Voishan se tietysti olla niinkin, että kun esim. itse kyselee neuvoja vaikka ystäviltä tai perheenjäseniltä, kun on elämässä rankkaa, ja kaipaa tukea, niin yleensä ihmiset tuputtavat ihan päinvastaisia vaihtoehtoja, kuin mitä itsestä tuntuisi hyvältä tai sopivalta.  Sitten sitä on vaan pakko etsiä sitä omaa tahtoaan, ja todella kuunnella sitä. Eli että mikä tuntuu oikeasti hyvältä. Näin kehittyy yhteys itseen, ja luottamus itseen, mikä on asia, jota kukaan näkijä ei voi ulkoa päin sinulle synnyttää, ainakaan pitkä-aikaisesti. 

Ehkä kannattaa kehitellä jotain muita tapoja heijastaa tai hankkia tietoa sisimmästäsi, kenties voit jopa yrittää alkaa 'nähdä' itsellesi, ja kun huomaat, miten vaikeaa se on, miettiä tai kokeilla sitä muille, vaikka tarotien avulla. Siis lukea oppaita tietenkin, ettei tule pelottavia oppitunteja mm. negaatioiden suunnalta. Siis muistaa, että kaikki totuus on AINA valon puolella. Ja totuudet, kuten kolmiulotteiset esineetkin, voivat eri puolilta nähtynä näyttää ihan erilaisilta. Tällaiset perusasiat, kuten kaikki muukin mahdollinen 'maalais' - tai 'planeettalaisjärki', sekä suhteellisuudentaju, auttavat paitsi näkemään omaa itseä ja elämää, myös helpottavat itse elämistä ja olemista, ja sitähän tässä varmaan etsitkin?  :

  Valoa

hei Heaven!

Niin selkeitä ja täsmällisiä viestejä, voisikohan minullekin jotain vastauksia löytyä?   

Olen tässä kärvistellyt jo niin monta vuotta opiskelun ja sairastelun merkeissä, parisuhteetkin vaihtuu, kestävät viikoista pariin vuoteen, lisäksi pakkaa ja meikäpoloisen päätä sekoittavat ja rassaavat ihanat ja kamalat ihastukset tai kaukorakastumiset.   

On varmaan kyse karman sovittamisesta, koulutuksesta, kasvamisesta, mutta miten ihmeessä löydän sen pysyvän rakkauden ja onnen?  Olen lisäksi jo vuosikymmenen verran kipuillut, kun en meinaa löytää omaa alaa, tai se, mitä teen, on jotenkin liian epärealistista, liian raskasta tai ehkä minulle sopimatonta?   

Joku selvänäkijä joskus yritti ohjata minua Sen Jonkin Suuren Lahjani pariin, ja tuona hetkenä tiesin, mitä hän tarkoitti.  Myöhemmin olen kadottanut vastauksen, ja harmittaa, kun en kysellyt tarkemmin. Olen miettinyt myös, oliko kyse vain jostain oman ohjauksen löytämisen testistä, kun en muista? 

Ajoittain tuntuu, että kun asiat loksahtelevat paikoilleen, kaikki huolet hiljenevät, mutta hetken kuluttua taas olen aivan eksyksissä taas: en ollut taaskaan valmis tilaisuuden tullen. Biologinen kello alkaa kuitenkin jo tikittää, ja huoli elämän hukkaan valumisesta painaa mieltä. Miten löydän oman polkuni ja paikkani? Miten pystyisin löytämään sen suuren rakkauden elämääni, tai oman perheen?    

Kiitos jo aivan hurjasti vastauksista, sydämesi loistaa niin suurta valoa maailmaan!!
Kaunista syksyä! 

Minulla tällaiset tuntemukset ovat myös hyvin tavallisia, ja avautumalla niistä muille ihmisille olenkin saanut kansanterveydellisen diagnoosin: Skitsoaffektiivinen häiriö (sisältää kaksisuuntaisen mielialahäiriön) joten kokemukset ovat olleet sen verran pelottavia ja voimakkaita, visiot ja näyt todellisia, että onneksi lääkkeet sentään blokkaavat niitä. 

Tämän ilmiön tutkiminen kuitenkin on intohimoni, vaikka kukaan muu ihminen niistä ei ole ollutkaan valmis keskustelemaan. Astro- ja michael- kryon- yms. oppaista olen saanut neuvoksi paljon, mm. sen, että tapauksessani regressioterapia saattaisi auttaa. 

