Hei hoi Tiigris!

Tulit mieleen, onko yhtään helpottanut? 

No ihan totta tuokin, onhan murhastakin saatu jo ties kuinka monta kirjaa aikaiseksi. 

Secret kannattaa lukea siinä vaiheessa, kun itselle on ehtinyt muodostua edes jonkinlainen oma käsitys asioista, ainakin terveys-sairaus -akselilla. Että voi ja osaa suodattaa. Fundamentalistisesti tulkittuna sopii yhtä lailla syrjinnän ja päähän lyönnin välineeksi kuin raamattukin.

Kiitos Indi, tähän asti kauneinta mitä kukaan on sanonut projektin tiimoilta.  Jos se joskus todella ilmestyy niin lähetän sen sulle itse, niin paljon tästäkin keskustelusta olen saanut voimaa ja näkökulmaa. Ja onpahan sitten jotain, millä terrorisoida lähipiiriään joulu,- synttäri- ja mitänytikinä -lahjan merkeissä. 

Juuri eilen tuli ihan totaalinen plääh, luin Anja Snellmannin uuden Pääoma -kirjan esittelyn ja kirjailijan haastattelun aiheeseen liittyen. Että miten VOI olla niin samoja teemoja ja sama sairauskin, mistä hän on kirjoittanut, mitä saumaa mulla nyt sitten enää on jne. Näin itsensä aliarvioimisen ja häpeän tunteiden kanssa painiskeleva puhuu itseään ympäri. 

Loistavaa silti, että arvosteluja lukiessani samastuin kirjailijaan, enkä Maru-siskoon. Pieni lainaus yhdestä arvostelusta:

"Maru on päähenkilöä kymmenen vuotta vanhempi sisar, joka kärsi suulakihalkiosta ja pahasta nivelreumasta. Hän eli elämänsä sivullisena, pilkattuna ja selvittämättömänä arvoituksena jopa läheisilleen. ”Anteeksi, että joudun näin kysymään. Oliko sinulla oma luonne --- ? Tunsiko joku sinut? Olitko olemassa?”, sisar kyselee Marulta tämän kuolinvuoteella."

Aika hyvin kuitenkin sopii tuohon, mitä itse ajattelen tuosta sairaus/terveys -määritelmästä. Että mikä/kuka ihmisen sitten loppupeleissä vammauttaa.. Ja onhan näkökulma toki myös eri, olla itse kokija. Toivottavasti löydän oikean sävelen tähän työhön, itsestäni ainakin tuntuu vahvasti siltä, että Gurujen ja kaikenlaisten opetus/opastus/sääntö -kirjojen (Secret nyt jotain mainitakseni) aika on mennyt tai menossa ohi. Ihmiset haluaa ajatella itse ja muodostaa omat käsityksensä asioista sitä kautta.
Näytä, älä selitä!

Mulla on muuten pyörinyt tuo ihan sama sanonta mielessä. Ainakin kropan oireilujen suhteen on kehittynyt hyvin vahva vaisto, joka kertoo nopeasti sen, että mitkä on sellaisia kipuja joihin tarvitsen lääkäriä ja tulehduskipulääkettä ja mitkä ovat niitä, joita kannattaa pyöritellä henkisen hyvinvoinnin kautta ja vaikka energiahoidon avulla. Säästyy energiaa. 

No niinpä. Mutta on se vaan eri asia kirjoittaa sinne pöytälaatikkoon kuin jakaa muillekin. Siitä varmaan tuo keveysolo, wouwouwou, uskalsin! 

 

Mulla on ollut häkellyttävän kevyt(mielinen) olo koko eilisen ja tämän päivän. Kiitos tosissaan Indi ja muutkin, sain kerran jo ylipuhuttua itseni siihen ajatukseen, että näistä on ihan turha kirjoittaa tai kertoa mitään. Mutta nyt tuli ihan uusi kipinä taas kirjoitustyöhön. 

