Tämän topicin juttuihin liittyen täällä kolmannessa viestissä George selittää aika hyvin narsismin ja psykopatian eroja. Halusin linkittää tähän, kun on jotenkin niin olennainen lisä tähän keskusteluun. 

Hmm, tuon toisen ketjun keskusteluihin liittyen tuli mieleen, että jos on taipuvainen ajattelemaan niin, että virhe itsessä tarkoittaa sitä, että on täysin paha ihminen (joka voi hyvinkin juontua jostakin mitä on kokenut elämässään), niin vastuun ottamista omista teoistaan voi aika lailla paeta. On helpompi selitellä niitä erilaisilla tavoilla kuin tuomita itsensä olemaan paha ihminen. Jossain sanottiin, että armollisuus itseä kohtaan on jokin itsekkyyden mahdollistava motto, mutta mielestäni se on toisinpäin. Jos on armollinen omia virheitään kohtaan, niistä on helpompi ottaa myös vastuu ja tunnustaa mitä teki väärin ja mitä ei enää halua tehdä.

Ääripäät, totta. Jotenkin se, että pomppii ääripäissä, on ehkä edelleen sitä, että jättää jonkin osan omista tunteistaan kuuntelematta. Se on sitten vain eri osa eri ääripäissä. Varoitusmerkkienkään huomioimatta jättäminen ei ole mitenkään hyödyllistä. Tai sitten tilanteet ja tunteet eivät ole tasapainossa, kosketuksissa toisiinsa.

Tässä mietin juuri sellaista, että kun jotkut lapsuuden tunnemuistot voivat olla niin eriytyneitä tilanteista, ettei osaa niitä millään yhdistää. Jokin tilanne nykyhetkessä voi laukaista flashbackinä sen tunteen, mutta kun yrittää miettiä, että mistä tämä tunne on alunperin lähtöisin, niin ei millään pysty tajuamaan. (Toisena hetkenä taas voi luetella moniakin tilanteita, joissa kaiken järjen mukaan olisi sellaisia tunteita, mutta kun ei vaan siinä hetkessä, kun se tunne on päällä!) Tajusin, että koska se alkuperäinen henkilö ja tilanne sen tunteen aiheuttajana jää ymmärtämättä, olen koko elämäni päätynyt pitämään asiaa niin, että ne tunteet kertovat jotain minusta, omasta pahuudestani tms., pakkohan niiden kai on, ja siten omaksunut sen syyllisyyden kaikista muidenkin teoista itselleni. Tai että joku tällainenkin mekanismi siinä varmasti on.

Ihanasti sanottu tuo "ihminen voi nähdä todellisuuden kirkkaammin kun on pessyt ikkunan lapsuutensa sormenjäljistä".  Ei tajuakaan missä huurussa sitä voi vuosia kulkea. Silti, kai ne tulevat aina välillä esille uudestaankin, mutta toisaalta meryem, jos oot niitä käynyt jo läpi, niin ainakin oot pohjatyötä tehnyt. En voi kuvitellakaan, että olisin itse vielä parikymppisenä tajunnut näitä (elämä ei ollut tarpeeksi vakaatakaan siihen silloin, aika sarkastista elämältä läväyttää traumamuistot pintaan silloin, kun on vihdoin päässyt johonkin vakaaseen olotilaan, mutta niinhän se menee  ), mutta ehkä kävin läpi jotakin valmistelevaa..

Lukemisen iloa! Tuskin nyt niin monessa asiassa lahjaton oot, en osaa uskoa.  Suuri osa "lahjakkaistakin" on vaan lukenut ja käyttänyt aikaa siihen, sillä ei oo mitään aikarajaa milloin voi aloittaa.

Oon oppinut itsestäni sen, että kun on tottunut tulkitsemaan sävyjä, niin vaikeampaa on tajuta se, että muut ihmiset eivät välttämättä olekaan sellaisia, kuin se alkuperäinen tulkinnan kohde/kohteet, joihin sitä tavallaan kuin jatkuvasti peilaa sitä tulkintaansa. Tuntosarvet on aika automaattiset, mutta toinen ihminen voikin olla ihan erilainen kuin mikä on tavallaan kuin se oma pohja siitä millaisena muut ihmiset tulkitsee. (Olipa vaikeasti ilmaistu.  ) Mutta tietysti, kaikenlaista on ja inhottavaa sellaset on. Tiiät varmaan omat tilanteesi parhaiten.

