Astro Foorumi

VETOVOIMAN LAKI

Sisäinen vetää ulkoista puoleensa. Jos ulkoisessa elämässäsi on jotakin mistä et pidä, käänny sisäänpäin ja muuta sisäisiä tuntemuksiasi itsestäsi. Tällöin alat vetää puoleesi uudenlaisia ihmisiä ja kokemuksia.


Olet magneetti:
Vedät samaa puoleesi!


VASTUSTAMISEN LAKI

Muutut siksi mitä vastustat. Kaikki, mitä vastustat elämässäsi, juuttuu siihen sitkeästi ja kaikki voimasi kuluvat kamppailuun.

Älä vastusta epäonnistumisia tai puutetta. Vedä sen sijaan puoleesi menestystä ja rikkautta. Keskity aina myönteiseen äläkä vastusta kielteistä.


Kaikki mitä vastustat,
pysyy elämässäsi ja kuluttaa voimiasi.
Keskity siihen, mitä haluat saada
ja nauti elämästäsi!


KUVASTAMISEN LAKI

Mitä enemmän jokin toisen ihmisen luonteenpiirre ärsyttää sinua, sitä lujemmin sielusi yrittää saada sinut kiinnittämään huomiosi tähän itseäsi heijastavaan kuvaan.


Älä koskaan yritä muuttaa jotakuta toista,
sillä hän vain kuvastaa sinua.
Tutki siis sisintäsi ja muuta itseäsi!


HEIJASTAMISEN LAKI

Totuus on:

    * Voit nähdä vain itsesi
    * Voit kuulla vain itsesi
    * Voit puhua vain itsellesi
    * Voit arvostella vain itseäsi
    * Voit kehua vain itseäsi

Joka kerran kun sanot: "Sinä olet" tai "Hän on", heijastat jotakin itsestäsi toiseen henkilöön.


Et tiedä, miten joku toinen tuntee
tai millainen hän on.
Kaikki toisessa havaitsemasi
on vain heijastusta
jostakin sinun olemuspuolestasi!

*******************************************************

Tällaisia henkisiä lakeja pengoin arkistoista esiin, kun Ikis sai minut miettimään omaa elämääni ja siihen liittyviä asioita, joita pidän ongelmina.

Nämä lait saavat kaiken kuulostamaan
NIIN YKSINKERTAISELTA.

Pitää vain muuttaa sitä, mitä ajattelee.
Mitä vetää puoleensa.

Olen huomannut jo pitkän aikaa paenneeni sisäistä kaaostani siihen, että keskityn tekemään elämästäni järjestelmällisen näköisen noin konkreettisesti. Siivoan, siivoan, hoidan kaikki hommat tiptop - jotta olisin täydellinen, jotta elämä olisi hyvin.. Mutta ei se muutos lähde ulkoapäin.  :idiot2: Tiedän sen, olen aina tiennyt sen, mutta en ole vain suostunut hyväksymään sitä - huijaan itseäni joka päivä koko ajan.  :crazy2:

On vain kysyttävä itseltä, mihin on tyytymätön ja miksi. Mikä tekee surulliseksi ja miksi. Mikä pelottaa ja miksi. Onko syytä olla tyytymätön, surullinen tai pelokas? Suuri osa näistä asioista onkin ihan vaan omaa kuvitelmaa, jota aina vain suurentelee ja suurentelee lisää. Hyvä kun edes uskaltaa vilkaista omaan sisimpään kun siellä on niin suuri vyyhti käsittelemättömiä vihan ja loukatuksi tulemisen tunteita, jotka kuitenkin lähtivät vain siitä että LUULIN että minua ei rakasteta tai hyväksytä. Olinkin itse se joka ei rakastanut tai hyväksynyt.

Oppiiko ihminen koskaan rakastamaan ja antamaan itselleen anteeksi? Voiko ihminen voittaa pelkoja hetkessä, vai onko se aina hammasta purren vuosien tai koko elämän mittainen urakka?

Miksi mietin näitä asioita?

Koska mielestäni ansaitsen viimeinkin rohkeutta hyväksyä ja rakastaa itseäni. En minä ole olemassa muita varten, kuin itseäni.

mistä nuo lait ovat?
olen kuluttanut hirveästi energiaa siihen, että olen ihan itsekseni tajunnut asioiden olevan näin, ja sitten ne lukevatkin jossain jo valmiina.  :knuppel2:  :D

elämä on jatkuvaa vuoristorataa. on hetkiä kun on alhaalla, ja hetkiä kun tuntee jonkinlaista valaistumisen tunnetta. silloin kun oivaltaa jotain, luulee että tulee muistamaan tämän aina, ja aina toimimaan sen ohjaamana. mutta kuinka nopeasti sitä jälleen unohtaakin sen, ja ajautuu täysin samoihin tai samantapaisiin ahdistuksiin. silloin taas muistaa, jo helpommin, mitä silloin joskus ymmärsi, ja nousee jälleen ylös. aloittaa uuden elämän ja taas iskee ahdistus jostain kulmasta. mutta sekin selvitetään. on paras unohtaa sellainen toive, että voisi välttää heikkoutta ja ahdistusta. parempi on työskennellä hyväksyäkseen tämän elämän kierron. olethan kokoajan käsittelemässä ongelmiasi, se on pääasia. et ole jämähtänyt paikoillesi. unohda ajatus että sinun pitäisi päästä johonkin tilaan, jossa rakastat itseäsi. kaikki on mitä täydellisimmin juuri nyt.  :)

http://ihanatenkelit.suntuubi.com/?cat=18 (http://ihanatenkelit.suntuubi.com/?cat=18)

Täältä nämä lait + paljon muita lakeja löytyvät.. Aivan ihanat sivut.
Jostain Diana Cooperin enkelikirjasta muistan ne lukeneeni aiemmin. Kai  :idiot2:


Niin.. On kai oma valintamme, kuinka kauan hakkaamme päätä seinään, ennen kuin päätämme olla onnellisia, eheitä ja tyytyväisiä.

Minä olen nyt taas jälleen kerran oikeasti päättänyt tehdä asioille jotain!  ;)

Itsetutkiskeluun liittyen...

Huomaan itsessäni paljon piirteitä ja tapoja, joilla pyrin hirveästi suojelemaan haavoittuvaa minääni.

Tietynlainen tapa vetäytyä ryhmän suojaan, tehdä kaikki rutiinit samalla tavalla, tietynlainen tyyli esim. pukeutumisessa...

Ja nyt kuukauden aikana, olen järjestelmällisesti alkanut rikkomaan näitä rajoja. Olen aina esim. ollut pitkätukkainen tyttö ja se kihara, paksu pitkä tukkani oli minulle ikään kuin suoja, pidin niitä mielelläni auki koska koin niiden suojaavan minua - ymmärrättekö? No menin kampaajalle ja 20cm lähti, ihan vain halusin kokea kaatuuko maailma siihen, ei se kaatunut, sain lisää energiaa.  :)

Sama juttu vaatetuksessa... Aina vain kaikkea tummaa harmaata, mustaa ja ruskeaa, beigeä.. Kaappini ovat kyllä täynnä kirjavia vaatteita mutta vierastan niitä. Ostin pari valkoista paitaa! Ja käytän niitä! En piiloudu enää tummaan!

Aloin käymään salilla ja eri jumpissa. Aikaisemmin ajattelin että en kuitenkaan jaksa tai että siellä on ihmisiä jotka kyylää mitä teen. Ja pah! Enintään ne kyyläävät että onpa tuo reipas ja sporttinen tyttö.  :D

On aika jättää taakse epävarmuus ja sulkeutuminen -- aika lentää pois häkistä ja antaa tuulen hyväillä siipiä...  :smitten:

Ihanat energiat :smitten:

Namahan ovat taman The Secret'in lakeja-uskon taydellisesti tahan-periaate mita ajattelet-sita vedat puoleesi-ja todella olen huomannut, etta nainhan se on!!!
ps:hiusten leikkaaminen antaa vitaliteettia-vahvistaa

Mä en kyllä usko noihin "lakeihin". Tiettyyn pisteeseen asti ne "toimii", muttei enää tietyssä.  :)
Tuo lainaamani osio kertoo minusta miten narsisti kokee ja näkee maailmaa.
Itsensä kautta kaiken.
Silloin kun on "käpertynyt" itseensä on valikoiva näkökyky ja havaintokyky, ei niinkään varsinaisesti vedä mitään puoleensa.
Siihen nuo "lait" ovat hyviä, kun putsailee "tunnetaakkojaan"...
Niinkuin onnikaan ei löydy etsimällä, vaan löytämällä.
Niin ei 'ykseyksään' etsimällä itsen ulkopuolelta, vaan löytyy sisältä.
Ihmisen yksi suuri pelko on kasvaa omaksi persoonakseen ja sitä kautta kokea erillisyys, jonka sivutuote on "parhaimmillaan" ykseyden kokeminen.
 :coolsmiley:
Rakkaus ei tee sokeaksi, vaan näkeväksi.
 :smitten:
Nähdä toinen sellaisena kuin on. Olla sitä mitä itse on.
Tämä on vain minun näkemykseni. (ja tietysti monen muunkin)

Pst. Ehkä tuo narsisti on liian jyrkkä sana. Parempi voisi olla "nuoruuden vaihe", jossa voi olla jumissa minkä ikäisenä tahansa. :) Narsismi on positiivisimmillaan ja tarkoituksenmukaisimmillaan juuri "nuoruus"vaiheessa, itsen etsinnässä.

Pst.pst. Pitää nyt vielä lisätä, ettei tämä ollut kenellekään henkilökohtaisesti osoitettu, vaan yleisellä tasolla, oma näkemykseni.  :)

Tässäpä tuo Itse pitää kääntää kattamaan KAIKKI olemassaoleva aina ajatuksista suurimpiin ongelmajätekuormiin, timanteista oksennukseen. Kaikki koostuu Jumalasta, jonka osia mekin olemme, me siis olemme Kaikki. Kaikki on Itse. Näe siis Itsesi Kaikessa ja Kaikki Itsessäsi.