Sain työhakemuksen vihdoin laadittua ja postiin.

Kapteenitar viimetinka.

Tässä kohtaa kiitos Solnishko tästä keskustelusta, moni ajatus on jäsentynyt omassa mielessäni selkeämmiksi niin lukiessa sinun kirjoituksiasi, kuin pukiessa sanoiksi omia asioitani. smitten

Kiitos itsellesi, kiitos samoin.

Juu, kuten kirjoitinkin tuolla että sairaus jatkui, mutta muutti muotoaan. Sitä mukaa kun henkinen hyvinvointi asian ja muidenkin asioiden ympärillä parani.

Paljolle todellakin voi jotain eikä hyväksyminen tarkoita luovuttamista.

Kait tässä on matka omaan sisäisyyteen ja sitä kautta vaihdetaan ajatuksia, oppeja ja kokemuksia toisten kanssa. Mitä vittua näistä kinastella, se että lukee kanavointeja ei tarkoita sitä että on tyhmä tai muutenkaan kykenenmätön ajatella itse.

   

  ?
Sull on mun luonto..    

Samaa mieltä ja toisinkin päin kääntäen. Se että joku lukee/kuuntelee kanavointeja ja saa niistä kiksejä ei tarkoita sitä, että minä olisin tyhmä kun en lue enkä saa. Kiksejä. Kanavoinneista.

Nyt minä jätin sinut roikkumaan, anteeksi. Piti ajatella loppuun asti tuo ajatus mikä tästä keskustelusta itselle heräsi. Mutta todella samankaltaiselta kuulostaa, ei voi muuta sanoa. Mulla oli ainakin oikein kunnon uhmaikä siinä kohtaa kaikkea henkisyyttä/hengellisyyttä kohtaan. Jälkikäteen katsottuna aika klassinen irtautumisvaihe kaikkineen, kotoa pois muuttaminen 16 -vuotiaana ja samalla sitten kaikki nämäkin viritykset ja siteet poikki. MINÄ ITTE! Ja kukas minä sitten olenkaan? Se oli päivän polttava kysymys niinä vuosina, aika lailla uudelleen rakensin koko identiteetin ja elämän ennenkuin oli aika avata yhteydet taas. Koski muuten kotiporukoitakin, vasta ensimmäisen lapsen syntymän aikaan 26v päästin äitiänikään uudestaan lähelle.

Mutta niin, musta tuntuu ( ) että ratkaisin tätä. Siis ihan itselleni, ei ole tarkoitus koskaan soveltaakaan tätä kehenkään muuhun kuin itseeni. Täytyy määritellä sairaus ja terveys vähän uudestaan. Eklektikko tuolla veikkasikin että josko tarkoittivat sitä henkistä hyvinvointia. En tiedä tarkoititko nyt ihan tätä, mutta varmaan ainakin sinne päin. Eli parannuin kyllä siinä mielessä, vaikka sairaus ei lopullisesti kadonnut konkreettisesti. Tasapaino, hyväksyntä, neutraali olotila. Minä hallitsen ja luotsaan eteenpäin elämääni juuri tällaisena kuin olen, enkä vasta sitten kun olen muuttunut toisenlaiseksi, eli parantunut. Sairaus jatkui, muutti tosin muotoaan hyvinkin paljon, ja se on ihan okei. Jos ihmeparantuminen tavalla tai toisella joskus tapahtuu, niin sekin on ihan okei. Mutta sitä odotellessa ei jää elämä elämättä eikä mikään muu kokematta. Se on sitten ihan vaan semmonen lisäbonus siinä kohtaa. Kaikki on mahdollista nyt, juuri tällaisena eikä vasta sitten kun olen toisenlainen. Ei miksi minä -ihmettelyä, katkeruutta, pelkoa tai muutakaan vastustusta.