Mitä hei sinikiviuhko, sun jututhan on tosi fiksuja! Riippumatta koulutuksesta, kyllähän ihmiset aina oivaltavat vähän niin kuin samoja asioita eri vaiheissa elämäänsä.

Voihan silti joskus olla niinkin, että jos joku on perehtynyt johonkin asiaan pitkään, ei osaa tajuta miten suuri oivallus jokin yksinkertaiselta tuntuva asia jollekin toiselle voi olla. Se ei välttämättä ole ivaa, vaan ihan vaan tajuamattomuutta.

Toi on varmaan ääriesimerkki, sinikiviuhko, ehkä pahempaa ei heti tule mieleen.

Mutta niin, entä jos ei ole ollut elämää ennen tätä ihmistä, jos se on ollut koko tähän astinen (tai johonkin asti) elämä ja peili, niin mistä tiedän kuka olen?  :

Mä tykkään usein keskustella asioista ilmiötasolla, eli niin, että sama ilmiö voi ilmetä toooosi lievänä (helppo käsitellä itse, kun vain tajuaa) tai sitten tooosi joustamattomana (siitä luopuminen tarkoittaisi minuuden romahtamista) ja sitten kaikkea siltä väliltä. Toisaalta voi totta kyllä olla välillä hyvä erottaa se, että ne lievät ilmenemiset eivät kerro mistään häiriöstä, vaan kaikilla meillä sellaisia on. Mutta toisaalta kukaan ei tiedä, mihin vetää se raja. Silloin lähinnä ilmiö ja sen seuraukset ratkaisevat, eli jos esim. toisen kanssa ei tunnu millään saavan yhteyttä, niin ehkä ei kannata yrittää väkisin. Ei hän välttämättä ole persoonallisuushäiriöinen, mutta ei hän ainakaan tässä elämänvaiheessaan vaikuta haluavan tulla sinua vastaan. Omakin mielenterveys on tärkeää. 


Patologinen (käytänpäs nyt sitten tätä sanaa    ) lohkominen kuvaa yleensä sitä, että toiset ihmiset on pakko luokitella joko hyviksi tai pahoiksi. Eli mitään siltä väliltä ei ole. Jos toinen tekee jotain kivaa, hän pomppaa sinne "hyvä" -lokeroon, ja kun hän toisena päivänä tekee jotain mikä hieman loukkaa, hän pomppaa heti sinne "paha" -lokeroon. Ns. hyvää ja pahaa ei siis osaa yhdistää samaan ihmiseen, vaan on tarve löytää joku täysin puhdas "hyvä" ihminen lähelleen, josta ammentaa turvaa, ja jonka avulla voi säädellä itseään (toisen läsnäolo rauhoittaa, mutta jos toisessa on pienikin epätäydellisyys, ei enää pysty luottamaan tähän ja hänet täytyy murskata/saada hallintaan). Samaa ilmiötä voi sitten pohtia, että varmasti ilmenee myös lievemmissä muodoissa.

Anteeksi, että tartun pilkkuun ( ), mutta patologinen ei tarkoita vain noita vaikeimpia keissejä, vaan patologinen tarkoittaa kaikkea haitallista ja vahinkoa aiheuttavaa lievemmästä vakavampaan suuntaan. Jossain menee yleensä se cut off -linja (josta voi sitten pohtia kaikenlaista), että sen linjan toisella puolella oleville annetaan diagnoosi ja toisella puolella oleville ei. Tällöin patologinen tarkoittaa vain sitä, kuka sattuu olemaan tuon linjan diagnosoitavalla puolella. On hyvin yksilökohtaista, kuinka moni näistä patologisen diagnoosin saaneista hyötyy hoidosta ja minkälaisesta hoidosta. Eivät ammattilaiset ihan automaattisesti nosta käsiään pystyyn, se riippuu paljon tilanteesta, yksilön motivaatiosta ja hoitavan tahon omasta ammattitaidosta (jos tuntuu, ettei ole itse pätevä hoitamaan, voi ohjata toiselle taholle, jos vaikuttaa siltä, että henkilöllä olisi jonkinlaista kykyä havahtua ongelmaan). Haluan tätä tehdä selväksi ehkä senkin takia, että jos täällä lueskelee joku jonkun muun persoonallisuushäiriödiagnoosin saanut, että se ei todellakaan tarkoita sitä, että asialle ei olisi mitään tehtävissä. Ja toisaalta siksi, että todella haitallista voi olla myös sellainen narsistinen käytös, joka jää hieman sen cut off -linjan alapuolelle. Diagnoosiraja itsessään ei kerro välttämättä oikeastaan mitään.