Ei siis itsessä, egossa, jossa narsisti näkee kaiken vain itselleen sopivalla tavalla ja itseään hyödyttäen, muita huomioonottamatta. Näkemällä Itsen, Jumalan, Kaikessa, Jumalassa, näkee laajemmin eikä tuijottele vaan omaan napaansa ;D

Hyvinpä sanoit Athasein.  :smitten:

Hihii.. Mulla on positiivinen olo pitkästä aikaa! Sellainen kepeä ja iloinen, samalla rauhallinen!  :) :D

Aivan, mutta miksi siis nähdä vain itsensä kautta ja itsenään ja se jumalainen toisissa vain omina ominaisuuksinaan(?)
Miksei voi nähdä sellaisena kuin on ja ja kunnioittaa kaikkea sellaisena kuin on(?)
Onko siis jumalallinen alkulähde kaikessa sitä, että kaikki on yhtä massaa ja samaa. Ikuinen itsensä peilaaminen muissa ja kaikessa(?)
Vaikka olevainen olisikin samasta lähteestä, ihminen, kaikki muukin, nämä itse eivät ole silti itse Jumala. Vain narsismiin taipuvainen voi ajatella olevansa Jumala itse tai palanen Jumalaa ja kaikki se yhdessä yhtenä möykkynä  Jumala.
Eikös se Luoja/Jumala ole hitusen suurempi voima ja Luoja, kuin psyykkiseksi käsityskyvyksi käännetyt opit, jotka ehkä ovat polkuja ja ohjenuoria kohti kunnioittavaa ja vastuullista ihmisenä olemista.  :)
Mutta se siitä.  ;) Minun puolestani.  :)

Ymmärrän mitä ajat takaa. Meillä kahdella on nyt vain erilainen käsitys määritelmistä "Jumala" ja "Itse", ei muuta. Pääasia, että tiedämme oman tiemme ja mielipiteemme. ^___________^

Jokainen on erilainen, se on totta, mutta pohjimmiltaan samanlainen. Alkulähde itsessään kattaa kaiken olemassaolevan, mutta se, mistä tuo kaikki on lähtöisin on NIIN kaukana ja NIIN korkealla tasolla, että siksi sitä voi sanoa myös erilliseksi. Vähän sama, jos otat merestä 17 erikokoista lasillista vettä, erilaisiin laseihin ja maustat vielä osan vedestä erilaisilla mausteilla. Kaikki vedet ovat nyt erilaisia maultaan, muodoltaan, kooltaan/määrältä - osa on ehkä kylmempää ja osa lämpimämpää - mutta ne ovat edelleen sitä ihan samaa merivettä, josta lasit täytettiin. Yksikään lasi ei kuvittele olevansa meri, se tietää olevansa osa merta. Sellainen persoonallinen minimeri ;D Minimeri tietää, että siinä on samanlainen peruskoostumus kuin isossa meressä, josta se on tullut ja että sillä on myös samoja ominaisuuksia ja kykyjä kuin isolla merellä. Silti se on oma Itsensä.

 :smitten:               :smitten:               :smitten:

Aivan Atha, kärjistetysti sanoen eksistentiaalinen ihmiskuva "vs" reduktionsiminen/deternimisminen ihmiskuva.  ;)
Eittämättä se tekee suuren eron näihin näkemyksiin.  :)

Jatkamme siis itsetutkiskelua!  :smitten:

 :smitten: :-* :angel: ... niin juuri ; tietää olevansa osa merta - jo pieni pisara sisältää koko meren .... :D

Tuo AthaMaaritin selitys,oli kyllä yksinkertaisin ja ihanin selitys tästä asiasta,jota yleensä kukaan ei osaa selittää.

Silti minullekin menee hieman yli joskus tuo oman itsen peilaaminen muissa,kaikissa. :idiot2:
Käsitteenä sen ymmärrän,mutta mitä osaa itsessäni peilaan esim Jammu-sedässä,kun en hänen tekojaan nyt vain pysty ymmärtämään.
Tuo meni äärirajoille,mutta on ihmisiä ja tekoja,joita en ymmärrä.

Tuo on hieman auki vielä,,,
Että jos joku sen osaa selittää? ???

Hmmm. tuumin että ei tarviikkaan ymmärtää Jammusedän teon taustoja tai edes hänen tekoansa - vaan itse ymmärrän tämän näinkin ETTÄ SE mihin toisissa kiinnitämme huomiota tavalla jos toisella NIIN se kertoo meille- heijastaa meille jotain itsestämme ...  :smiley6600:

Kun sanotaanhan näinkin ETTÄ ei voi nähdä toisessa~toisissa mitään sellaista mitä itsestään ei ole tunnistanut, löytänyt ~vähän niinkuin ETTÄ kauneus on aina katsojan silmissä - ja sieluhan asuu silmien takana  ;) että se tapa miten johonkin toisessa ihmisessä tai ylipäänsä jossain näkemässämme ja kokemassamme REAGOIMME  niin se kertoo meille jotain itsestämme - tavasta reagoida ja kokea - vaikka nyt näinkin että jos Jammu setä rypee mudassa ja  :o on kaikkensa menettänyt likainen pahalta(mudalta) haiseva laitapuolen kulkija NIIN miten häneen suhtaudumme - peilaa meille aika paljon itsestämme - kuin sekin ETTÄ josjakun Jammusetä on löytänyt sen että hänelle on yksi ja monta mitä muut hänestä ajattelevat - että jos hän on kovin onnellinen VAIKKA siellä mudassa kieriskellessään  :-* NIIN mikä kokemus meille siitä tulee ...

Tai vaikka istuessamme keskellä kirkasta päivää noh vaikka  keskellä vilkasta ihmishyörinää, vaikka terassin pöydässä NIIN voimmeko silti olla omassa rauhassamme  , ottamatta vastaan kaikkea sitä ulkopuolellamme  olevat ihmiset "heijastaa" - vaiko vain keskitymme kaikkeen ympärillä olevaan n niin että se hyörinä tekee olomme huonoksi JA vaikka keskitymme siihen(kin) niin säilytämmekö silti oman tyyneytemme - tai toisaalta jos siellä kirkasta päivää istuessamme nyt vaikka kallion päällä ihan isseksemme JA siihen istahtaessamme olemme olleet ihan kuin kihisevä muurahaispesä NIIN otammeko vastaan sen hetken mitä voimme kokea isseksemme siellä kallion päällä ollessamme ja vain hengitämme sitä hiljaisuutta - joka sitten täyttää omankin kihisevän olemuksemme ....

Ja näitä peilaamiaame kokemuksia~heijastuksia voimme sitten kuulostella ~tutkiskellaitsessämme ... :smitten:

ETTÄ täälläkin jotain itsetutkiskelua SIITÄ mitä heijastamme - peilaamme toisistamme JA siitä mitä heijastamme itsestämme~sisimmästä käsin  ympärillemme  ETTÄ missä on oma olemuksemme siinä mitä heijastamme ulkomaailmasta vai siinä mitä koemme sisimmästämme lähtien :smitten:
https://www.astro.fi/foorumi/index.php?topic=23639.msg184483#msg184483

 :D heijastaminen on ainakin kaksisuuntaista - ETTÄ mitä heijastaamme ulkoa itseemme ja itsestämme ulospäin  -  ja miten se mitä heijastamme ulkoapäin vaikuttaa meihin ....  :o  :smitten:
 (SEN mitä koemme esmes toisessa ihmisessä ja vaikka koemmekin NIIN pysymmekö silti omassa kokemuksessamme ELI että jos koemme toisen heijastavan itsestään olotilastaan jotain mikä omassa kokemuskartassamme  on negatiivista - niin emme anna sen vaikuttaa meihin ELI emme imaise itseemme hänen negatiivisuuttaan - ja vielä josjakun pystymme näkemään hänet hänen negatiivisuuden läpi - eli näkemään hänen sielunsa kauneuden JA sitten heijastamme sitä hänelle takaisin ... :smitten: )   

Nyt pitää lukea Viisuinen uudestaan ja monta kertaa.
Siis sen ytimen,mitä ajoit takaa ymmärsin kyllä.

Olen kait katsonut parina viime päivänä liikaa telkusta tuota lasten hyväksikäyttöä tavalla tai toisella.
Kamalaa hyväksikäyttöä ja kärsimystä.
Siinä mennään niille rajoille,jota minun on vaikea ymmärtää.
En enää jää niihin tunnetiloihin,mutta jostain kumman syystä,minun on aina katsottava tällaiset ohjelmat.
En pääse niitten ohi,enkä aina sitäkään tiedosta,että miksi,kun niistä kuitenkin tulee aika ikävä olo.

Onko se niin,että kuitenkin on pidettävä mielessä,mitä ympärillä tapahtuu.
Erityisesti nuoret ovat aina olleet sydäntä lähellä.
Ja vaikka he miten kulkevat sielunsuunnitelmaansa ja siihen kuuluisi yhtä jos toistakin,niin toki siihen suunnitelmaan VOI kuulua sekin,että otan sijaislapsia joksikin vuodeksi.
Tosin se aika on takana ja se työ.
Mutta sydäntä he koskettavat aina ja minun on vaikea katsoa heikomman sortamista.
En tiedä mikä juttu se on,mutta karvat vain nousee pystyyn ja kovasti haluaisin voida asialle jotain tehdä.

Tässä tulee pian taas vaihe,jolloin on hyvä vetäytyä omaan soppeensa musiikkinsa ja suitsukeiden kanssa.
Ei sokeutumaan,vaan etsimään taas se tasapaino,sillä nämä asiat saavat minut ulos siitä.
Siinä sitä onkin opettelemista!!! :-[

                            :angel: :smitten:

Mukavaa että tämä aihe on versonnut muillakin ajatuksia.  :smitten:

Minulle tuli ahaa-elämys tässä ihan hetki sitten. En oikeastaan miettinyt mitään sen ihmeempää, kun yhtäkkiä muistin erään illan, jolloin olimme miehen kanssa riidelleet, hän oli lähdössä, minä olin jäämässä kotiin. Kun hän oli ovella astumassa ulos, minä sanoin "toivottavasti nyt olet iloinen!".. Siihen hän vastasi "olisit säkin iloinen joskus"..

Nyt ymmärrän mitä hän tarkoitti. Vaikka se sillä hetkellä tuntui ilkeältä takaisin kuittaukselta, jotenkin tiedän että hän todella tarkoitti sitä. Sillä se kaikki apaattisuus, suru, huoli, epävarmuus ja onnettomuus minussa on vahvimmillaan esillä kun olen kotona, hänen seurassaan. Olen ollut sellainen jo pitkään ja se on minun omaa pahaa oloa, eikä liity suhteeseen tai häneen mitenkään.