Sorry, tämän paremmin en nyt osaa tätä avata. Mutta jos ajattelee niitä juttuja, mitkä ihmistä todella kahlitsee, estää elämästä täysipainoista elämää ja toteuttamasta itseään, sisimmän olemuksen ääntä.. Kuten katkeruus, kauna, viha, pelko, ylemmyyskompleksi jne. Vaikka olisi fyysisesti täysin terve ja näinollen sillä tavalla kykenevä tekemään elämässään ihan mitä vaan, niin elämä voi olla hyvin rajoittunutta. Toisella tapaa vaan. Ja jopa sillä tavalla, että sitä ei itse edes huomaa, niinkuin huomaa puuttuvan jalan tai sen, että ei kuule. Katkeruus ainakin on eräänlainen jälkitauti ja se näyttää iskevän ihmisiin, joiden ei anneta surra rauhassa loppuun asti. Me elämme ajassa, joka ei tunnusta surua vaan etsii sen sijaan ongelmia. Ongelmat on helpompi ratkaista, suru sen sijaan on elettävä läpi. Ihmiset pelkäävät surua ja tuntuvat pelkäävän myös sitä, että se tarttuu. Ihmiset ovat valmiita menemään äärimmäisyyksiin estääkseen sitä, jolla on aihetta suruun, suremasta. Vähättelyä. Moralisointia. Huutoa ja naurua niin kovalla äänellä, että se peittää alleen kaiken. Pollyannistit rientävät välittömästi paikalle ja kehottavat olemaan kuitenkin kiitollisia siitä, että.. No, jostakin! Itse toitotan jokaiselle oikeutta raivota ja vihata, heittäytyä maahan  ja potkiintua, huutaa, tapella vastaan ja itkeä ihan niin kovalla äänellä kuin haluaa ja ihan niin kauan kuin kyyneliä riittää. Ja sitten päästää irti. Vasta tämän jälkeen on helpompi pysähtyä ja nähdä maailma. Vasta kaiken tuon läpikäytyään on helpompi kyetä ajattelemaan ja tuntemaan, että on 'onni olla sentään olemassa.'

Nyt jos joku vasta jonkun diagnoosin saanut tai muuten vaikkapa vammautunut ihminen lukee tätä, niin nou hätä hei, tämä on vain minun kokemukseni tästä asiasta, ei yhtään sen enempää. Tähän meni melkein 30 vuotta ja vieläkin meinaa virsut välillä lipsua kivikkoisimmilla tienpätkillä!   

Indium, tuo metsäjuttu vielä. Mulle on avautunut yksi edellinen elämä, siellä olen ollut hyvin voimakas mies ja tehnyt eräänlaisen pyhiinvaelluksen yksinäni läpi Siperian metsien. Siellä metsissä oli (ja ehkä on edelleen) erään ortodoksilahkon salaisia luostareita, joissa olen matkallani vieraillut. Ehkäpä nämä mistä olen joskus 2 -vuotiaana höpötellyt; satumaiset metsät ja Jumalan löytäminen sieltä, ovat olleet muistoja tuon elämän kokemuksista?

Solnishko, minäkin tuossa pitkän aikaa istuskelin miettien, mitä kommentoisin olematta kovin kauhean lattean lättänä.   Hiljaiseksi ja mietteliääksi veti olon tuo sinun kirjoituksesi nimittäin. Tarkoitus ei ollut jättää sinua roikkumaan tyhjyyteen. Onneksi Lilli tuli apuun.  :

Aivan uskomattoman kaunis ajatus tuo metsä joka on täynnä Jumalaa. Ai että. Silmät kostui.

Ja lopussa pysäytti tuo, että omakin välirikkoni henkimaailman kanssa kesti lähes tarkalleen 10 vuotta. Tarinani toki aivan erilainen, ei siinä mitään... mutta pomppasi silmään tuo aika kumminkin.