Tarkoitatko tuolla narsistin luomisella sitä, että toinen osapuoli käyttää lohkomista ja siten näkee jonkun tavallisen ihmisen väliin todella ihanana ja väliin narsistina? Narsistin oma keskeinen defenssihän on juuri lohkominen (kuuluu myös esim. epävakaaseen), tai siitä tuo käytös juontaa juurensa. Siksi aika moni narsistin läheinen on saanut itse kuulla olevansa narsisti, koska narsisti vuoroin idealisoi ja vuoroin demonisoi. Aika usein yhteen päätyvät ihmiset, joilla on lapsuudestaan saman tyyppisiä lähtökohtia, ovat jollain tapaa tottuneet tuohon kaksijakoisuuteen. Joskus tämä tarkoittaa sitä, että kaksi narsistia päätyy yhteen ja vuoroin haukkuvat toisiaan narsisteiksi. Usein taas narsistista viehättyy se miellyttämishaluinen ihminen, joka haluaa elää sitä idealisaatiota, koska kokee sen täydelliseksi rakkaudeksi (muu ei tunnu miltään tms.). Demonisoinnin vaiheet koetaan "vastamäiksi", jotka kuuluu kestää, jotta päästäisiin takaisiin siihen idealisoinnin vaiheeseen. Miellyttämishaluinen ihminen kuitenkin aika helposti menee sekaisin siinä, kun narsisti projisoi kaiken itsestään häneen ja kutsuu häntä narsistiksi, tästä seuraa se epätieto ja hämmennys, että kenessä tässä on oikein vikaa, olenko minä sittenkin se narsisti?

Eli joo, tosi tärkeä teema tuo lohkominen narsistisuuden yhteydessä. Miten päin tahansa.

Joo kyllä ehkä synnynnäisen tunnekylmyyden (psykopatian) voi sanoa olevan parantumatonta, ja mitä vaikeampiasteinen narsismi on kyseessä, niin sitä pienempi todennäköisyys sille on, että henkilö motivoituu koskaan paranemaan/käsittelemään asioita. Eli oikeilla jäljillä periaatteessa oot. Persoonallisuushäiriöitä on kuitenkin monia erilaisia ja niihin on toimiviakin hoitoja olemassa. Narsistinen persoonallisuus on yksi niistä, joiden on todella vaikea motivoitua hoitoon, mutta se on toisaalta mahdollistakin.

Tässä aika hyvä kuvaus narsistin motivoitumisesta hoitoon. Toi neloskohta ehkä kuvaa näitä pikkasen lievemmästä päästä janaa, mistä ollaan puhuttukin, että käyttäytyy narsistisesti, mutta kykenee jossain vaiheessa elämäänsä kuitenkin ymmärtämään sen ja motivoituu käsittelemään niitä traumoja yms. mistä tuo käyttäytyminen on saanut alkunsa. Kenenkään masentuneen narsistin läheisen ei nyt kuitenkaan kannata tämän perusteella heittää toiveitaan kattoon, sillä narsisti voi todellakin haluta palata vain takaisin siihen hetkeen, jolloin hänen narsistinen käyttäytymisensä toimi hänelle!

Persoonallisuushäiriöt eivät ole parantumattomia, ihan vain näin faktana voisin lisätä. Ne vain vaativat todella paljon motivaatiota, jota kaikilla useinkaan ei ole. Jos ihminen jatkaa samaa haitallista toimintamallia vuosikymmeniä (siinä ajassa hänelle on ehditty asiasta monta kertaa jo huomauttaa), kyse on patologiasta, mutta mikään ei estä etteikö vuosikymmenien jälkeen jostain syystä rupeaisi tiedostamaan käytöstään. Toisaalta esimerkiksi epävakaa persoonallisuus aiheuttaa sen verran paljon tuskaa henkilölle itselleenkin joka hetki, että osa voi hyvin olla motivoituneita muuttumaan. Hoidossa sitten tietysti vaaditaan asiantuntevaa terapeuttia, vuosia aikaa ja henkilön omaa motivaatiota jatkaa niistä ylitsepääsemättömistä triggereistä huolimatta.