Eräs keskiamerikan intiaani oli sitä mieltä, että minulla on suuri lahja, ja että minun ei missään tapauksessa pitäisi syödä lääkkeitä.  Hän ei kuitenkaan tiedä, miten vaikeaa voi olla kontrolloida tällaisia kokemuksia, jos kukaan ympärillä ei osaa eikä haluakaan osallistua saati auttaa. Vähän yksinäinen, muinainen ammatti, jonka käytännöt ovat paitsi valistunesuuden näkökulmasta, että tieteellisesti kerettiläisiä. Ymmärrän tämän ongelman, mutta tarvitsen vapaamielisen yhteisön, joka on sekä henkisesti ennakkoluuloton, että tieteellisesti kunnianhimoinen.

Meditaatio myös rauhoittaa, sekä kaikki mahdollisimman "itsekäs" toiminta, esim. romanttinen komedia -tapaisella hömpällä pääni täyttäminen, ja itseni hemmottelun lisäksi miellyttävin mahdollinen laiskuus, siis MUIDEN IHMISTEN VAATIMUSTEN täydellinen, mutta mahdollisimman ystävällinen ja kohtelias (sosiaalinen) SIVUUTTAMINEN. Tähän auttaa myös tietyntyyppinen, sosiaalisen anteliaisuuden itsekäs muoto, joka ei tyrmää omia tuntemuksia, mutta "siirtää" niiden käsittelyä siihen, kunnes se tapahtuu itsestään.

MUTTA, mitä tehdä tällä elämällä, kun ei oikein ole varma, että mikäs ihmeen "LAHJA" tämä sairaus sitten onkaan? Kun oma ohjaus on niin herkkä ja ristiriitainen, ettei kukaan siinä oikein voi neuvoakaan. Nimittäin neuvot niin helposti saattavat toimia vasten tarkoitustaan?

Onneksi (kai) opiskelemani alakin on niin epämääräinen ja yleisinhimillinen, ettei minun ehkä ole pakko päättää elämässäni yhtään ainutta asiaa, koskaan?  Silti kyllä helpottaisi, jos johonkin tästä "sairaudesta" voisi olla hyötyä.  Pelkkä olemassaolohan kai pitäisikin olla riittävä peruste elämän tarkoitukselle. Ihminen vain kuulemma on sellainen.

Menee yleensä henkisen kasvusyklin mukaan, eli yleensä ihastun kaikkein yllättävimpään vaihtoehtoon, siis siihen, joka hätkähdyttää ja järkyttää syvimmin epäsopivuudellaan...  
    siis esim. kiusallisin riippuvuus, tai   ehkä,  ehkä helpoimmin tai voimakkaimmin,  joskus, uusin 

Tyypit, joiden pitäisi sopia parhaiten, tuntuvat yleensä niin pelottavilta (kun olen päättänyt antaa itseni oikeasti rakastua, syvästi), että juoksen pakoon kaikin voimin, sillä omat sisäiset ristiriitani ajavat vuorovaikutuksen pikaisesti katastrofiin. Rakastuneisuudesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia  olen kokenut olevani todella ahtaalla.    Ne damn    sekä tietysti rasittavat 

Sitten pyristelen kaikenlaisissa nolostuttavissa läheisriippuvuuksissa, useasti telepaattisesti sellaisissa (sisäisen dialogini avulla; 'Missä Minä loppuu ja Sinä alkaa?'), ja samaan aikaan hankin sosiaalisesti "virallisen", epäsopivan ja siis itselleni pinnallisen "feikki" suhteen, "muille todellisen" poikaystäväni.  Häntä paijaamalla ja paapomalla pääsen muiden mielipiteiltä turvaan, ja saan omiin tunteisiini tarpeeksi etäisyyttä, etten hajoa palasiksi niiden kaoottisuuden painosta.   siis kaikkien edellisten yhdistelmät, periaattessa voima+vastavoima...

Ongelmahan on tietysti tällaisen suhteen aloittamisen syy, eli se, että kuten olen tiennyt jo suhteen alusta lähtien, suhde päättyy lopulta eroon.  

Eritoten minusta on aina tuntunut, ettei minulla olisi oikeutta rakastua, kuten muilla, ja että kun rakastun, muut eivät hyväksy sitä.   On jopa muodostunut kaavaksi, että kun rakastun, läheiset käskevät kuin yhdestä suusta "Lopettamaan moisen touhun heti paikalla!" Ja hommaamaan heti kasan irtosuhteita tilanteen korjaamiseksi.  En halua ryhtyä moiseen, joten hommaan "ihmiskilven", eli "pitkän suhteen" joka on (salaa) "vaaraton".  Tähän muut ovat aina tyytyväisiä. Vaikka se on niin väärin!!! 

En halua toimia enää näin, enkä pidä siitä, että suhteeni tällä tavalla "karmisesti" määrätään muiden taholta.   Olen myös tuhoisasti kohdistanut tämän äärimmäiseen itsekritiikkiin.


  ,  ,  ,  , 
  , 

hei, kuulostaa hyvältä, haluan mukaan!