Joskus on vain sokea itselleen, sillä minulla on itsestäni käsitys että olen vahva ja iloinen ihminen, aina ystävällinen -- niin olenkin, hyvin paljon, mutta sitten kun olen kotona ja ihmisen seurassa kehen luotan ja kenen tiedän rakastavan minua, voin antaa sen pahan olon tulla ulos. Sitä minä olen tehnyt. Ollut tyytymätön kaikkeen. Vaikea..

Tämä oli ihan uusi näkökulma asioihin. Jotenkin taas jaksan ymmärtää enemmän miksi asiat ovat niin kuin ovat. Kukapa viihtyisi ikävän ihmisen seurassa joka äksyilee "ilman syytä", se ei ole helppoa. Vaikka kuinka siivoisin, tekisin ruokaa, olisin kaunis, järjestäisin yhteistä puuhaa ja olisin muutenkin mukamas täydellinen tyttöystävä, niin ei se merkitse mitään eikä se tunnu toisesta hyvältä, ennen kuin minä olen sinut itseni ja tunteitteni kanssa.. Näin..

On niin helppo syyttää toista epäreilusta käyttäytymisestä, mutta kun ottaa asioihin vähän etäisyyttä, niin etteivät "pintatunteet" sumenna mieltä, voi nähdä jotenkin paljon puolueettomammin asiat sekä itsen että sen toisen kannalta.

 :smitten:

Niin,just noin se menee! :smitten:
Siksi pitää välillä tyynnyttää mielensä omassa sopukassaan.
Miettiä,miksi reagoin näin.
Etsiä menetetty tasapaino takaisin.

Sillä sen saavutettuaan,ei siitä juurikaan haluaisi irti,vaikka itse ainakin joudun joka päivä kokemaan jotain ulkoapäin tulevaa,jota taas pitää pohdiskella.

Mutta eikös se mene niinkin,että tarkoitus on oppia näistä asioista,jotka vievät pois tasapainosta ja kiinnittää huomio siihen,ettei näin pääse käymään kovin usein.
Katsoa tapahtumia ikään kuin itsensä ulkopuolelta.Että tuossa minä näyttelen nyt tuota roolia ja tuo tuota ja se johtaa tuohon. ;D :smitten:

Sinäpä Tigrinum vedit juuri sellaisen aihealueen esiin,jota äsken pohdiskelin.
Miten varsinkin parisuhteessa,molemmilla on valtavasti vaatimuksia ja odotuksia siitä,miten toisen tulisi käyttäytyä,mitä sanoa,jotta minä olen onnellinen.

Ja että hänen kuuluu tehdä minusta onnellisen ihmisen.
Kun sanoi noin,niin ei tunnu kivalta.
Kun rajoittaa,ei tunnu kivalta.
Ja useimmiten me olemme mukavia,iloisia ja hyväntuulisia juuri muitten,kuin sen puolison,kumppanin seurassa.

Miksiköhän?
No siinähän sinä keksit vastauksen.
On valtavasti niitä odotuksia ja sille jonka kanssa eniten on,johon turvaa,kasaa niitä eniten myös.
Sille kiukkuilee,joka on turvallinen.
Lapset kiukuttelevat vanhemmilleen,koska yleensä tuntevat olonsa niin turvalliseksi,että tuo ei hylkää minua,vaikka nyt osoitankin pahan oloni.

Siksi minusta ei taida olla enää vakituiseen parisuhteeseen,saman katon alle.
En halua täyttää kenenkään odotuksia,vaan toimia vapaana.
En myöskään halua,että toinen toimii vasten tahtoaan vain minua miellyttääkseen.
Jos elämääni tulee joskus joku,joka haluaa samaa vapautta ja kuitenkin luottamusta ilman mitään kauheita kuulusteluja,niin asia on eri.
Minulla vaan ei oikein ole kokemusta siitä,että täydellinen vapaus ja luottamus toimisivat.
Ehkä eri katon alla,mutta ei saman.Siis omalla kohdallani.
Eikä niitä lupauksia tarvitse hautaan asti antaa,kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu,mutta sanoa,että kerron sinulle jos jotain alkaa mennä pieleen ja pysyä siinä lupauksessaan.

Eli ikuinen yksin asuva! ;D

Tuosta olisinkin kysynyt mielipiteitänne,tai kokemusperäistä faktaa.

Ystäni ovat järjestään sitä mieltä,että nyt olet asettanut riman kyllä liian ylös. :knuppel2:
Yksikään REHELLISELTÄ pohjalta rakastava mies ei suostu tuollaiseen.
Siis pidemmän päälle pitämään kahta asuntoa.

Onko se nyt tosiaan niin?
Onko se kohtuuton edellytys toimivaksi vaihtoehdoksi?
Miksi miehessä olisi niin suuri ero,ettei kykene asumaan yksin ja silti olemaan jotenkin sitoutunut suhteeseen?

En suostu uskomaan,että kaikki etsivät sitä hoivaajaa,tai äitiä,tai mitä nyt ikinä. :knuppel2:
Minulla on kokemusta vain siitä,että suhde muuttuu vaativaksi ja omistavaksi kun muutetaan yhteen.
Haalenee,eikä siihen panosteta enää tarpeeksi.

Silloin kun olen toisen kanssa,olen siinä kyllä täysin läsnä.
Mutta haluan pitää omankin elämän ilman jatkuvaa valvontaa,eikä se tarkoita mitään vieraissa hyppimistä.

Siis onko rima liian korkealla? ???

Chandra
Itsehan paatat riman korkeuden-eika ystavasi.
Mielestani tuossa on ihanteellinen ratkaisu-etta ei jatkuvasti ole toisen helmoilla ja nain sailyy molempien vapaus.
Miehet todella ovat enemman riippuvaisia suhteessa kun naiset, mutta jos mina olisin sinun paikallasi paattaisin samalla tavalla.

Voi IHANAA DIAMOND! :D

KIITOS!
En siis ole ainoa,joka ajattelee näin ja voin pitää rimastani ja unelmistani kiinni!
Luoda juuri tuota visiota! :D :smitten:

No hei, eikös nämä valtakunnan ykköset Tarja ja Penttikin asuneet eri asunnoissa, ennen kuin muuttivat Mäntyniemeen ja menivät naimisiin? :)

Minä ainakin voisin hyvin kuvitella itseni tuollaiseen ratkaisuun jossain elämänvaiheessa.

Tigrinum, I like you, mutta meneekö mielialasi liikaa ylös ja alas

-muiden ihmisten
-poikaystävän

mukaan= ? Myönnän, vaikuttavathan ne, minullakin oli epäymmärryksen omaista bisnespartnerin kanssa, mutta pah. Kaikissa on kuitenkin jotain yhteistä minkä näen yhä selkeämmin, esim tänään 2 henkilön kanssa, joista lopulta molemmat on partnereita, joiden kanssa hommat sujuu; vaikka olisivat erilaisia persoonia. Tai jos boyfriend oikuttelee. Nämä kuitenkin valuvat kuin vesi hanhen selästä minussa, voi tulla kaipuu tai joku.. erittäin pieni töyssy, mutta ei se Minuuteeni enää vaikuta.

Ankkuroidu Itseesi, niin olet keskimäärin aina, kuin hymyilevä Buddha.. tms..

halit..

PS Chandra, olet nyt monta kertaa sanonut ettet muuta yhteen, anna sen sitten olla niin. Ei sitä tarvitse enää korostaa.  :D ;)

SA,  :) juu-uh, sitähän minä tässä kokoajan yritänkin, löytää sen ihmeellisen tasapainon josta kaikki puhuu..

Tiedän että ihmiset, asiat ja tilanteet vaikuttavat minuun hyvin paljon, liikaa. Mutta ehkä se on tarkoitus, ehkä minun pitää kokea tätä oppiakseni jotain, mitä en oppisi jos olin aina balanssissa...  :idiot2:

Ailahtelevuus tekee elämästä joskus vaikeaa, mutta on siinä puolensakin.. Minähän ehdin vielä löytää sen harmonian ja tasapainon.. Joskus sitten 3-kymppisenä.. Tai 4-kymppisenä.. Tai 5-kymppisenä...  ;D

Asiat ja tilanteet ovat illuusioita. Sinä, sinun ytimesi on järkkymätön. Opiskelepa jotain tuosta, löytyy henkisestä kirjallisuudesta..

sisimpänä ei ole kaaos vaan rauha. Meditoi. Meditoi enemmän kuin kirjoitat siitä, että on kaaos.    :smitten: :smitten: :smitten:

No voi jumankekka, olen lukenut ties mitä opuksia ja totuuksia 10v.:sta asti, mutta en osaa elää niitä toteen 100%... Ongelma ei ole siinä, ettenkö tiedostaisi vaan ehkä siinä että en usko/luota täysin.  :idiot2:

Mutta tällä hetkellä just nyt.. On aika tasapainoinen olotila.  :)
Kirjotin itselleni voimalauseita...

Jaa... No onhan tää erilläänolokin tietenkin ihan hyvää vaihtelua, mutta olen ehdottomasti sellainen ihminen joka haluaa asuu kullan kanssa saman katon alla..

Vaikka yhdessä asutaan, niin silti tuntuu että ei me nyt niin hirveästi ehditä näkemään.. Toisella on vuorotyö, mulla koulu + keikkaluontoinen vuorotyö...
Mutta on ihmeen ihanaa mennä yhdessä nukkumaan.

Kun me ollaan päiväs-aikaan yhtä aikaa kotona niin kumpikin tekee omia juttuja enimmäkseen. Että ei mitään yhdessä nyhjäämistä 24/7.

Olen taysin samaa mielta

Juuh, tänne kans! :) ;D

Moon kait niin taantunut, mutta monen ihmissuhde "draaman" jälkeen olisin seuraavaksi valmis nimenomaan täydelliseen sitoutumiseen.... yhdessä asumiseen...
En kyllä ollut vuosi sitten, enkä siitä viisi vuotta taaksepäin.
Silloin tosiaan asuimme erillämme, mikä oli pelkkä "muodollisuus"... eikä se estänyt niitä tulevia "vapauden ahdistuksia"....
Silti, en enää kyllä hyppää "extemporee" suhteeseen... kait ... ehkä...
Eipä tiiä....

Täällä on näköjään joku käynyt yksipuolisesti luutimassa kirjoitukseni.
Edelleen sanon SA:lle,että voi ohittaA kirjoitukseni lukematta niitä,jos sisältö ärsyttää.
Niin teen minäkin,ellei nimeni pistä silmään,kuten nyt tuossa kirjoituksessa.

