kenestä ei ole oikeastaan mitään vaaraa, niin sille kyllä uskaltaa sanoa pienestäkin, mutta mitä enemmän valtaa sillä toisella on omaan elämään, niin sitä enemmän jättää sanomatta suoraan. Se on tietysti ihan itsesuojeluvaistoa, vaikka se aiheutettu vaara, tai haitta elämään ei olisikaan edes kovin vaarallista, ainakaan fyysisesti, ehkä taloudellisesti, tai jollain muulla tavalla.
Myöskin tapakulttuuri ja kirjoittamaton laki, uskomukset, ovat esteenä, kun tulisi se paikka, että haluaisi, ja ehkä pitäisikin sanoa vastaan tai suoraan. Tässä hierarkiassahan miehet ovat siellä ylimmällä pallilla.

Jos hieman viittaa tämän päivän lisäksi edellisiin vuosikymmeniin, niin aivan sata varmasti naisille ja nuorille, ja lapsille sanottiin suoraan kaikenlaista, ulkonäöstä, pukeutumisesta, käyttäytymisestä, sukupuolikäyttäytymisestä ja ties vaikka mistä, mitä ei kuunaan päivänä olisi kukaan uskaltanut sanoa miehille.

Ja sitten tietysti kaikki muut instituutiot, ja sosiaaliset hierarkiat, aina lääkäreistä oikeuslaitoksiin, ja mitä näitä kaikkia tämä maailma on täynnä.

Muistan erään aikaisemmasta elämästä (siis tästä elämästä, mutta vuosia aiemmina)olevan naispuolisen ystävän, joka oli ylpeä siitä, että hän oli rehellinen ja sanoi suoraan. Mutta kun hänen kanssaan tuli niin paljon sitä aikaa vietettyä, niin huomasin kyllä hänellekin ne ihmiset, joille hän oli kuuliainen, eikä todellakaan sanonut suoraan, vaikka oli pari kertaa sellasia tilanteita, että oikein ihmettelin, että eikö tuo nyt mitään sano.

Tiedostan itsessäni tänä päivänä erittäin hyvin tämän "pelkuruuden", jota inhoan ja häpeän.
Myöskin kun tätä ilmiötä alkaa tarkkailemaan, niin ne selitykset sille, että en nyt tuolle miehelleni, tai sille lääkärille, tai tuolle "minua ylempänä, vahvempana" olevalle sanonut suoraan, niin ne selitykset ovat monesti äärimmäisen mielenkiintoisia.
Esim. "Minä annoin sille anteeksi." tai "En minä noin pienistä välitä", tai "Minä yritän välttää riitaa", " En viitsinyt", " En raaskinut", "En halunnut loukata"(vaikka sitten samasta asiasta kyllä haluaa loukata, kun kohteena on joku vaarattomampi ihminen),
Jotenkin siinä vaiheessa puetaan tällainen kristillinen, hyveellinen kaapu päälle, että en tehnyt sitä, kun olen niin hyvä ihminen.

Ja sitten seuraavalla viikolla lyödään koiraa, ja ollaan taas niin rehellisiä.

 

Se rehellisyys on kyllä vaikea taiteen laji. Ainakin minulle. 

Kiitos kovasti Kaurisenergiaa   

Muutos on niin raju ollut ja vielä menossa, että tarvitsen kaikenlaista rohkaisua, että uskaltaisin mennä tämän muutoksen läpi, ja irrottautua vanhasta.
Välillä kun tulee se kova tuska, niin täytyy lueskella ja etsiä vastauksia lohdutukseks, vaikka sisältä ne pitäisi tulla, mutta ei vielä luota itseensä, eikä usko itseään.

Ja tuossa olit kyllä ihan oikeassa tuossa rakkausasiassa, kyllä tässä kohta kuuta odotetaan taivaalta. 

Voi tätä illuusioiden maailmaa... 

No voi herrajestas!!!  Niinpä onkin. Kiitos vaan   

Täytyis vissiin tutustua sivuihin ensin itse kunnolla, ennen kuin alkaa kyselemään.... laiskuus... se laiskuus... 

... tämän päivän planeettaohituksia. Kun kirjautuu sisään, niin tulee tuo "pallo", jossa on noita merkkejä. Kiinnostaa kovasti nuo omat kartat, ja varmasti tässä myöhemmin tilaan jonkun laajemman tulkinnan syntymäkartasta, mutta nyt jo kiinnostaisi esim. miten nuo planeetat ovat tänään.
Eli laitan vaan ne, joiden perässä oli niitä mustia merkkejä.  Ei taidan olla tää teksti oikein astrologin ammattisanastoa  , mutta koittakaa kestää. 

Eli:    ;      ;    ja     ;
    ;  ja 

Kovasti kiitollisia ollaan, jos joku valaisee