seuraava »

[Rakkauden valo]

Tälläkin hetkellä tekemällä ns. "pahasti" sukulaiselleni eli torjumalla hänet

Joskus juuri tekemällä "pahasti", voi tehdä juuri sen "parhaimman" ja auttavimman teon. Juuri tässä piileekin sen jutun ydin ja tuon alkuperäisen lauseenkin viisaus. Eli on harjaannuttava näkemään kulloisellekin tilanteelle se paras, eli "niinkuin toivoisit itsellesi tehtävän" vaihtoehto. Toisin sanoen on harjaannuttava näkemään tekoa pidemmälle, eli näkemään ne kulloisenkin teon seuraukset. Ei ole aina kovin helppoa...
 

[meruska]

Noh.
Mä olen ymmärtänyt että kyseessä olis enemmänkin sosiaalinen kanssakäyminen ja henkiset asiat enemmin kuin materia. Joten yritän kohdella ihmisiä niin kuin haluan minua kohdeltavan. Hyväksyn, yritän hyväksyä, ihmisen sellaisena kuin se on ja pelata sen mukaan... Välillä homma on aika raskasta, varsinkin kun huomaa ettei toinen tee samalla lailla, vaan menee sen oman mallinsa mukaan jatkuvasti huomioimatta muita, vaikka kyse on yleensä että toimimme ryhmänä... Kyse siis töistä.

Välillä tuntuu että pitäis antaa piut paut hyväntahtoisuudelle ja täräyttää tuutin täydeltä kaikki asiat painaa toinen maan rakoseen jotta se ymmärtis... mutta ihmisen tuntien niin ei tule käymään, koskaan.. joten jatkan samaan vanhaan malliin... pääsen helpommalla. heh.

Eihän ihminen sille mitään voi jos ei ymmärrä mitä muiden ymmärtäminen ja tilaa antaminen merkitsee.

[meruska]

Mutta! Olen ottanut yhden uuden ns.lisälausekkeen tuohon;" jos et pidä jalanjäljistä naamallasi, älä makaa lattialla". Olen lopenväsyny oleen roskis ja kynnysmatto  se on loppu. Tein itselleni sen mitä piti, suojelen itseäni  ja sitä kautta taatusti olen parempi ihmisenä 

Kyllä puolensa täytyy pitää!!!

[Ikitosi]

Saahan sitä kaikkea toivoa, mutta en ole löytänyt mitään universaalia lakia, johon tuon vaittämän toiveikkuus perustuisi.

Ennemminkin maailmassa tuntuisi toimivan samankaltaisuuden periaate.

Samankaltaiset kokemukset, esimerkiksi, ovat tehokkaita yhteenkuuluvaisuudentunteen vahvistajia. Samoin samat kiinnostuksen kohteet. Tai samantyyppinen asenne.
Ja koska nimenomaan yhteenkuuluvaisuudentunteesta (liskoaivojen laumaoppi) kumpuaa halua edistää omaa hyväänsä toisten hyvyyden kautta, tarvitaan siis itsensä kohtaamista ja hyväksymistä toisessa päästäkseen yhteiseen hyvään.   
Toiselle sen tekeminen, minkä itselleen kokisi hyväksi, ei ole sen paremmin itsensä kuin sen toisenkaan kohtaamista, vaan omien tarpeidensa projisoimista siihen toiseen.

Kuinka siis olemme näin harhautuneet otsikon hokemaan?
Ikäänkuin ajatuksena olisi toisen olemassaolon siirtymä itsemme jatkeeksi, kuten varhaislapsuuden äiti-lapsi-symbioosissa, jossa omakuvamme oli täysin peilautumaa ulkoisista palautteista, ilman yksilöimätöntä yhteyttä itseemme.
Sekö on siis tila, johon tuolla otsakkeen lausumalla halajamme?
Tilaan, jossa samankaltaisuuden kautta syntyvä aito kahden yhtymä (ikuisuuden 8 ) on itsen erillisyydenkokemuksen puutteessa pelkkä puhdistumaton nolla?
Onko vallalla siis kuvitelma siitä, että viestin kulkiessa maailman ympäri, se ei mitenkään muuttuisi?
Muistaako kukaan rikkinäinen puhelin - leikkiä? 

[Valonkantaja]

Ikitosi, mutta kysehän on karman laista; sen niittää minkä kylvää... Mielestäni se on tarpeeksi tunnettu ja toteutuvaksi todettu universaali laki. Eihan kukaan tätä varmaan ajatellut niin, että jos minä ostan kaverille auton synttärilahjaksi, jotta hänen on pakko antaa minulle auto synttärilahjaksi... Vaan ehkäpä niin että kun annan itsestäni jotain hyvää, valoa ja rakkautta, se palautuu minulle jotakin kautta joskus... Ei välttämättä heti, eikä samalta ihmiseltä tai edes ihmiseltä ollenkaan. Sitä saa mitä tilaa.. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää..