Uudestaan en viitsi kirjoittaa mitä kirjoitin,vaikka ihmettelen,mitä kummallista siinä oli,jos ilmaisin mistä itse en pidä. :idiot2:
Useimmiten ohitan tuollaiset tekstit kommentoimatta,mutta tämä aihe ja se,miten olen kokenut ihmisten suhtautuvan tuohon eri katon alla asumiseen,on mietityttänyt.Ja nimen omaan siltä osin,esitänkö minä kohtuuttomia vaatimuksia.
Nyt oli oiva aihe kysyä sitä myös muilta,ja kiitos vastauksista.

Taivaan vartiosotilas
TÄYDELLISET KUMPPANIT JA SIELUNKUMPPANIT

Heimopäällikkö Josefia kanavoinut John Cali
6.2.2008
www.greatwesternpublisihg.org
Vapaasti suomentanut Pirjo Laine, pientä muokkausta Matti
 
John Cali:
 
Kun ystävänpäivä on tulossa ensi viikolla, ajattelimme että olisi hyvä aika puhua romanssista. Joku kysyi päällikkö Josefilta jokin aikaa sitten: "Tuntuu siltä, että olen etsinyt sielunkumppaniani ikuisuuden. Joskus lannistun todella! Voitko auttaa minua?"
 
Luin äskettäin lainauksen yhdeltä suosikki-ihmiseltäni ja -opettajaltani Alan Cohenilta: "Sitten kun sinusta tulee itsesi suurin rakastaja, tulee monia tuosta asemasta kilpailijoita." Minusta tämä on ihana!
 
Tässä on päällikkö Josef:

 
Päällikkö Josef
 
Tuntuu siltä, että monet teistä maatasolla etsivät ikuisesti täydellistä kumppaniaan, sielunkumppaniaan. Kuinka moni kuitenkaan on ottanut aikaa miettiä, millainen täydellinen kumppani tai sielunkumppani itse asiassa on? Uskallan sanoa, että harvat.
 
Aloitetaanpa siitä.
 
Ensinnäkin, kun monet tänä päivänä maan päällä kulkevista kuulevat sanan "sielunkumppani", he kokevat siinä välittömästi romanttisen sävyn. Ei siinä ole mitään väärää. Mutta monet romanttiset suhteet eivät ole sielunkumppaneiden välisiä. Ja monet sielunkumppaneiden väliset suhteet eivät ole romanttisia. Laajennetaanpa siis käsitystänne sielunkumppanista.
 
Otetaanpa tämä sana kirjaimellisesti - soul mate - sielunkumppani, sielutoveri (englannin sanan voisi kääntää myös "sielun pari"). Tämä merkitsee jotakuta, jolla on sama sielu, sen saman tietoisuusvirran osa, joka teissä on. Eikä tämä "joku" ole rajoittunut vastakkaisen (tai saman) sukupuolen romanttiseen kumppaniin. Se voi pitää sisällään - se pitää sisällään - paljon, paljon enemmän.
 
Sielunkumppani voi olla - ja usein on - rakas ystävä tai perheenjäsen, jonka kanssa romanttinen suhde ei ole missään nimessä mahdollinen tai haluttu tässä elämässä. Sielunkumppani voi olla rakas lemmikkinnekin.
 
Teillä voi olla myös sielunkumppanuus maailmankaikkeudessa johonkin paikkaan, mihin tunnette intohimoista yhteyttä. Esim. valtamereen, vuoristoon, erämaahan jne. Periaatteessa se on mitä tahansa, mihin tunnette resonoivaa värähtelyä, syvää sielunyhteyttä.
 
Sielunkumppani voi olla kuka tahansa, jonka kanssa tunnette syvän henkisen yhteyden ja intohimoista rakkautta. Yleisesti ottaen, mikä tahansa suhde, jossa tunnette syvää yhteyttä, voi olla sielunkumppanisuhde.
 
Palataanpa kuitenkin aiempaan määritelmäämme sielunkumppanista: joku, joka jakaa saman sielun. Tunnistatte aina sielunkumppanin siitä tavasta, jolla tunnette häntä kohtaan.
 
Ajatelkaapa niitä ihmisiä (rajoitetaan keskustelu tällä erää ihmisiin), joihin tunnette syvää yhteyttä. Monet heistä - joskaan eivät kaikki - ovat sielunkumppaneitanne. Eikä teillä ole koskaan romanttista suhdetta useimpien heidän kanssaan - ei ainakaan tässä elämässä.
 
Mutta sitten on niitä sielunkumppaneita kokemuksessanne tai sen ulkopuolella, jotka ovat mahdollisia, täydellisiä romanttisia kumppaneita. Teillä ei ole vain yhtä täydellistä romanttista kumppania odottamassa jossain tuolla. Teillä on monia. Ei ole mitään "yhtä ja ainoaa". Irrottautukaa tästä uskomuksesta.
 
Tämä ei tarkoita sitä, että te ette voisi olla yhdessä lopun elämäänne, sitten kun löydätte yhden näistä täydellisistä kumppaneista. Voitte hyvin olla yhdessä "kunnes kuolema teidät erottaa". Nämä suhteet usein tuovat syvintä iloa ja sielua tyydyttävintä nautintoa, mitä voitte kokea yhdessä fyysisessä elämässä.
 
Meistä tuntuu siltä, että paras paikka sielunkumppanin etsinnän aloittamiseen on koti. Ensimmäiseksi pitää katsoa sisällenne.
 
Miten näet itsesi? Oletko omissa silmissäsi rakastava ja ystävällinen? Oletko aistillinen ja seksuaalinen? Oletko säteilevä ja kaunis? Haluaisitko itsesi parhaaksi ystäväksesi? Täydelliseksi rakastajaksesi?
 
Käytä muutama hetki asian pohtimiseen ennen vastaamista. Haluaisitko todellakin itsesi parhaaksi ystäväksesi, rakastajaksesi?
 
Jos voit rehellisesti vastata "kyllä", olet 90 % kohdalla matkallasi kotiin, sielunkumppanisi luo.
 
Jos sinun on vastattava "ei", se ei ole huono asia. Se on itse asiassa hyvä asia. Sillä se merkitsee sitä, että oivallat, että sinun on vähän työstettävä itseäsi. Ja nyt on täydellinen aika sen tekemiseen.
 
Näkökohtamme on: sinulla on ehdottomasti täydellisin ja parhain tilanne vetää nopeasti luoksesi yksi noista täydellisistä kumppaneista silloin kun olet korviasi myöten rakastunut itseesi.
 
Jos olet korviasi myöten rakastunut itseesi, et tarvitse toista, ethän? Tämä tuo meidät toiseen näkökohtaamme. Maatasolla monet suhteet ja luultavasti useimmat romanttiset suhteet alkavat tarpeesta, tilasta jossa tunnet, että et itsessäsi riitä.
 
Tunnet tämän litanian:
* Jos vain voisin löytää sielunkumppanin, eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka..
* Jos voisin löytää jonkun rakastamaan itseäni, minusta tuntuisi paremmalta itseni suhteen..
* Saattaisin jopa oppia rakastamaan itseäni.!
* Jne.
 
Tästä tarpeen tunteesta ja ehdottomasta itsesi rakastamattomuudesta et vedä puoleesi sielunkumppaniasi. Luultavasti vedät kyllä jonkun tai useitakin yhtä tarvitsevia kuin sinä itse. Eikä se vaan toimi.
 
Summa summarum, sinun on ensiksi tultava omaksi täydelliseksi kumppaniksesi, rakkaaksi sielunkumppaniksesi. Työstä ensin itseäsi. Se on tärkeysjärjestyksessäsi ensimmäisenä, varsinkin jos et ole vielä rakastanut itseesi.
 
Jos sinusta tuntuu todella hyvältä, iloiselta, ylevältä, intohimoiselta, aistilliselta ja seksuaaliselta silloin kun olet aivan yksin, olet saapunut perille! Sillä silloin vedät puoleesi täydellisen kumppanin. Sinun on pakko vetää puoleesi täydellinen kumppani silloin kun olet korviasi myöten rakastunut itseesi, jos se on tarkoituksesi. Toisin ei voi olla.
 

_______
 
Matti Kuusela
Hopeasulka

matti@hopeasulka.com
Tapahtumatiedot www.hopeasulka.com
Nettipäiväkirja http://hopeasulka.vuodatus.net

 :smiley6600:
Tuostapa tulikin mieleeni lentävä lause teini-iässäni: "I love me, do you love me too?!"
Muistan SEn Oikeasti kohottaneen itsetuntoa  :D
 :smitten:

 :smitten: ;D :angel:

Chandra ~Sielunkumppani  :smitten:  ;)
https://www.astro.fi/foorumi/index.php?topic=10411.msg148142#msg148142

Sattumoisin ARKIVIISU Rakas sielunkumppanini,luin tuon heimopäällikkö Josefin kanavoinnin eilen,vaikken niitä muuten paljon luekaan. :angel: :smitten:

On nyt tullut tällaisia törmäyksiä muutamia ja etsin siitäkin vastauksia.
On tuo melkoisen totta,että pitää rakastaa itseään sellaisena kun on
ja niin vedämme puoleemme samalla lailla tuntevia. :angel:

Hyvä kun toit sen tänne foorumille,ajattelin sitä lukiessani eilen,että tästä voisi olla monillekin apua pähkäilyissään,mikä on jokin tietty vetovoima kahden ihmisen välillä,tai lemmikin. :smitten:
Taitaa tuo minun kissani olla sielunkumppanini kun niin kovasti hellyyttä osoittaa.
Meidän yhteiset iltahetkemme telkun ääressä,ovat hellyyttä täynnänsä.

Jos näistä peilimaailman metaholografisista heijastumista voisi vielä nähdä läpikin! Kun jotain siellä projektoinnin takana kuitenkin on.... Mikä on tämä itse jota tutkimme?

Onkohan tämä Metaholografia oikea tilaisuus käyttää kaikki aika peilimiehisyyteen?
 :P

Miksei? Samalla kun voi myös zoomata piirteitä naiseudesta, lapsesta, vaarista, teinistä, aikuisuudesta tai jotain niiden välimaastosta mikä resonoinnillaan kolahtaa sisuskaluihin..

Hassua kyllä ihminen 'kopio' menneisyydessä tapahtuneita ja kuvastaa niitä ympäristön myötä sisäisiin dialogeihinsa.. Tämä lienee persoonamaailmallisen itseyden peilipintaa, jonka viidakkoon on helppo eksyä pyörimään..