Itse olen ajatellut, että ne silloin aiemmin lausutut lupaukset voivat edelleenkin toteutua, osa on toteutunutkin nyt viime aikoina, mutta hyvin suuri merkitys on ihan silläkin, että ylipäänsä olen jaksanut katsoa eteenpäin (jos ei masennuksen pahimpia, onneksi lyhytaikaisia hetkiä lasketa). Ja osa niistä taannoin luvatuista asioista on näemmä ollutkin aivan kaikkea muuta kuin kirjaimellisesti tulkittavaa, vaikka se kirjaimellinen tulkinta on perin houkutteleva ollutkin.  

- Indium

Toivo on kallisarvoinen lahja, liekö sillä sitten niin väliä mistä sen milloinkin itselleen nappaa. Usko toivo rakkaus. 

Muistatko/haluatko kertoa tuosta välirikkoajasta, millaista oli? Itselläni oli tosi draaman täyteistä aikaa nuo vuodet, ihan ihmeellistä ja turhaa sinkoilua ja vääntöä. Todella levotonta aikaa ja yksinäistä.

Tottakai ne on tehneet parhaansa pitääkseen liekkiä yllä. Eihän se hukkaan ole mennyt mielikuvaharjoittelu eikä muukaan puuhastelu, kumottiin montakin ennustetta mennentullenpalatessa noiden vuosien aikana. Korkeampi minähän ne lopulliset päätökset on sitten kuitenkin tehnyt, että käytetäänkö ne poistumisportit vai jatketaanko vielä. Jos en olisi uskonut paranemiseen ja tuohon näytettyyn lopputulokseen silloin niin tuskinpa tässä istuskelisin kirjoittelemassa enää. Olisin pannut kolikot silmäluomille ja lähtenyt lautturin matkaan.

Siis apua, toi oli tosiaan tarina siitä, miltä se silloin tuntui ja näytti. Noin niinkuin kulkija kuustoistavuotiaan elämänkokemuksella. Nyt voidaan pyöritellä taas ihan eri tavalla tätäkin tarinaa. Miettikää nyt jos olisin yksin siellä ollut sitä mieltä, että kyllä tämä kuulkaa tästä vielä iloksi muuttuu. Oppaat ympärillä naamat norsunvitulla että voi nuppu pieni, eiköhän tää nyt ole ihan turhaa touhua. Se siitä mihinkään muutu.

Jepjep, kaikenlaista sitä.

Kiitos kun et jättänyt mua ihan yksin tohon roikkumaan. 

Olisipa mielenkiintoista lukea tämä kertomus sellaisena kuin se on tapahtunut. Tositarinat ovat aina valaisevampia kuin pussillinen teorioita tai kanavointeja.. Ymmärrän toki, jos haluat pitää yksityiskohdat omana tietonasi.

  No onhan se noinkin. Ite meinasin toisinpäin, kun minä en lue kanavointeja ja hyvin vähän enää mitään kirjallisuuttakaan näistä aiheista. Joskus löytyy pätkä-pari jotain kirjoitettua, mistä tulee ajatus, että joo, tämä voisi olla sitä mitä olen kokenut. Sitten unohtuu joko se mistä minä sen ajatuksen luin vai oliko se nyt kuitenkaan niin.. Lukiko se niin ja missä se luki vai keksinkö koko jutun itse ja kuvittelin lukeneeni. Tämmösiä "musta tuntuu" -kertomuksia löytyy enemmänkin, mutta ehkä niistäkin voi jotain hyötyä olla. Taitaa olla parasta, että teenkin tästä ihan tarinan. Perustuu tositapahtumiin.