[enska]

Minulla ei ole varmaan mitään erityistä annettavaa kenellekään (paitsi tylsyyttä ja p*skaa), joten miten odottaisin keneltäkään mitään sen kummempaa itselleni?
..joo tää on taas näitä itseinho-päiviä

[Ikitosi]

Ikitosi, mutta kysehän on karman laista; sen niittää minkä kylvää... Mielestäni se on tarpeeksi tunnettu ja toteutuvaksi todettu universaali laki. Eihan kukaan tätä varmaan ajatellut niin, että jos minä ostan kaverille auton synttärilahjaksi, jotta hänen on pakko antaa minulle auto synttärilahjaksi... Vaan ehkäpä niin että kun annan itsestäni jotain hyvää, valoa ja rakkautta, se palautuu minulle jotakin kautta joskus... Ei välttämättä heti, eikä samalta ihmiseltä tai edes ihmiseltä ollenkaan. Sitä saa mitä tilaa.. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää..

Niin, ehkä kysymys kulminoituukin asenteeseen ja pyyteettömyyteen.
Karmaa luomme joka tapauksessa teimmepä tai jätimmepä tekemättä mitä tahansa.
Kaikki tulee takaisin - syyn ja seurauksen lailla,
ja kaikki on jatkuvassa muutoksessa - energian laadun lailla,
mutta jotta se tulisi takaisin puhdistuneempana, sen täytyy itse läpäistä itsensä - energeettisen virtauksen lailla.

Emmehän me siementä niitä, vaan laihoa, joka siitä kasvaa.
Ja peltoa jos ravitsemme itsellemme maistuvalla murkinalla, ei se siitä ravitu, eikä sato sen paremmin kasva.
Ainoastaan, jos kohtaamme omat yksilölliset tarpeemme, voimme kohdata toisenkin yksilölliset tarpeet.
Jos peltomies arvostaa itseään peltomiehenä, ja huolehtii omasta hyvinvoinnistaan, hän kykenee arvostamaan myös peltoansa, ja kohtaamaan sen tarpeet projisoimatta siihen omiaa.
Ja kohta ovat kaikki niiiin tyytyväisiä 

[Ikitosi]

Minulla ei ole varmaan mitään erityistä annettavaa kenellekään (paitsi tylsyyttä ja p*skaa), joten miten odottaisin keneltäkään mitään sen kummempaa itselleni?
..joo tää on taas näitä itseinho-päiviä

Kohdatessasi itseinhon itsessäsi, kykenet havaitsemaan ja kohtaamaan sen toisissakin -> empatiakykysi kehittyy

Ja mikäs sitä peltoa paremmin ravitsis kuin p*aska 

[metsätonttu]

Toiselle sen tekeminen, minkä itselleen kokisi hyväksi, ei ole sen paremmin itsensä kuin sen toisenkaan kohtaamista, vaan omien tarpeidensa projisoimista siihen toiseen.

Tuohon ajatus tulee väkistenkin mukaan ihmettelemään.

Ikitosi, puhut samankaltaisuuden periaatteesta.

Kyllähän me vedämme ja meitä vetää puoleensa vaarallisen paljon samankaltaisuus. En tiedä, jotkut sanovat, että 'ollaan samoilla aaltopituuksilla' jne. En tosiaankaan tiedä, onko tarkoitus näin, koska silloinhan pysähdymme johonkin leppeään turvalliseen olotilaan, missä ei tarvitse taistella eikä suurempia fundeerata.

Kun juuri erilaisuus olisi se, mikä voisi tuoda muutosta ja laajenevaa ajattelua, myöskin sitä pelkoa, ymmärryksen rajallisuutta ja ahdistusta. Mutta ...

Uskon siihenkin että tarvitsemme samankaltaisuutta kuin keitaana erämaassa, mutta varmasti yhtä paljon tarvitsemme erikaltaisuutta kasvaaksemme, muuttuaksemme ja ehkä myös niittääksemme sitä mitä sinne kylvämme. Outoon maahan kylväminen onkin erilaista, arvaamatonta.

Mutta en ole leikkinyt tuollaista puhelileikkiä. Mitä se on?

[Valonkantaja]

Minäkin jäin miettiin tota puhelinleikkiä, et mikä ihme se on..

[Ikitosi]

Puhelinleikissä kuiskataan ensimmäisen keksimää juttua eteenpäin, jolloin se matkan varrella yleensä väistämättömästi muuttuu, jokaisen kuullessa sen sanoman omilla herkkyyksillään. 

Leikki liittyy siis harhakäsitykseen asioiden samankaltaisesta kuulemisesta/ymmärtämisestä.
Me kuulemme sen, mihinkä meidän aiempien kokemustemme perusteella herkistetyt anturimme herkiten reagoivat.
Emme siis välttämättä laisinkaan sitä, mikä on tarinan kertojan tarkoitus.
Toki siitä oppii paljon itsestään, omista sisäisistä kaikuhäiriöistään..
Mutta todellinen kohtaaminen syntyy yhteisestä tunnekokemuksesta.

Kokiessaan tulevansa kohdatuksi ja ymmärretyksi vapautuu olemaan hyväksytysti oma itsensä.
Se on kokemus olla pyyteettömästi rakastettu 

[metsätonttu]

No, onhan tuo tuttu leikki, juoruksi sitä täällä päin on nimetty! 
Sanot taivaallisen kauniisti tuossa:

"Kokiessaan tulevansa kohdatuksi ja ymmärretyksi vapautuu olemaan hyväksytysti oma itsensä."