Mutta tutkiessaan mitä olemme voidaan myös päätyä siihen, että muodostamme ihmiskuntana yhden itseyden omaavan seurakunnan, joka heijastelee olemassaolemuksiansa toisistaan.. Olen havainnutkin että tajunnassamme hyörii koko ihmisyyden katras luominemme olentohahmoineen tyyliin Zeus ja Nalle Puh, joiden kautta tutkailemme sitä mitä olemme... Siellä on paljon ideallisia ominaisuusversioita vuorovaikutuksissa toisiinsa odottaen vain pääsevänsä elävöitymään puutarhamme kasvualustalla...

Olet aivan oikeassa Mio, kysymys on onko nama "hahmot ennalta maarattyja" vai ajatusmaailmammeko niita kutsuu meita peilaamaan?
Tilanteethan muuttuvat koko ajan.

Varmaankin vallitseva energiaympäristöllinen tilanne näyttelee merkityksellisestä roolia siinä millaisina peilimme tulevat näyttäytymään.. Ympärilläoleva kun ilmentää sisäisten tuntojamme senhetkistä tilaa mitä koemme itsemme suhteen...

Tuosta tulikin mieleen se kun leffassa Matrix on kohtaus, jossa ihmislapsi sullotaan lillumaan kapselimaiseen koteloon, josta se antaa konemaisille otuksille virtaa niin sehän kuvastaa sitä kuinka ihmisillä on ahdasta tässä mekanistisbyrokraattisuuteen ajautuneessa teknoyhteiskunnassa, jonka sokkeloissa tätä elon polkua tallaamme ja kuinka se imee itseensä voimiamme... Siten symboliikka kertoo aina missä mennään.. Eilen bussissa ollessani näin ison Marabou mainoksen, jossa suklaalevystä purskahtaa esiin karkkimainen sydän, jonka välissä lukee I * You.. Tästä voi päätellä maailman menon kulusta jo paljon...

Mutta millainen olisi peili, joka näyttäisi meille totuuden itsestämme ja mistä löytyisi tuollainen ihmepeli? Uskaltaisimmeko katsoa sen syvyyksiin kääntämättä katsettamme toisaalle kun se väistämättä näyttäisi meille olemuksemme kaikki puolet piilevine saloineen? Ja olisivatko nekin sittenkin vain todellisuuden eri perspektoitumia riippuen näkijän katsantokannasta?

Minäkin laitan kauhani soppaan.

Useinkin mietin tuota, jota vähän tuolla Mirjam ja AthaMaarit toivat esille. Sitä kuinka paljon olla yksilöä ja kuinka paljon olla osa jotakin suurempaa esim. jumaluutta. Että miten voi olla samalla yksilö ja kuulua johonkin ykseyteen?

Peilataanko yksilöä tai sitä ykseyttä toisistamme?

Minua tuossa herätteli tähän itsetarkkailuun tuo buddhalainen filosofia, joka väittää, että juuri silloin kun takerrumme itseyteemme, koemme ahdistuksen. Eli itseemme takertuminen aiheuttaa sairautemme ja siitä vapautuminen suo rauhan ja ilon.

Thulku Thordup, tiibetiläinen munkki maanpaossa, kirjoittaa vanhan Upaniz Adeissan tekstiä näin: " Kun ajattelee 'tämä on minä' ja 'tämä on minun' tulee sidotuksi itseensä kuin lintu, joka jää ansaan.

Mutta tullaanko tässä taas siihen ikuiseen kiistaan egon ja sielun välillä?

Kiva kun Esmiralda tulit hämmentämään keitosta  ;)

Jospa me ihmiskuntana olemmekin yksi ihminen?


Se kiistakapula tuskin selvinnee muutenkuin yhdistämällä nämä olemuksessaan jonkinlaisella 'rattaistoa' sulauttavalla voitelulla...

Minä olen näitä asioita tutkaillut askel kerrallaan.
Ja tietyllä tapaa elänyt ne sisälläni läpi.
Tunnustelen ja kuulostelen,  jotain ajatusta (luettua tai kuultua) ja annan sen
"rakenteen valua sisääni" ja katson miten se sinne synkronoituu.  :D (jos synkronoituu)
Lisäksi lueskelen tietoa, mitä minkäkin kyseisen ajatussuuntauksen, opin, uskonnon tms perusta ja lähtökohta, mikä on ollut niiden ihmisten ja ihmisen tilanne ja sisäisen kokemus, silloin kun hän on lähtenyt "vohkaamaan" jotain ajatustaan.
Voisin melkein aina sanoa, että jokainen "oppi, ajatus-suunta,uskonto" tms saa alkunsa jonkin puutteesta. Jostain mitä ei ole saanut/voinut kokemuksellisesti elää, jotain josta on kokenut jääneensä paitsi ja mitä sitten on lähtenyt toteuttamaan ja näin ollen löytänyt ehkä jonkinlaisen täyttymyksen puutteeseensa.
Hyvin usein löytyy paljon samasta puutteesta kärsiviä ihmisiä, joille sama suuntaus sopii, joten niistä syntyy laajempia ja pidempiaikaisia oppeja. Ajan kanssa.

Tuo ykseys asia on sellainen, jonka koen melko lailla käänteisesti, mitä new agessa se koetaan/kerrotaan. Minusta siinä on mennyt vain "epäsopiva oppi tiettyyn puutteeseen" joidenkin kohdalla.
Se sopii sinällään tiettyyn vaiheeseen, mutta koen sen jälkeen olevan tarkoitus kasvaa ja jatkaa matkaa...
Jos ihminen oikeasti tietää ja kokee ykseyden eikä elä sen puutteessa, niin ei hän sitä silloin enää ulkopuoleltaan etsi oppina ja käsitteellisyyksien kautta.

Itseasiassa ensimmäinen kirjoitus josta löysin jotakuinkin omaa kokemusmaailmaani vastaavan ihmiskuvan ja nimenomaan siitä, mitä ego on ja mikä sen alkuperäinen merkitys on sanan varsinaisessa merkityksessä, on Viktor Franklin kirjassa Tiedostamaton Jumala.

Merkityksellisenä pidän myös sitä, että sanojen todelliset merkitykset ovat kadonneet harmaaseen massaan.
Ego on jotain narsistista, vaikka todellinen merkitys ei ole sitä. Se kun on tullut kansankieleen päivittäin heiteltäväksi klisheiseksi sanaksi, ei suurin osa ihmisistä edes tiedä sen todellista merkitystä.
Samoin on käynyt rakkaudelle. Oi miten rakastan näitä kenkiä....  :buck2:
Ihmiset käyttää mennen tullen sanoja, tuosta vain kevyesti, joiden merkityksellisyys ei merkitse heille enää mitään todellista.
Noh, en ole mikään tiukkapipo, heitelkööt miten tykkäävät, mutta minusta se on tietynlainen osoitus ihmisten "löyhtymisestä"... arvojen kutistumisesta... kokemuksellisuuden latistumisesta... arvokkaiden asioiden vähättelystä ja jokapäiväistymisestä... jne

Henkinen kasvukin on nykyisin jotain muuta kuin elämää.
Se on jotein "uutta ja monimutkaista new agea" tuekseen tarvitsevaa.
Lisäksi nämä ameriikaan-hapatus-new aget....  :buck2:
Oi miten ne uppoaa jo suomalaiseen mieleenkin... kuhan saa jotain, jolla voi loistaa ja jolla täyttää sisäisen tyhjyytensä.

Minusta buddhalaisuus sopii tiettyyn "puutteeseen" tueksi, mutta kasvu jatkuu siitäkin. Samoin kaikkien oppien kanssa. Olen itsekin käynyt "buddhisti vaiheen läpi, Oshosti- vaiheen läpi, jne.... )  ;)
Olisi kyllä hienoa, jos kouluihin saataisiin oppiaineiksi alusta asti filosofiaa, oikeasti eri uskontoihin tutustumista, ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa, sekä psykologiaa.

Nyt passaa ihmisillä sekoittua psyyke henkeen melko rajusti... mikä näkyy ihmisten eriarvoisuutena, halveksuntana tuntematonta kohtaan jne..
Plaah... no joo sekavaa...

Nämä ovat hurjia juttuja nämä ja hurjinta on se vapaa tantere, missä saamme näistä keskustella.

Tässä eräässä naisryhmässä, jossa olimme tutustumassa astrologiaan ja tarotkortteihin mm., tupsahti suustani okkultismi-sana. Siihen eräällä pyörähti silmät päässä ja hän kuiskasi, eikö se ole jotenkin 'pahaa'.

Se jäi tikuttamaan päähäni, että 'hei mitä tässä tapahtuikaan'.

Wikipediasta poimin tuon sanan, jota ei noin vain voi selittää. Suurin jako siinä on; tiede vastaan okkultismi. Tiede pyrkii olemaan (sitä se ei minun mielestä kuitenkaan ole)objektiivinen ja okkultismi on subjektiivinen. 

Tieteen siis pitäisi olla yhteisesti jaettua tosi tietoa.

Kuitenkin tässä tieteessä erotetaan täysin länsimainen ja itämainen tiede. Itämainen tiede, joka sinällänsä on vanhempi, sysätään suoraan okkultismiin.

Ja okkulttisminen tieto sisältää näin ollen vain yksilöllisen maailmankatsomuksen.

Siinä se erotellaan uskonnoistakin, koska sitä ei voi pitää totena.( Hm. Kuka sanoo että länsimaiset uskonnot ovat tosia?)

Eli tämän perusteella niin paljon kuin meillä on tosissaan itsetarkkailua, kuulumme tuohon okkulttiseen suuntaukseen.

Johon mm. kuuluu wikipedian mukaan mm. kaikki nämä kortit täälla ja mm. astrologia sekä itämaiset hoitokeinot.  ???

Yksinkertaista, eikö totta!

Niimpa Esmiralda-kuinka meidan on viela irtouduttava vanhempien ja ympariston ja USKONNON varjoista jotka ovat juurtuneet syvalle itseemme-osittain siina on tietysti hyvaa, mutta eiko olisi aika kohtapuoliin karistella osa pois-...ja ehka itamailla puhutaan kuinka paantuneita ovat "valkoiset"ihmiset-mene ja tieda?

Tuo on sitä omistavuuteen kiintynyttä minuutta ja katoavaisuuteen tarttumista. Onkin hyvä välillä kysyä onko täällä yhtään mitään mikä olisi minun?