Olipa kerran pieni tyttö. Sillä tytöllä oli ihan pienestä taaperoisesta lähtien hyvin vaikea fyysinen sairaus, joka aiheutti tytölle paljon kipuja ja hankaloitti elämää muutenkin suuresti. Tyttö vietti paljon aikaa sairaalassa, erilaisissa lääkehoidoissa ja toimenpiteissä. Kuunteli korvat höröllään aikuisten puheita itsestään, monenlaisia arvosteluja ja arviointeja, ennusteita ja kartoituksia. Joskus tytöstä tuntui, ettei aikuiset juuri muuta tehneetkään, kuin etsivät hänestä vikoja. Kaivelivat hänen kehostaan esiin kaikkea sellaista, mitä pitäisi korjata ja minkä pitäisi olla toisin. Tytöllä oli kuitenkin yksi juttu, mikä auttoi häntä jaksamaan ja kestämään välillä hyvinkin nöyryyttävissä tilanteissa. Salaisuus, josta hän ei koskaan puhunut kenellekään. Tätä te ette saa minulta vietyä, tätä te ette voi arvioida! Te ette tiedä ettekä nää, minkälainen minä oikeasti olen! Täällä sisällä, minun pääni ja sydämeni sisällä minä olen hyvin suuri ja voimakas, en mitään sellaista mitä te kuvittelette näkevänne ja tietävänne!

Tyttö vetäytyi usein yksinäisyyteen ja hän tiesi, että ainakin illalla hän saa olla ihan rauhassa ja yksinään, keskittyä siihen, mitä hän tunsi ja kuuli omassa sisimmässään. Se oli erikoinen ääni hänen päänsä sisällä. Se kertoi usein tytölle kaikenlaisia asioita, menneestä ja tulevastakin. Ihmisistä ja tilanteista joita tyttö kohtasi. Joskus hän koitti kertoa niitä kuulemiaan asioita aikuisillekin, mutta kenelläkään ei oikein tuntunut olevan aikaa tai halua paneutua lapsen kertomuksiin kuin johonkin todelliseen. Äidilleen hän yritti joskus kertoa mahtavista ja satumaisista metsistä joiden läpi hän oli kulkenut, siitä miten metsä on täynnä Jumalaa. Miten helppoa Jumalan ja oman äänen kuuleminen onkaan metsässä. Tyttö huomasi nopeasti, että äiti ei pitänyt niistä kertomuksista, säpsähteli ja rypisti kulmiaan. Kielsi puhumasta ainakaan muiden kuullen niistä. Mummokaan ei ymmärtänyt, kun tyttö kysyi että onko sinullakin tämä samanlainen ääni, kuuletko sinäkin tämän minun oikean äänen tai oman oikean äänesi? Kaana, miehän raakun kuin varis, hörskähti mummo. Mitä sie tyttö höppäjät? Mutta siullahan on kaunis ääni, siun pittää laulaa, sanoi mummo. Tyttö lauloi mummon mukana: Aj poka solnishko, romale, ne vzojdet..

