Heippa, kuulostaa niin tututlta noi tunnetilasi... Erosin lapseni isästä (kaksonen) 7 vuoden seurustelun jälkeen ja koin aivan hirvittävää tuskaa vaikka päätös erosta oli oma eikä siihen liittynyt kolmansia osapuolia. Kaikki haaveet onnellisesta perheestä hajosi ja koin häpeää olla yksinhuoltaja yms. Mutta elämä päätti kääntyä hurjan paljon paremmaksi... Oppisin tuntemaan itseni, minusta tuli paljon parempi äiti ja kasvoin irti lapsuuden tuomasta ajatuksesta prinssistä valkoisella ratsullaan ja siitä, että vain se toinen ihminen voi tehdä minusta onnellisen. Siis tietysti toisen aikuisen kanssa on kivempi jakaa asioita mutta onnellisuus pitää oppia hakemaan itse eikä saa olettaa että se toinen ihminen tuo sen olotilan.
Jäin miettimään, että jaoinko oikeasti mitään hänen (ex) kanssa, vai oliko elämä enemmän vain symbioottista ja ripustautumista?
Vieläkään en ole elämääni sitä oikeaa löytänyt (ehkä olenkin jo oppinut liian itsenäiseksi) mutta toivo elää ja ainakin nykyään tiedän mitä haluan koska tunnen itseni. Monta miestä on kohdalle osunut joiden matkaan varmasti vanha minä olisi lähtenyt ja huomannut olevansa taas samassa tilanteessa ja ne karikot olen oppinut nyt välttämään.
Koiran hankinta kuulostaa hyvältä ajatukselta ja koska olet sitä toivonut jo pitkään niin luultavasti tiedät että se on yhtä sitova kuin lapsi, jopa ehkä sitovampi. Lemmikki antaa hellyyttä ja siitä saa voimavaroja. Tiedän että pärjäät ja tulet vielä voimaan hyvin!