Toisaalta sitten minuutta voidaan heijastaa joka paikkaan.. Siitä tulee aika hassu olo kun samaistuu häivähdyksenomaisesti siihen, että ei olemassa mitään missä se yhtenäisen minuuden synnyttävä olento ei olisi..  :D

Elämässä itsessään kun ei kuitenkaan ole mitään eroa minkään välillä... Mielemme voi sen jakaa, mutta ne ovat kuin vettä halkovia aaltoja..

Mitä muuten tuumaatte yhdentekevyydestä? Siinä kun voidaan toisaalta ajautua välinpitämättömyyteen tyyliin ihan sama mitä tapahtuu tai sitten antautussa virran vietäväksi voi se kuljettaa niille lähteille, jotka sammuttavat tämän syvän eksistentiaalisen janon...

Joskus taasen tuntuu siltä kuin haluaisi hukkua ja kadottaa itsensä jonnekkin kauas tämän elämän huntuharson taa...

Miten on vapaan tahdon laita? Määräytyykö tapahtumien kulku kuitenkin yhteisön kollektiivisen tajunnan kautta, jonka ilmapiiriä yksilö sitten muovaa? Yksilö myöskin omaa yhteisön itsessään.. Vai olisiko mahdollista, että tämä kaikki on jo jossain ulottuvuudessa käsikirjoituksellisesti tapahtunut? Kiinnostaisikin se kuinka paljon voimme tähän elokuvaan vaikuttaa?


Tutkiessani itseäni olen huomannut, että joku tutkii minua... Selailee kuin avointa kirjaa... Olen pohtinut mitä voimia mahtaakaan ympärillä piillä, jotka tutkailevat tätä touhua ja mitä tämä kaikki merkitsee? Olo on joskus kuin akvaariossa... Ihmettelenkin kuinka monta eloa lukevaa silmää sisältyykään näkymättömään?

Uups, tutkii! Niinpä, onneksi emme tiedosta sitä. Tai jotkut vähemmän jotkut enemmän, ehkä sen mahdollisuuden mittaisesti.

Muistan kun joskus huomasin ja sanoinkin, että huikea avaruus on ympärillämme, niin yhtä huikea avaruus on sisimmässämme. Silloin toinen käsitti minut väärin ja sanoi, että 'ahaa, siis makrokosmos ja mikrokosmos'. Ehkä sen näinkin voi kuitenkin sanoa. Vaikka käsitän että makro on paljon ja mikro on vähän tai osa siitä makrosta.

En silloin osannut sitä selittää enkä varmaan nytkään. Mutta kuvittelen, että tämä fyysinen ruumiin näköinen olento on vain ovi, jonka lävistää tietoisuus ulkomaailmasta sisämaailmaan ja se on sitä samaa maailmaa. ???

Vai olemmeko vain niinkuin tiedot nykyään pakataan pieneen pakkaukseen CD-levylle. Paketti, jossa on tiivistettynä hyvin paljon.

CD-levyssä on symbolisoitu mielenkiintoisesti olemassaolon toimintarakennetta.. Olen sen kautta joskus päässyt jyvälle, että miten tämä homma toimii ja ollut ihan ällistyksissä!

Hihii ja onhan ihminen päässyt jo puuhailemaan nanoteknologiankin parissa, jossa päästään mikroskooppisille tasoille nappuloimaan olevaisen kenttää..
Wikipedian mukaan nano tarkoittaa kreikaksi kääpiötä, josta tulee mieleen johdannainen siitä kuinka Shiva Natarajana tanssii kääpiön päällä...  :knuppel2:

Tässä eräs itsetutkiskelija; Avilan Teresa, eräs pyhimyksistä.

Hän on kirjoittanut kirjan  Sisäinen linna.

Hänen näkynsä johtui Raamatun lauseesta 'Minun Isäni kodissa on monta huonetta'.

Teresa näki näyssä huikean linnan, jossa oli seitsemän sisäkkäistä tilaa ja valtavasti huoneita. Linnan sisimmässä huoneessa asui itse Jumala. Sielun tulisi kulkea kaikkien näiden seitsemän tilan läpi ennen kuin tavoittaa Jumalan. (Tulee mieleen nämä seitsemän sielun kasvun vaihetta tai sädettä). Nämä seitsemän tilaa Teresan ymmärryksen mukaan on oman sielun keskustaa. Useat ihmiset ovat linnan ulkopuolella eivätkä tiedosta edes sielun olemassaoloa. He eivät tunne Jumalan olemusta eivätkä siten itseäänkään.

Teresa sanoo, että mystiikka on juuri sitä, että ihminen tutustuu omaan todelliseen minäänsä. ' On mieletöntä ajatella, että voimme astua taivaasen astumatta itseemme'.

Kaikki tämä on ehkä jokaisen uskonnon sisältämänä. Mutta ei helposti löydettävissä.

Siis espanjalainen Teresa kuoli 1531.

Huonekerrostumia talossa joo... Gurdjieffihan opetti jotenkin Absoluutista, että kun Ensimmäinen Lähde lähtee luomaan niin valloittaessaan (valottaeissaan) aluesfäärejä joutuu Elämä tekemisiin monimutkaisempien ainerakenteiden ja yhdistelmien kanssa mitä kauemmas se laskeutuu itsestään ulottuuvuksien verkostoissa..

Eli Jumala on sipuli  :crazy2:

Eikö ole kuitenkin hassua, että eri vuosisadoissa, eri kulttuureissa....eri ihmiset ovat tulleet asioissa samohin tuloksiin?  ::)

Niin ja puhuneet samoista asioista lukemattomin eri vertauksin ja kuvainnollisuuksin!  :D

On kuin elämä meissä tutkisi itseään...

Tällaisina hetkinä sitä on niin tympäänyt ego/sielu jaotteluun ja kaikkeen ympäripyöreään käytännöllisyydestä kaukana olevaan ylevähenkiseen filosofointiin..
"itse luot oman tuskasi"
juu todellakin luon......... Ja tämä tuntuu.

No saahan siten ainakin sysäyksiä lähteä liikkeelle.. Mutta tuulenpuhurimaisista sinkoilevista kipinöistä vakaaksi ahjotuleksi onkin jo temppu..

Tao Tao?

Juu onhan se Tao Tao ihan sympaattinen pikku panda....  ;)

Muutut siksi mitä vastustat. Täysin totta ;D kokemusta on

TOTTA
 ;D koskaan ei pidä sanoa ei koskaan  :coolsmiley:

Palautin aiheen takaisin, koska sitä kaivattiin foorumin puolella. Ketju on hyvä keskusteluketju. Pyytäisin, että ette heittelisi omia ketjujanne kovin helposti roskiin, koska niistä voi olla iloa myöhemminkin (uusille) jäsenille  :coolsmiley: Vaikka itsealoitettu aihe ei tuntuisikaan enää omassa elämässä ajankohtaiselta eikä siihen kirjoitettu viesti enää omalta, voi se olla juuri sitä, mitä joku toinen kaipaa!

Tässäpä taas hauska epäsattuma, että AthaMaarit juuri tänään palautit ketjun. Oli taas aikalailla ajankohtaista asiaa.  ::)

Olen poistanut näitä omia tekstejäni sen vuoksi, että eräs ihminen oikeassa elämässä sai nimimerkkini täällä selville ja luki parin vuoden ajalta kaikki kirjoitukseni läpi ja suuttui minulle muutamasta asiasta ja sai selville asioita joita hänen ei kuulunut saada tietää.

Sen jälkeen poistin kaiken, mistä tuli ilmi jotain, mitä en halua kenenkään tutun täältä lukevan. Ja mielestäni minulla on siihen täysi oikeus. Mutta se exäni olikin ihan täys mulkero, eikä ole mitään väliä jos hän tai vaikka nykyinen poikaystäväni lukisi täältä kaiken, joten antaa nyt olla, mutta moderaattorit vois silti ymmärtää et ihmisillä on omat syynsä poistaa tekstejä, se on oman anonyymiyden suojelemista!

Olethan huomannut, että meillä voi myös vaihtaa nimimerkin ja salasanan ;) Sen luulisi auttavan asiaa ainakin ensi hätään.

Tietenkin täytyy olla tietoinen siitä, kun kirjoittaa nettiin, että nämä asiat ovat kaikkien luettavissa. Usein nettiin jäänyttä tekstiä ja kuvaa on vaikeaa saada koskaan pois.

Jos ketju on yksityiselämän kannalta ylitsepääsemätön asia, poistan sen.

Vaikka viestit poistaa täältä niin esimerkiksi googlen välimuistista löytyy vaikka mitä...  Että se siitäkin, kun kerran  nettiin jotain kirjoittaa, niin täytyy olla valmistautunut siihen asiaan, että et sitä sieltä voi välttämättä koskaan saada pois.  ::)

ilmeisesti muutun tosiaan siksi mitä vastustan..tai ainakin pelkään. tuntuu, että kaikki mitä pelkään,
toteutuu. Mutta näistä peloista irti pääseminen ei olekaan ihan helppoa!  :buck2:

On tää niin nurinkurista koko elämä. Luulin että saan jotain oppeja "sisäistämällä" jotain viisauksia elämääni. Huomatakseni vain että olemalla oma idioottimainen itseni niitä tulee kuin itsestään. Dokaaminen ja mokaaminen. Helvetin hullunkurista ja kosmista naurua kuuluu taustalla. Tuon kun olen tajunnut pikkuhiljaa, huomaan, että olen vain "tietokoneohjelma" ajamassa itseään loppuun.

Sanat loppuu ja elämä avautuu itseään kirjoittaen edessä. Sitä muuttaen pystymättömänä. Bravissimo!

Ihme spedeilyä.

Äh välttelen taas esikoisen isoäitiä. En  vastaa puheliuhin. Jostain syystä tuo ihminen käy pahasti hermolleni. Toisin ymmärrän että hän kouluttaa mua sanomaan ei. Hän on sinnikäs ja aika dominoiva ja hyvin dramaattinen. Kokee kaiken itsensä kautta ja kokee olevansa kaikessa uhri. Tätä kautta kaikki päätökset mitä teen lapseni parhaaksi on hänen kiusakseen ja hän ei tee sitä helpoksi.

Ei ole helppoa olla jyrkkä ja sanoa ei. En siedä pahoittaa kenenkään mieltä, mutta taitaa olla pakko hyväksyä se että joskus onnellisen kokonaisuuden luomiseksi täytyy myös jonkun pettyä.

