Tämä on kiinnostava aihe, jota jäin pohtimaan.

Minulle tunteet, niin positiiviset kuin negatiivisetkin, ovat myös intuition tärkeä työkalu. Negatiivinen tunne voi varoittaa minua tai osoittaa, että olen menossa väärään suuntaan. Usein ihminen, joka nostaa minulla ärsytystä pintaan on osoittautunut tuttavuudeksi, johon ei kannata jäädä kiinni. Joskushan ärsytys voi olla myös menneen elämän kaikuja, jolloin ihminen lakkaa ärsyttämästä, kun/jos asian työstää.
Jonkun ihmisen kohdalla taas tulee heti hyvä fiilis, joka osoittaa, että nyt mennään oikeaan suuntaan. Eihän tämä tietenkään niin mustavalkoista ole. Mukavan ihmisen joku juttu potuttaa ja ärsyttävästäkin ihmisestä löytyy hyvää.

Mutta, jos kulkisin suojien sisällä torjuen ihmisten välisen tunteiden ja energioiden vaihdon, olisin kuin kuurosokea. Tunteet on yksi tärkeimmistä aisteistamme, vaikka sitä ei ole virallisesti kait aistiksi tunnustettukaan. Ihmissuhteissa tulee väkisinkin ärsytystä ja jopa vihaa. Puolin  ja toisin. Useinhan se on merkki, että suhteessa on jotain, mikä estää minua olemasta se joka olen. Jos olisin onnistunut luomaan niin vahvat suojat, ettei mikään kosketa, olisin suhteessa tahdoton marionetti. Olisin vain tyhjä kuori. Toivoisin todella, että esimerkiksi uskonnoissa, joissa naista alistetaan, naiset uskaltaisivat tuntea negatiivisia tunteita tilanteestaan ja sen voimalla pyrkiä irti alisteisesta suhteesta. Heidäthän lie kasvatettu tukahduttamaan tunteensa ja unohtamaan todellisen itsensä. Ehkä heitä helpottaisi oppia rautaisen lujat suojaukset? Olisi helpompaa alistua.

Jos sinulla on hemmetisti exiä, jotka ovat narsisteja, niin käytät narsistisanaa väärin.

Narsisteja, ihan oikeita narsisteja ei pottumaisia exiä, on 1% väestöstä. On valitettavan yleistä, että exät ja muut hankalat ihmiset diagnodsoidaan narsuiksi. Sitten kun leima napsahtaa omalle kohdalle ilman syyta, ei paljon naurata.

Tuo voisikin olla mielenkiintoinen äänestys. Laitappa pystyyn.

Voisin kaivaa sun vastaavaa vääntöä  

Perustetaan ketju, johon voidaan kerätä kaikki vanhat väännöt ja väärinkäsitykset ja "valheet".
Sitä vaan ihmettelen, miksi ottaisin nämä niin vakavasti, että valehtelisin?
Pelkkä nimimerkki ei saa kunniaa eikä toisaalta häpeäkään tartu, kun ei olla oikeita ihmisiä.

Voi voi vääntöä  ;)v
Kuka sanoi mitä ja milloin ja mitä tarkoitti? Siinäpä pulma.

           

Olenhan minä ihan todistettavasti ymmärtänyt oikeinkin tekstejäsi. Siksi olen reflektoinut sanomaasi toistamalla sanomaasi. Et siis väittää että ymmärrän lähtökohtaisesti kaiken sanomasi väärin. Toki väärinkäsityksiä on varmaan tullut. Isompi juttu on näkemyseromme. Koet eriävät mielipiteeni ymmärtämättömyytenä, mitä se ei ole.

Hiljainen hyväksyntä on kiusaamista. Ja kiusaaja tarvitsee hiljaisen tuen voidakseen jatkaa.
En kuitenkaan näe tälläistä puuttumista sellaisena sekaantumisena, josta alussa kirjoitit.

Pohdit hyviä keinoja. Olet selvästi tiedostanut ongelmasi.
Ehkä ihan ekana kannattaa aina miettiä, onko tämä sellainen juttu johon saan/voin  puuttua
       

Etsivät oikeutusta olemassa ololleen?
Ehkä myös hyväksyntää ja nähdyksi tulemista?