Se vain on turhaa, jos joku toinen yrittää olla se rakkauden avulla parantava tai "kestää rinnalla", koska ne kaikki yritykset ovat yleensä tuhoon tuomittuja. Motivaatiota harvemmin voi kehenkään toiseen herättää, ja jos on narsistisuutta sopassa mukana, käy kyllä todennäköisemmin niin, että narsisti tajuaa käyttää tilannetta hyväkseen (mikä taas ei lisää motivaatiota muuttua, koska vanhat kaavat toimivat). Täytyy vain myöntää, ettei itse pysty vaikuttamaan asioihin mitenkään.

Pakko sanoa, että jääräpäisyys on nätti nimitys narsistisuudelle niissä tapauksissa, joissa ei halua tunnustaa ja tunnistaa toisen olevan narsistinen. "Se nyt vain on sellainen, jääräpäinen." Tietysti jääräpäisyys ei ole narsistisuutta, mutta narsistisuus kaunistautuu jääräpäisyydeksi, jos asian niin haluaa nähdä. Muiden syyttely ja se ettei havaitse tehneensä itse tässä vuosien varrella kaikenlaista jälkeensä, se että takertuu vuosikymmeniksi vihaan ja katkeruuteen, syyttää jotakuta (vanhempiaan?) kaikesta elämässään tapahtuneesta... mitä pidemmälle mennään, sitä vähemmän kyse on jääräpäisyydestä. Vihaan takertuminen on kuitenkin traumareaktio, sitä että trauman käsittely on jäänyt jumiin, se ei ratkea.

Mutta joo, ehkä omalla vastuulla on se miten heidän kanssaan toimii, kunhan ensin on ymmärtänyt, ettei kyseiseltä ihmiseltä voi odottaa samaa kuin ihmisiltä yleensä. Jos olettaa ja odottaa (niin kuin ihminen yleensä automaattisesti tekee, varsinkin jos sulkee silmänsä varoitusmerkeiltä), voi joutua syvällekin suohon. Moni narsisti kun kuitenkin osaa käyttää hyväkseen kaikkia niitä haavoittuvuuksia, mitä läheisyyttä toivoessaan tuo hänelle esille. On luonnollistakin avautua toiselle olettaessaan, että nyt tässä pyritään läheisyyteen.

Se on lopulta suruprosessi, se luopuminen siitä, että saisi siltä ihmiseltä koskaan sellaista ihmissuhdetta kuin mitä toivoisi. Silti voin nähdä sen ihmisen siellä alla, kärsineen lapsen ja tiedostaa, että osa kaikesta tuskasta on tälläkin hetkellä hyvin aitoa. Se on samaan aikaan hyvin ristiriitaista ja monimutkaista.

Heiiiiii, onnea sinikiviuhko!

Hyviä kysymyksiä lena-mimosa, aika perimmäisiä! Yksi näkökulma siihen, miksi josta kusta kehittyy kasautuneiden traumojen (kyseessä yleensä lapsuudessa minuuteen kohdistuvat traumat) seurauksena narsisti ja josta kusta toisesta jotain muuta, on että narsisti omaksuu selviytymisstrategiakseen taistelun/dominanssin. Joku toinen voi selviytyä esimerkiksi miellyttämällä muita ihmisiä ja unohtamalla itsensä, joka johtaa luonnollisesti eri tyyppiseen persoonallisuuteen ja käyttäytymiseen.

Tuosta narsistin inhimillisyydestä olen sitä mieltä, että narsistilla on myös se ihmisyys toisena puolenaan. Ihan todella sama ihminen voi olla toisaalta todella ihana, tukena tuttavilleen, vilpittömästi avulias, tehdä vaikkapa avustustöitä tai olla henkinen opettaja. Tietysti näissä kaikissa on taustalla varmasti vivahde sen kärsineen minuuden nostattamisesta ja narsistisen lähteen houkuttelemisesta lähelleen, mutta ei narsisti ole kokoajan mikään hirviö, kyllä hän osaa hyvääkin tehdä. Jos pitää itsellään käsitystä, jonka mukaan narsisti on hirviö eikä ihminen ollenkaan, on vaikea ymmärtää miksi tällä samalla ihmisellä on se toinen aivan käsittämätön puoli. Ajattelee, että eihän hän voi olla narsisti, koska tämä ja tämä ja tämä ominaisuus! Hyvin moni narsistisen ihmisen kanssa elävä ei ymmärrä elävänsä sellaisessa tilanteessa ja sellaisen puolen kanssa, jonka kanssa ei oikeasti selviä terveenä oman mielenterveytensä (tai fyysisenkään) kannalta. Koska narsismi ilmenee janalla, on tietysti olemassa psykopaattisia ja sosiopaattisiakin ihmisiä, mutta moni persoonallisuushäiriön omaava ihminen on lopulta aika inhimillinen, todella traumatisoitunut vain. Traumojen käsitteleminenhän periaatteessa on mahdollista, mutta siinä vaiheessa, kun aikuinen ihminen on käyttänyt useampia vuosia tai vuosikymmeniä suojanaan narsistista persoonallisuutta, tarvitaan aikamoinen motivaatio, että hän siihen ryhtyisi tosissaan (ainahan voi sanoa, että joo käyn terapiassa, ja joo yritetään, mutta motivaatiota muuttumiseen ei lopulta ole).

