No eipä ole suoraa vastausta tuohon, mutta itsellä on ollut kaikki ongelmat ihmissuhteissa, mitä vain olla ja voi.
Tuossa vähän aikaa sitten eräs naispuolinen "ystävä" teki aivan järkyttävän tempun minulle, ja menin aivan pois tolaltani, sairastuin ihan fyysisesti. Oli raju, mutta tärkeä tapahtuma, se nosti esiin ne vakavat asiat ihan ensimmäisistä ihmissuhteista ja varsinkin naispuolisiin (no siihen biologiseen äitiin). Sellainen kuvio, joka on toistunut elämässäni, ja jonka luulisin että saan nyt katkaistua.
Eräs minkä tajusin, oli se, että kun minäkin tässä hyvä hyvyyttäni olen halunnut olla "kaikkien kaveri", niin olen yrittänyt rakentaa jotenkin syvällisen suhteen, ja todella mennyt ihan täysillä ja luottanut sataprosenttisesti sellaisiin ihmisiin, joihin ei missään nimessä pitäisi luottaa, ja ehkä ei edes olla tekemisissä ainakaan noin syvemmin.
Minussa kun on tätä feministin vikaa, niin olen tai olin jotenkin ajautunut siihen harhaan, että kaikki naiset ovat ystäviäni, tai ainakin luottamuksen arvoisia, joka ei sitten ihan pidä paikkaansa. Ja kun näin jälkeenpäin esim. ajattelen tätä edellä mainittua immeistä, niin johan hänen elämäntapansa, puheensa, käytöksensä, kaikki viittaa siihen, että me emme todellakaan ole yhtään samalla aaltopituudella. Hän on aikamoinen sovinisti, niin kuin yllättävän monet naiset ovat, varsinkin iäkkäämmät.
Ja on juuri sellainen, että varmasti pettäisi "kaverin" miehen kanssa, jos vain tulisi tilaisuus. Hän ei pidä naisia minään ja tekee kaikkensa saadakseen miesten hyväksynnän, ihan näistä perinteisistä palvelemisista lähtien, ja todella vihaa naisia, jotka eivät esim. laita miehelleen ruokaa. Ja ottaa kiltisi vastaan uhkailut ja muutaman nyrkiniskunkin on kuulemma saanut.
Noh, se alkusyyhän on tietysti se, että kun olen ollut niin äärimmäisen epävarma itsestäni, arvomaailmastani, mielipiteistäni, siis tässä asiassa, koska minut kasvatettiin siten, että minussa ei ollut yhtään soluakaan, joka olisi ollut minkään arvoinen. Niin, minä olen aina tuntenut syyllisyyttä ja huonommuutta siitä, kun en pysty rakastamaan jotakuta miestä niin paljon ja olemaan tällainen perinteinen "hyvä" nainen ja kiltti pikku rouva, joka uhraa elämänsä, haaveensa, työnsä, opiskelut ja kaiken mahdollisen sille, että saa pitää pikku kotia ja passata miehiä ja appivanhempia ja vanhoja setiä ja tätejä ja ketä niitä sitten voi ollakkaan.
No ehkä vähän huonosti ilmaistu, mutta eiköhän ainakin jokunen ymmärrä mitä tarkoitan.
No se mihin tällä hapuilevalla löpinällä tähtään on siis se, että minun pitää ymmärtää, että jos jonkun elämäntapa on siis niin täysin kaukana siitä, mitä minä arvostan, tai mitä minä toivon itselleni, niin enhän minä voi olettaa ja odottaa, että siitä sukeutuisi joku lämmin ystävyyssuhde, kun se ei vain riitä, että on naispuolinen.
Se ratkaisevin tässä on varmasti se, että minä tiedostan paremmin, että mitä minä ajattelen asioista, ja minkälaista elämätapaa kohti haluan kulkea, ja aionkin tulevaisuudessa hieman katsoa ja kuulostella, että onko uusien tuttavuuksien ajatukset ja elämäntavat yhtään sinne suuntaankaan kuin omani, tai ainakin mitä toivon tulevaisuudessa.
Se ongelmahan on minulla ollut aiemmin, että olen siinä yksinäisyyden pelossani alkanut kaveriksi aina niille "lähimmille" ihmisille, eli tässäkin oli kyseessä naapuri, tai vähän melkein, että kuka nyt kohdalle on vain osunut.
Ja eräs jota minun pitää vakavasti harjoitella, jonka drPhil sanoi eräässä ohjelmassaan, että "panosta suhteeseen sen verran kuin sinulla on varaa hävitä".
Kun minulla on ollut paha tapa syytää "tuhkatkin pesästä", jo heti alkumetreillä ja sitten kun se toinen osoittautuukin ei-niin-luotettavaksi, tai ei vain samalla aaltopituudella olevaksi, niin siinä sitä sitten kärsitään kirveleviä tappioita.