Oman oikean äänensä lisäksi tyttö kuuli usein muitakin ääniä. Ne olivat vähän erilaisia, ne tuntuivat useimmiten antavan hänelle erilaisia ajatuksia ja mielikuvia. Ohjasivat tytön lukemaan juuri oikeita kirjoja, etsivät hänelle lohduttavia ja kannustavia kertomuksia, joihin tyttö saattoi samaistua. Ne tuntuivat toimivan yhdessä tytön oikean, oman äänen kanssa. Usein tytön hiljentyessä kuuntelemaan ääntä sisimmässään myös ne tulivat paikalle. Silittivät häntä hiuksista ja selästä, näyttivät hänelle kauniita kuvia ja ajatuksia. Auttoivat tyttöä muistamaan kaikenlaista jo ennen oppimaansa. Sairaalasängyssä tyttö vietti viikkoja, kuukausia, vuosia kuvittelemalla, kuinka hän lopulta paranee. Kuinka tämä kaikki lopulta loppuu ja hänestä tulee myös fyysisesti täysin terve. Hän kuvitteli itsensä hiihtämässä, kuuli suksiensa suihkivan hankea pitkin. Tunsi pakkasen puraisun poskissaan ja tuulen tuiskuttavan pipon alta irti päässyttä tukkaa. Tyttö tarkisti tuulen suunnan, koukisti polviaan ja kumartui eteenpäin laskuasentoon ennekuin sinkautti itsensä matkaan alas mäen päältä. Tyttö tunsi vauhdin vihlaisun mahassaan ja kun tyttö avasi suunsa, tuulenvirtaus täytti hänen suunsa niin, että hetken oli vaikeaa saada hengitettyä. Hän näki itsensä kesäisellä nurmikolla juoksemassa muiden lasten kanssa, heittämässä kärrynpyörää ja hyppimässä narua. Nämä kuvat huvittivat häntä niin, että joskus hän nauroi ihan ääneen. Puhuikin ääneen, höpisi itsekseen pitkiä aikoja. Tai siltä se näytti, vaikka oikeasti tytöllä oli usein paljonkin seuraa. Hän sulki silmänsä ja aina uudestaan ja uudestaan latasi kaiken energiansa ja tahtonsa näihin kuviin ja toivomukseensa. Näkymättömät seuralaiset kannustivat häntä siihen, iloitsivat hänen kanssaan siitä varmuudesta, mikä tytöllä oli. Hän paranee. Aikuisena hän on terve. Kaikista vaikeimmissa ja kivuliaimmissakin toimenpiteissä nämä näkymättömät seuralaiset tulivat paikalle. Tällä kaikella on tarkoituksensa, äänet sanoivat uudestaan ja uudestaan. Jaksa vielä, kestä vielä tämä ja sitten se on ohi. Sinä paranet. Muutaman kerran pahimmissa sairaalatilanteissa seuralaiset tulivat ja nostivat tytön irti kehostaan. Nostivat hellästi ylös huoneen kattoon, kielsivät tyttöä katsomasta alaspäin. Sumensivat huoneen ilman niin, ettei tyttö voinut nähdä, mitä hänen keholleen alhaalla huoneessa tapahtui. Tyttö ei nähnyt elvytysyrityksiä, ei verilammikoita kehonsa alla. Seuralaiset näyttivät tytölle kauniimpia kuvia. Kesäpäivistä ja kaikesta siitä, mitä tyttö voisi tehdä sen jälkeen, kun on tästä kaikesta selvinnyt. Kun on terve.

Mielikuvituskavereita, sanoi äiti. Tällä tytöllä on kyllä mahtava mielikuvitus! totesivat muutkin aikuiset. Vieläkään ei voi olla ihan varma siitä, olivatko seuralaiset vain tytön mielikuvituksen tuotetta. Hän ei koskaan nähnyt ketään, tunsi seuralaisensa vain läsnäolona, lämpönä ja kihelmöintinä käsissä, päässä ja sydämessä, viileinä ilmavirtoina ja silityksinä hiuksissaan. Seuralaiset viipyivät tytön luona koko lapsuuden, aina siihen asti kunnes tytöstä tuli täysi-ikäinen ja hänet siirrettiin lasten osastolta aikuisten puolelle. Siihen asti, kun tyttö järkytyksekseen tajusi todella olevansa jo aikuinen ja edelleen sairas. Tyttö itse sulki heidät pois. Suuttui ja pettyi, haistatteli ja raivosi itselleen ja koko porukalle. Kirosi omia typeriä toiveitaan ja uskoaan, kirosi seuralaisensa ja niiden typerät lupaukset, jotka eivät koskaan toteutuneet. Kielsi niitä enää koskaan tulemasta häiritsemään ja kertomaan typeriä tarinoitaan, joihin hän oli mennyt uskomaan ja luottamaan.