Varmaankaan ei ole ketään, joka olisi ihan vapaa hetkittäisistä auttamishepuleista.
Ja edelleenkin täytyy pitää erillään auttaminen, jossa autettava haluaa apua.
Tästä auttamisesta ei käsittääkseni puhuta tässä ketjussa, vaan sekaantumisesta toisten asioihin. Jopa niin voimallisesti, että auttaja saa vihamiehiä.

Toistan tämän siksi, ettei lapsi mene pesuveden mukana. Oikeaa auttamista tarvitaan kipeästi.

Eli burn outissa jouduit käyttämään vähäisiä voimavarojasi itsesi puolustamiseen?
Ja auttajan sädekehä sai uutta loistetta.

Olen erittäin samaa mieltä, että pakkoauttajat yrittävät usein peitellä omaa avuntarvettaan.
Tunnistan itsessäni sen, että haluan sekaantua silloin kun autettavan hätä satuttaisi myös minun tunteitani.
Itsekästä siis. Tässä olen joutunut opettelemaan hyväksymistä.

Tulipa vielä mieleeni, että sanat auttaa ja puuttua ovat ihan eri asia. Otsikko on: "toisten asioihin sekaantuminen."
Sekaantuminen ja puuttuminen eivät useinkaan ole auttamista. Joskus sekaantumalla voi auttaakin, mutta ei aina.

Tässä ketjussa ei ehkä kannattaisi puhua auttamisen ongelmista ja moraalista. Asioihin puuttuminen ja sekaantuminen tapahtuu ilman asianomaisen pyyntöä tai tahtoa. Joskus käytetään sanaa väliintulo. Varsinkin päihteiden käyttäjien kohdalla väliintulo voi toimia herättäjänä.

Jouduin tänään tilanteeseen, jossa minua autettiin väkisin. Ymmärtämättä lainkaan, mitä yritin kertoa. Jouduin laittamaan rajat tiukasti, ja auttaja tietty loukkaantui.
Minulle pakkoauttamisesta oli se hyöty, että nyt se potuttaa enemmän kuin alkuperäinen ongelma.
Tämä pakkoauttaja menetti silmissäni taas enemmän ja enemmän kunnioitustani. Jos rehellisiä ollaan, hän on mielestäni aikamoinen feikki wannabe-parantaja. Oikea pelle.
Olisipa vaan kuunnellut ilman pelastajasyndroomaa. 

Ajattelen jotakuinkin samoin kuin Eklektikko.

Tottakai puutun, jos näen lapsiin tai eläimin kohdistuvaa vääryyttä tms. Silloinhan voi olla, että olen siksi näkijänä, että sielunsuunnitelmaamme kuuluu se. Tai vaikka ei olisikaan kyse sielunsuunnitelmasta, aikuiselta voi odottaa, että hän tekee itse valintansa. Alistuminen tai puolensa pitäminen on myös valintoja.

Mielestäni kannattaa pitää mielessä auttamisen ja auttamisen ero. Ketjun aloittaja koki itsekin ongelmana "väärälaisen puuttumisen". Auttaminen voi olla myös tasapainossa ja tasavertaista. Autetun pitäisi jollain tavalla laittaa saamansa apu kiertoon. Jos ei auttajalle,  niin jollekin muulle. Muuten se ei ole hengenlakien mukaista ja energia ihmisten välillä "eltaantuu". Se aiheuttaa kiittämättömyyttä ja vihaakin. Yksi ääripää on myös ne, jotka ovat jatkuvasti ottamassa apua itselleen ymmärtämättä, että itsekin pitäisi tehdä jotain.

Itselläni tosin ei enää ole tarvetta puuttua ihan jokaiseen asiaan. Kun aiemmin puutuin niin koin itseäni paremmaksi ihmiseksi ja toiset tyhmiksi. Ei kovin hyvä lähtökohta  

Ihastuttavan rehellistä!

Vippaskonsteja 

Valitettavasti homma ei toimi niin, että joku voi sanella minulle mitä ja miten saan keskustella. Kunhan netikettti muistetaan.
Koen, että komentelet minun oikeutta esittää mielipiteeni.

Sinun ei tietenkään tarvitse olla samaa mieltä. Mutta sananvapaudestani en tingi.