Tässä olisi mulla paljon kasvunvaraa.
Pitäisi rohkeasti vastata ja sanoa vaan se ei.

Jo vanha viesti muttakun pakko kommentoida koska olen samaa mieltä kuin Chandra tuossa ja  ei Arkiviisu vastannu mua tyydyttävästi Chandralle.

Ei kyse ole siitä että Jammu-setä kieriskelee mudassa ja on laitapuolen kulkija ja haisee pahalle...Vaan siitä jotta hän on PEDOFIILI. Toisessa ei voi tunnistaa mitä itsessä ei ole tunnistanut...Eli olenko pedofiili kun paheksun Jammu-sedän pedofiiliyttä? Ei se peilihomma kuulkaas kaikkeen istu. Osaan kyllä.



Anteeksi mut en pysty näkemään pedofiilin sielun kauneutta... :(  Vaik sen näkeminen ois kuinka henkistä...

Itsekin olen sitä mieltä, että aito objektiivisuus on ihan mahdollista ja sitä voi harjoitella ja pidän sitä jopa suotavana. Joillakin on paremmat edellytykset kuin muilla "nähdä" muita ihmisiä sellaisina kuin ovat, esim. jotkut aistivat toisten tunnetilat tai energiat hyvin ja totuudenmukaisesti tai ovat muuten vain niin tarkkanäköisiä, että oppivat tuntemaan muut hyvinkin nopeasti. Hyvää harjoitusta on kuitenkin opetella tuntemaan itsestä poikkeavia ihmisiä hyvin. Tähän kuluu yleensä reilusti aikaa ja on melkoisen mieltä avartavaa, koska toisessa voi olla todellakin ominaisuuksia, joita ei ole koskaan tullut ajatelleeksikaan oman kokemuksen tai oman persoonan kautta. Esim. itsellä ei ollut koskaan käynyt mielessäkään, että joku voisi kokea olevansa tasapainoton ja hakea elämässään sitä balanssia, ennen kuin törmäsin tällaisiin ihmisiin ja kuuntelin heidän tarinansa. Vaikea minun on silti samaistua täysin näihin ihmisiin, koska oma kokemus tasapainottomuudesta puuttuu.

Projisointi eli se peilaus on ihan normaalia, mutta tietynlaisiin kehitysvaiheisiin juuttuneet ihmiset, kuten Mirjam tuolla jo aiemmin totesi, käyttävät sitä huomattavasti enemmän kuin hieman monipuolisempia ihmissuhdetaitoja oppineet tyypit. Minua ainakin rassaa toistuvasti, kun eräät ihmiset, jotka väittävät olevansa minulle läheisiäikin, eivät ole koskaan vaivautuneet tutustumaan minuun aidosti, vaan ovat jääneet siihen heijastamisen ansaan, eli ovat tekemisissä pelkän oman mielikuvituksensa tuotteen eivätkä minun kanssani.

Et sinä kätkössä olevaa pedofiliaa itsestäsi heijasta, vaan alitajuista syyllisyyttäsi, josta tietoinen mielesi ei ole tietoinen. Tarkemmin sanottuna egomielesi ei halua sinun löytävän totuutta. Tämä projisoimis käsite ei ole mustavalkoinen. Ihmiset näkevät alitajuisen syyllisyytensä sellaisissa ihmisissä, jotka näyttävät toimivan "väärin". On helpompaa nähdä syyllisyys toisissa kuin itsessä. Tarkoitan tällä sitä, että jokainen meistä on peittänyt Totuuden Itsestään egon valheilla ja alitajuisesti pelkää tuomiota. Alitajunta vaan ei tuo sitä selkeästi esiin, koska piilotajunnassa olevat "raskauttavat todisteet"(egon mielestä) ovat jumissa pelon vuoksi.Tässä vaiheessa mainitsen, ettei nyt ole kyse oppikirjojen egosta.

Prosessin purku ei tapahdu vuodessa, eikä 15:toista vuodessakaan. Se on todella hidas, toisinaan pelottavakin prosessi, kun riisuu mielensä kaikista niistä uskomuksista, joita se henkilönä luulee olevansa.

"Näyttävät toimivan väärin", eikö pedofiili toimi väärin? Onko susta oikein käyttää hyväksi lasta? Mitä alitajuista syyllisyyttäni? Missä asiassa?  Sorry en tajua, menee ohi ja ylhäältä. :)

Minäkin kyllä kaipaan vielä lisätarkennusta. Miten voisi olla vain minun omia tiedostamattomia syyllisyyteen liittyviä solmujani (joita en tosin yritä kiistää) jos tuomitsen sen, että lapselle tehdään hänen käsityskykynsä ylittäviä, traumatisoivia asioita?

Ei minusta sekään ääripää ole hyväksi, että mitään tekoja ei saisi tuomita. Tuomitsematta jättäminen voi joissain tapauksissa näyttää hyväksymiseltä, jolloin tekoja voi seurauksetta uusia. Pedofiiliys silti esimerkissä on sairaus, mutta kyllä mielestäni julkinen paheksunta voi herättää pedofiilinkin tajuamaan mitä on tehnyt ja halun hakeutua apuun, jottei toistaisi tekoaan. Sosiaalinen tuomitseminen toimii monissa paikoin yhteiskunnan rajojen asettajana.

Kun se, mitä havaitaan aistein, ei ole todellista, ei ole syyllisiäkään. Aistihavainnot ovat mielen ja menneisyyden vääristymiä. Siihen vain on totuttu niin vahvasti, että keho on totta ja sitä puolustellaan. Keho kun on niin konkreettinen, ainakin sen elossa olon ajan. Keho on vain mielen jatke, epätodellinen ja lopulta kuoleva.

Keho ei osaa tehdä mitään, eikä se tiedä mitään. Se seuraa ja tottelee kokijan ajatusta, ollen kuin robotti. Joka se oikeastaan onkin. Se ei toimi itsenäisesti, mieli ohjaa sitä samaistuen siihen.  Kun on kaksi eri mieltä, joista saa valita vapaasti - rakkaus ja pelko. Kun kysyy itseltään, kumpi puhuu, saa vastauksen. Yleensä se pelon ääni kuuluu voimakkaammin. Mutta niin ei tarvitse olla. Rakkaus kyllä odottaa, että mieli hyväksyy sen lopulta ainoaksi todellisuudekseen.

Aina kun tuomitsee, tuomitsee myös itsensä. Tuomitsemisen sijasta, tulisi katsoa omaa mieltään, minkä se kätkee, koska siinä on tie vapauteen. Kun mielessään antaa anteeksi (kokemansa, kuulemansa, näkemänsä ja niihin liittyvät tunteet), vapauttaa sen toisen ja vapauttaa samalla itsensäkin pienuudesta. Samalla se on vapautumista menneisyydestä ja niihin liittyvistä tunteista. Pelko vähenee ja rakkaus laajenee.

Itsensä tuomitsemisen tunnistaa siitä, kun mielen tasapaino ja rauhan tila horjuu. Pelko nousee puolustuskannalle etsien syyllisiä, mutta on liian syvässä unessa, nähdäkseen mikä on totta ja mikä unta - mielen luomaa. Pelko, on egon keino vastustaa todellisuutta ja pitää mieli kahlittuna kehon kokemaan todellisuuteen.  Tämän harhakuvan kanssa se mieli taistelee, kunnes kysyy ….mikä tässä on totta.

Todellinen empatiakyky hyväksyy kaiken, aivan kaiken ja rakastaa jokaista ehdoitta.  Niin kuin Jumala näkee lapsensa viattomina ja rakastaa jokaista yhtä paljon.

Aloitin muutama vuosi sitten anteeksiantamisen mielessäni. Ei ollut enää muita vaihtoehtoja. Kaikkia muita, egon suosittelemia pikakeinoja olin jo elämäni kokeillut. Yksikään niistä ei toiminut. Kerroin Pyhälle Hengelle kaiken. Niin rehellisesti kuin vain osasin, häpeilemättä ja Hän auttoi saamaan luottamuksen takaisin Itseeni. Muistamaan, että olen Rakkaus. Ei se helppoa ollut, mutta koin, ettei muuta mahdollisuutta enää ole, kuin ottaa täydellinen vastuu omista ajatuksista. Olen ollut sen suhteen onnellisessa asemassa, että sisäinen Ohjaus, on toiminut aina hyvin ja lopulta hyväksyin sen viitoittaman tien, ainoaksi oikeaksi suunnaksi. 

Muutama vuosi sitten koin täydellisen Rakkauden, josta näin kaiken syyttömyydestä käsin ja olin vapaa. On vain Rakkaus. Siinä on Kaikki. Niin kuin Jeesus kirjassa Ihmeiden Oppikurssi sanoo: ”Mitään todellista ei voi uhata. Mitään epätodellista ei ole olemassa. Siinä on Jumalan rauha.”

Jotkut ovat kokeneet Katie Byronin Työ -menetelmän omakseen. Sivulta löytyy työlomake PDF, jossa 4 kysymystä.

http://www.minaolen.com/lehti/byronkatie.html

Jos taas jotakuta kiinnostaa anteeksianto, voi halutessaan lukea miksi ja kenelle annetaan anteeksi. Ja mikä ei ole anteeksiantoa.

http://www.as-keskustelutuokiot.fi/62

Monestihan täällä on eroteltu se, että tuomitsee teon, muttei ihmistä.
Olen sillä kannalla, että on tekoja, jotka kuuluu tuomita. Sekin lopulta johtuu vain yhteiskunnan rakenteista ja säännöksistä, mutta olen valmis näissä asioissa, kuten esimerkiksi pedofiliassa, noudattamaan niitä. Koen ne paremmaksi kuin täyden vapauden tehdä mitä tahansa. Koska aina on ihmisiä, jotka tekevät niitä, vaikka kuinka maailma ympärillä olisi miten rakkauden täyteinen.