Ja sitten on varmasti monia, jotka jostain syystä jollain hetkellä puolustautuvat herkästi hyökkäämällä ja käyttäytymällä narsistisesti, mutta eivät toimi näin säännöllisesti. Kuinka suuresti kukakin heistä sitten tiedostaa käyttäytymistään ja on valmis muuttamaan sitä tajutessaan vahingoittavansa muita, on kai vaihtelevaa. Hälyyttävää joka tapauksessa on se, jos tiedostaa vahingoittavansa muita, eikä ole ollenkaan motivoitunut muuttamaan käytöstään (oikeuttaa sitä jollakin, esim. että toinen on liian herkkä tai ansaitsee sen tms.). Sitten puhutaan jo siitä puolesta, jonka kanssa toisen ihmisen on aika vaikea tulla toimeen menettämättä omaa terveyttään.

Narsismi on vain sellainen jana, jossa toisilla käyttäytyminen on pakonomaisempaa ja empatiakyvyttömämpää kuin toisilla. Sillä ei ole väliä täyttääkö joku diagnostiset kriteerit vai ei (turha niitä on miettiä, suurin osa nars. ym. persoonallisuushäiriöistä jää kuitenkin diagnosoimatta, koska he eivät koe itsessään vikaa sillä saralla ja lähtevät hoidon piiristä aika nopeasti pois sinne kerran vaikka masennuksen takia eksyttyään, jolloin diagnoosia ei ehditä tehdä). Jos käyttäytyminen on ongelmallista, se on ongelmallista, ja vielä ongelmallisempaa, jos toinen ei halua tiedostaa itsessään mitään virheitä. Sehän se ongelma lopulta on, että ei pyri kohti yhteisymmärrystä ja sopimista, vaan toisen murskaamista ja/tai hallitsemista. Jokainenhan joskus käyttäytyy vähän narsistisesti, mutta toisilla se on pitkäjänteisempää. Käyttäytyminen ja motiivit itsessään ovat tärkeämpiä kuin nimitykset mitä niistä käytetään. (Mutta en pidä siitä, että narsisti sana on tabu nykyään, sillä se minimoi monen ihmisen ihan todellisia kokemuksia.)


Niin ja eihän narsisti yleensä ole mikään luonnoton hirviö, vaan usein aika traumatisoitunut ihminen vain. Ihan vain nyt siksi tämä, että kun se on sellainen pelottelusana, mitä kukaan ei uskalla käyttää, vaikka puhutaan kyseisestä ilmiöstä.

Tuntuuko joskus siltä, että kun ilmaiset mitä koit ja tunsit, toinen kääntää järjestelmälliset asiat niin, että sinä teet väärin ja tämä toinen on uhri? Tuntuuko siltä, että jotain puuttuu, et ikinä oikein kohtaa tätä toista ihmistä millään tasolla?

Tämä teksti on vain niin hyvä, että minun on pakko linkittää se tänne. Täällä kolmas Georgen kirjoittama viesti on aivan loistava, mikä kannattaa lukea, jos törmäilee tällaisiin asioihin elämässään.

Ihmiset ovat epätäydellisiä ja niin saakin olla. Jos tuntuu, että joku jatkuvasti vaatii sinulta mahdottomuuksia, mihin et vain yllä, niin sinun ei tarvitse pyrkiä niihin! Aito ihmissuhde syntyy kohtaamisesta ja molempien osapuolien haavoittuvuuden ja virheellisyyden myöntämisestä.