Et todellakaan toimi peilinä vaan yrität vääntää keskustelun väkisin eduksesi. Anteeksi vaan, mutta tämä ei ihan oikeasti tuo keskusteluun mitään lisäarvoa. Olet ajautunut niin kauas pointista, kuin mahdollista.

Minä en ole vastuussa ihmisten vihaamisista ja vihaamatta jättämisistä. Minun tehtäväni ei ole yrittää elää niin, että herättäisin ihmisissä pelkkää ihastusta. Jos he päättävät tuntea negatiivisesti minua kohtaan, se on heidän valintansa, mutta ei lähtökohtaisesti mikään syy muuttaa käytöstäni. Olen minäkin esim. teininä vihannut vanhempiani, mutta olisipa ollut aika absurdia odottaa, että minun henkilökohtaisen vihani pitäisi vaikuttaa heidän käytökseensä mitenkään. Voihan olla, että vastaanottaja itse tulkitsee asiat väärin tai on muuten vain yliherkkä ja vihaa minua ihan suotta. Tahallani en ketään loukkaa, mutta en myöskään ole vastuussa kenenkään tunnemaailmasta. Tuo väitteesi on kyllä melko kaukaa haettu! Sen sijaan olen tässä esittänyt monia muita tekijöitä, jotka vaikuttavat haluuni oppia uutta. En ala niitä enää kertaamaan -luulisi menneen jo tällä jankkaamisella perille. Jos ei ole mennyt, niin tuskinpa voin auttaa tämän enempää.

Ave kirjoitti tuossa väissä viisaita.

Miksi ihmeessä haluaisin lisäarvoa itselleni? Mitä minä sillä teksisin? Onko tämä joku arvokilpailu? Ei minulle ainakaan.

En väittänyt, että loukkaat tahallasi. Mutta vahingossa kylläkin. Juurikin tuon ongelmasi vuoksi, johon onneksi etsit täältä apua.

Tiedätkö, me ollaan aika samanlaisia 
Minäkään en elä etsien toisten ihastusta, enkä loukkaa tahallani. Sanon suoraan ja puolustan heikompia. Minulla on vahva oikeudentunto enkä voi sietää epärehellisyyttä.
Huomaatko, miten samanlaisia olemme? Molemmat joudumme myös tahattomaan sanasotaan 

Mielstäni en ole ajautunut niin kauas pointista kuin mahdollista. Katson sitä eri näkökulmasta. Samaa huttua me kierretään, usko pois.
Ja ihan oikeasti, sinun etuasi minä olen etsinyt, jotta voisit oivaltaa jotain ja saada apua ongelmaan, josta kirjoitit.

Eikös olekin hienoa, että saan sinut tuntemaan, että kärsivällisyytesi loppuu?!
Samoin ovat saattaneet tuntea ne, jotka ovat nyt vihamiehiäsi. Toiminko siis peilinä?

Keskustelussa tulee aina tulkintoja ja väärinkäsityksiä. Niin sinulle kuin minullekin.

Sinun ei tarvitse sietää jatkuvaa vääristelyä. Ei muidenkaan. Ei myöskään niiden, joiden aioista olet saattanut tehdä virhetulkinnan.
En vääristele tahallani. Kerron sen, mitä minä näen tässä keskustelussa. Kun kysyy, saattaa saada erilaisia vastauksia kuin toivoi.
Ei sinun tarvitse ottaa vastaan minun ajatuksiani. Mutta jos joku kysyy julkisesti, katson voivani vastata. Jos muut vastaavat mielestäsi hienommin kuin minä, se on minulle ihan fine. Tuon vain omia ajatuksiani esille ja se riittää minulle. Joku toinen saattaa saada ajatuksistani joitain oivalluksia. Sitähän keskustelu on.