Semmoinen tarina. Väkisin näyttää tulevan melko pateettista ja sentimentaalista tekstiä, mutta enää ei itketä kirjoittaessa.  Välirikkoa kesti muuten aika tarkalleen 10 vuotta. Tämmösiä nää minun karmahommelit pääosin onkin, hyväksymisasioita ja kaikenlaista ihmettelyä itseni kanssa. Itse sairauden en ajattele olevan karmaa, se on oppimiskokemus. Joitain karmallisia virityksiä siihen varmaan sisältyy, hoidettavana olemista, hengen pelastusta yms. mutta muuten tarkoitus on vain kokea ja oppia. Tai sitten sekin on vain tarinaa, jota kerron itselleni lohduttaakseni itseäni. 

Mulle tuli Ekle ihan samat vaihtoehdot autossa mieleen, kävin kaupassa tässä välissä.

Ei siis ollut vapaaseen tahtoon puuttumista eikä semmosta tuo 'jymäytys' (hemmetin hankala nyt selittää kun en halua itse tapausta repostella tänne) mutta tukea ja kannustusta kyllä juuri sillä tavalla ja ajatuksella, että tästä olisi voinut olla lupa ja jopa jonkinlainen sopimus ennalta laadittuna. Manipulaatio ainakin oli liian voimakas ilmaisu.

Tai sitten se todellakin oli mahdollinen lopputulos, tosin kyllä vastoin ihan kaikkea tietoa ja ennusteita. (Ei puhelinsellaisia, lääketieteellisiä tarkoitan  ) Tämäkin voisi olla oikea vastaus, varsinkin kun itse todella uskoin ja tein kaikki mahdolliset konstit sen eteen, että lopputulos olisi tuo mitä oppaatkin aina toitottivat. Ehkä ne auttoi sitten siinä kohtaa pitämällä toivoa ja lapsen uskoa yllä.

 

 

Sitäkin. Kyllä tänne maan päälle tullaan jonkinlaisen suunnitelman tai tiekartan kanssa. Eihän täällä olossa olisi muuten paljonkaan järkeä. Se on sitten eri asia, kuinka hyvin suunnitelma saadaan toteutettua, etenkin kokematon sielu voi tehdä virhearvioita vaikka oppaansa avustuksella suunnitelmaa tekisikin. Ja karma sitoo kyllä vahvasti maan päälle. Hypnoosikertomuksia lukiessa näkee, että jos sielu tietää edessä olevan karmisen elämän, niin oppaat joutuvat käyttämään kaiken suostuttelutaitonsa, jotta tämä ylipäänsä saataisiin jotakuinkin vapaaehtoisesti inkarnoitumaan. Mutta karmankin puitteissa on vara valita, miten sen hoitaa. Ei se ole mikään silmä-silmästä -laki.

Ei jumankauta, ne siis voi tehdä sellaista oikeasti!?  Tää on juttu, mistä en ole koskaan kehdannut kellekään puhua, mutta mulla ON ollut sellainen tunne siitä, että mua on oppaiden puolelta vähän 'jymäytetty' tai mikä nyt olisi oikea sana. Ei valehdeltu, mutta pikkusen manipuloitu tai ainakin erittäin vahvasti johdateltu tiettyyn suuntaan yhdessä asiassa.  Ei ennen syntymää, vaan ihan tämän elämän aikana. Pari vuotta sitten kyselinkin niiltä tuosta asiasta, että miksi näin on toimittu ja vastaus oli, että se oli siinä kohtaa ainoa keino saada mut jatkamaan tätä hommaa vielä eteenpäin. Sille ajanjaksolle elämässä oli kyllä kokonaiset viisi poistumisporttia varattuna, joten ei kait ihan tuulesta temmattu juttu. Ja se asia, minkä ne mulle silloin iskostivat päähän kyllä todella oli se, mistä voiman jatkaa silloin ammensin, vaikka se asia ei sitten sillä tavalla koskaan mennytkään ja siitä seurasikin aikanaan melko valtava romahdus. Mutta elämä itsessään jatkui, se oli se pääasia siinä.

Eikä tätä tarvi kenenkään muun uskoa, en minä itsekään ihan tiedä että voiko se olla totta.