Muoks. Jatkan vielä.
Etkö huomaa, että vahva oikeudentuntoni ajaa minua puolustamaan niiden ihmisten oikeuksia, jotka ovat kokeneet sinun ylittäneen heidän rajansa? Ei kukaan kevyin perustein vihamieheksi ala.
Samoin kuin sinä yritit auttaa ystävääsi näkemään pettämisen aiheuttaman mielipahan ja tuhon, minä yritän auttaa sinua näkemään sen mielipahan, jonka aiheutat puuttumalla liian ärhäkäästi. Toivon, että et enää koskaan loukkaisi toisen ihmisen rajoja niin, että hän tuntee niin syvää vihaa sinua kohtaan, että ryhtyy vihamieheksesi. Se on tavallaan pettämiseen rinnastettavaa toimintaa. Siinäkin loukataan toisen ihmisen tunteita ja tuhotaan itsetuntoa. Haluan kirjoituksillani sinulle samaa lopputulosta kuin sinä pettämisaikeiselle ystävällesi.

Ongelmani olen ilmaissut mielestäni jo useaan otteeseen varsin selväsanaisesti, ja jossakin viestissä väitit sen jo ymmärtäneesi. Lainaan itseäni: "Miten puuttua ongelmakohtiin rakentavasti ja loukkaamatta toisia turhaan?" Usein, vaikka en haluaisikaan olla aggressiivinen, ilmaisutyylistäni saa sen kuvan silti. Olen päätellyt, että se johtuu suoruudestani ja siitä, että en kauheasti osaa pehmentää sanomisiani. Sillä, että puutun asioihin kärkkäästi, tarkoitan juuri tätä: Menen suoraan asiaan kauheasti kiertelemättä tai kaartelematta. Monesti tuollaisen tilanteen jälkeen olen sitten aidosti hämilläni, jos toinen reagoi suuttumalla, ja väittelyhän siitä seuraa. Haluaisin oppia keinoja ilmaista itseäni niin, etten tietämättäni tule antaneeksi tylyä kuvaa.

Aivan.

Mutta aloitusviestissäsi totesit, ettei sinua haittaa vaikka saat vihamiehiä.

Sinulla on oikeus sanoa suoraan, etkä osaa pehmentää sanomisiasi. Se on sinulle ok. Haluat kyllä oppia ulos siitä, sitähän täällä kyselet.
Mutta minulle et samaa salli.

Eikös se ole epäreilua?

En ole mitenkään tarkoitushakuisesti ollut negatiivinen. Koen olleeni suora ja rehellinen omassa totuudessani. Mutta ymmärrän kyllä, että koet sen negatiivisena, koska se kohdistuu itseesi.

Jos kerran haluat, että sinulle sanotaan suoraan,niin  miksi minä en saisi  sanoa suoraan omia näkemyksiäni? Miksen saa olettaa ja erehtyä? Miksi minun pitäisi olla kanssasi samaa mieltä, jotta olisin positiivinen?

Täsmennän vielä ylläolevaa ajatustani.

Minulle on välittynyt kuva, joka saattaa toki olla vääräkin. Tuntuu kuin henkisyytesi ja oikeudentajusi oikeuttaisi sinut puuttumaan muiden elämään, vaikka he suuttuisivat. Sinulle ei saa kuitenkaan sanoa.

Mielestäni se ei ole koskaan henkistä, että suututtaa toisen niin, että hänestä tulee vihamies. Se ei ole oikeudentuntoista, että aiheuttaa toiselle kärsimystä ja vihantunteita piittaamatta siitä itse.

Ja joskus potentiaalisella auttajalla on puutteelliset tai väärät tiedot tilanteesta:
MInä elin aikoinaan suhteessa, joka oli vapaaksi sellaiseksi sovittu, eli molemmilla oikeus sivusuhteisiin. Siinä sitten oli vähän joillain yhteisen tuttavapiirin jäsenillä  nolostumisen paikka, kun luulivat pettämiseksi luvallisia asioita ja heille joutui sitten huomauttamaan että moraalisaarna ei nyt kyllä ehkä ihan tähän tilanteeseen oikein sovi.  

Yllämainittu tapaus, ja aiemmin kertomani avioeroni, ovat loistavia esimerkkejä siitä, miksei pitäisi pistää nokkaansa toisten asioihin. Eikö olekin surkeaa, että jotkut ihmiset käyttävät aikaansa ja energiaansa pohtiessaan toisen ihmisen ongelmaa - jota ei todellisuudessa ole olemassakaan.  Sitten kun asianomainen suuttuu, sekaantuja ei ole milläskään. Millä oikeudella? Mikä tekee väkisinauttajasta paremman ihmisen, joka voi tuomita toisen elämää?