Minulle tuo teon tuomitseminen tarkoittaa jotain sellaista, että niin kauan kuin henkilö jatkaa tekoaan, niin kauan tuomitseminen linkittyy myös ihmiseen. Mutta jos pedofiili esimerkiksi tiedostaa ongelmansa ja haluaa todellisesti hakeutua apuun ettei toistaisi tekoaan, tämä päätös on mielestäni kunnioitettava, ja jälleen voin kunnioittaa tätä ihmistä ja mahdollisesti lähettää hänelle tukevia ajatuksia polullaan (vaikken lapsieni lähelle koskaan häntä päästäisikään, maalaisjärjen vuoksi).
Minun ei myöskään suuremmin tarvitse hänen tekonsa jälkeen tuntea rakkaudellisia tunteita häntä kohtaan, ainoastaan sen hiljaisen kunnioituksen siitä että hän on tehnyt kunnioitettavan päätöksen. En ymmärrä, miksi henkisissä piireissä julistetaan, kuinka kaikkia pitäisi rakastaa ja se avaa kaiken hyvän ja poistaa kaiken pahan. Ainut mitä se aiheuttaa, on omantunnontuskia siitä, että ei nyt ole niin rakkaudellinen kaikkia kohtaan aina. Ihminen on ihminen, ja ihmisen koko tunteenkirjo kuuluu minun mielestäni tasapainoiseen elämään, kuten myöskin se, että me emme ole jumalia. Jumala voi ehdoittaa rakastaa kaikkia, mutta me olemme vain ihmisiä.

Jokainen meistä varmasti (ja toivottavasti) löytää elämässään sen oman filosofian mikä auttaa. Jos siis kokee rakkauden avaavan kaikki, en mene kieltämään etteikö joku puhtaasti sitä voisikin toteuttaa, mistä minä sitä tiedän. Oman kokemukseni mukaan se minulle on ollut vain huono ajatus, eikä ole avannut minulle rauhallisuutta, tyyneyttä ja vapautta, vaan lähinnä päinvastaista. Toiset puhuvat, että jumaluus asuu meissä kaikissa. Nämä lopulta ovat vain filosofisia kysymyksiä. Maailma lopulta on vain mitä on, ja uskon ettei yksikään ihmisen kehittelemistä uskonnoista tai filosofioista ole se oikea, emme me lopulta ymmärrä tästä maailmasta paljoakaan. Luomme vain meille itsellemme sopivimman filosofiat, ja se onkin se pääasia, että se auttaa itseä omassa elämässä.

Mä oon niin sun kans sammaa mieltä..satyagraha.. ;)       :smitten: :smitten: :smitten:

Hmm.. mielestäni aivainsana on se, että tukahdutettu (sekä tarkoituksellinen vellominen tietenkin) viha lisää vihaa? En usko, että negatiiviset tunnereaktiot koskaan katoavat, ja niiden tuntemisen kieltäminen vain lisää negatiivisuutta. On terveellistä sallia itselleen vihareaktio, silloin kun se ilmenee, niin se hiipuukin todennäköisesti nopeammin.

Mutta tätä olen halunnut kysyä jo pitkään, mitä se sielun rakastaminen tarkoittaa?
Elän ehkä sen verran maanpäällistä elämää vain, että en osaa tuota käsittää. Tunnen herkästi selkeästi lämpimiä tunteita monia ihmisiä kohtaan ja kaikkia kohtaan näitä ei vain synny, enkä väkisin niitä ruve tuottamaan. Voin hyväksyä ja kunnioittaa ihmisiä, joita kohtaan en tunne lämpimästi, ei se tarkoita että minun tarvitsisi olla negatiivinen näitä ihmisiä kohtaan.
Millä tavalla sitä pedofiilin sielua ihan totta rakastetaan? Mitä se tarkoittaa? Eikö se lopulta ole vain sellaista koko maailman, ilman yksilöimistä, rakastamista enemmänkin? Miten se liittyy siihen pedofiiliin? Sillä tavalla että hyväksyy hänet osaksi tätä maailmaa?

Siis sehän on ihan yksinkertaista, eikä sitä kai voi erottaakaan koko mailman rakstamisesta. Jokainen sielu, oli se sitten Hitler, pedofiili taikka äiti Teresa, on saman arvoinen.
Ihmisen teot täällä voivat olla mitä karmaisevimpia, mutta pohjaltaan hän ei ole sen kummempi kuin sinäkään.

Se, että toivot pedofiilille paranemista, uutta alkua, anteeksi antoa, eheytymistä ja toipumista, olisi kai sitten se konkreettinen asia, siten rakastat häntä.
Sen sijaan, että toivoisit hänelle samaa kärsimystä mitä toisille aiheuttaa, kurjuutta, ja ikuista kadotusta.

Ei tarvitse tuntea lämpimiä tunteita ihmistä kohtaan voidakseen rakastaa sielua.

Minusta pedofiliaa ei tarvitse hyväksyä osaksi tätä maailmaa, en halua hyväksyä sitä, enkä mitään muutakaan hirveää. Mutta ihmiset, sielut tekojen takana on hyväksyttävä tähän maailmaan kuitenkin.

Ja viha lisää vihaa, ja rakkaus rakkautta kuten joku edellä sanoi. Jos saatat pedofiilin teoistaan eliniäksi kärsimään pallo jalassa kiinalaiseen vankilaan, mitä se aiheuttaa?
Jos taas toimit vaikkapa pedofiilin psykologina ja tukihenkilönä ja autat häntä käymään läpi sen polun, jossa kohtaa tekonsa ja paranee sairaudestaan niin, että hän jälleen kykenisi normaaliin elämään, ja voisi ehjänä jatkaa matkaansa, mitä se aiheuttaa?

Kärjistelyä juu.

Miksi sitä kutsutaan rakastamiseksi jos se tarkoittaa vain hyväksyntää?
Siis, minulle ainakin, rakastaminen tarkoittaa jotakin aktiivisesti positiivista ja lämpimiä tunteita. Hyväksyminen on tila, joka ei ole aktiivisesti positiivista eikä negatiivista, vaan neutraalia. Koska ei se nyt niin ole joko tai, että joko toivoo hyvää tai pahaa, sitä voi olla vain toivomatta mitään. Aktiivisesti negatiivinen tila on itselle hyvin syövä, siksi siinä ei kannata olla. Neutraali tila minulle silti ei ole mitenkään rakkaudellinen tila, se vain on itsellekin järkevin tila, turha ketään nyt on jatkuvasti vihata.

Jokainen meistä olisi voinut syntyä kenen tahansa saappaisiin täällä, siksi tuomitseminen omien lasien kautta on aina kyseenalaista. Jos tarpeeksi pitkälle ajattelee, kaikki teot ovat jostain näkökulmasta hyviä. Siksi joihinkin asioihin pitää vain asettaa mustavalkoisesti rajat. Ne sitten muuttuvat ajan saatossa riippuen siitä mitä aletaan hyväksyä enemmän ja mitä paheksua, mutta en näe tarpeellisena näissä tapauksissa lähteä tuolle henkiselle tasolle ajattelemaan, jossa nollataan kaikkien tekojen merkitykset.

Jos pedofiilejä ei tuomita teoistaan, onko heillä lopulta kimmoketta hakeutua apuun?
Ketään ei voi auttaa ellei hän itse halua, ja sosiaalinen paine tai vankilankin pelko voi olla tehokkaampi tässä kuin sisäisen moraalin hakeminen.

Onko se nyt silleen rakkaudessakin, että sitäkin on monen tasoista...siis aina rakkautta, mutta läheisestä kaukaiseen, just semoseen vähän koko maailman rakastamiseen asti. Jos naapurikunassa on joku pedofiili tehnyt tekojaan, etkä tunne henkilöä taikka uhreja, se on ihan erimoista kuin se että oma lapsesi olisi se pedofiili. Ei tietenkään voi samalla tavoin, läheisesti rakastaa ketään joka ei läheinen ole, saatika sitten pedofiiliä.

Mikä on neutraalin ja välinpitämättömän ero?

AInahan voisi lähteä ajattelemaan, että se pedofiilin uhria ja pedofiili ovat tuollapuolen tämmöisen sopimuksen tehneet ja tässä he tarjoavat toisillee kokemuksen tästä kipeästä asiasta, mutta ei kaikkea aina jaksa lilluttaa siinä vaalenapunaisessa henkisyydeltä tuoksuvassa liemessä, kun ei asioita voi silloin käsitellä :P

En usko että pedofiilit ovat potentiaalisia parantujia vankeuteen tuomittuina taikka tuomitsematta, mutta ehdottomasti vangittuna, juurikin jossain vankimielisairaalassa, he ovat mahdolisen, ainakin teoreettisen, avun ulottuvilla, ja ennenkaikkea poissa yhteiskunnasta tekemästä pahojaan.
Ei ole sama asia tuomita ihmistä kuin vangita hänet; lopulta. Pakkohan olosuhteet on ottaa huomioon ja estää pedofiileja tekemästä enemmän vahinkoa.

Nää jutut nyt ei tietty koske vaan pedofiilejä, mutta kaikessa inhottavuudessaan tätä on hyvä käyttää esimerkkinä tässä pohtiessa.

Minäkään en näe sitä itseni kannalta hedelmällisenä ajattelutapana, että mikään ei merkitse mitään tai ei ole totta. Joo, Linnunradan laidalta katsottuna me ollaan pienempiä kuin kärpäsen lika ja meidän ajatuksemme ovat vain sähkömagneettisia ilmiöitä ja me rakennumme samoista alkuaineista kuin maapallo ja tähdetkin ja näin eespäin, mutta kyllä minun arkitotuuteni kerta kaikkiaan on juuri tämä mitä vajavaiset aistini tuovat tämän vajavaisen pään ihmeteltäväksi ja koettavaksi, ja mitä satun eilisistä muistamaan tällä vajavaisella muistillani.

Kyllä varmasti jokaisessa sielussa on kauneutta, ja varmasti ihan kaikkea elämää tulisi varjella ja kunnioittaa, myös pedofiilien ja murhaajien. Mutta kaikkia tekoja en vaan voi hymistellen hyväksyä ja olla reagoimatta tunteella. Miksi hyväksyisin sen tyynesti, jos näen että joku tekemällä tekee asioita mitkä eivät varjele ja kunnioita elämää? En kannata silmä silmästä-rangaistuksia, mutta sitä kyllä että traumoja aiheuttava toiminta pitäisi lopettaa ja ihmiset, jotka käyttäytyvät toisia traumatisoivasti, pitäisi saada hoitoon - myös heidän itsensä takia, ei ainoastaan muiden. Tunnen itse ihmisiä, jotka tekevät pahaa toisille, koska heillä itsellään on paha olla sairauden tai jonkin kestämättömän tilanteen takia. Jos noihin tilanteisiin pystyisi puuttumaan ja antamaan apua oikealla tavalla, parhaassa tapauksessa sekä henkilö itse voisi sen jälkeen paremmin, että myös lakkaisi tekemästä uusia uhreja. En näe miten esim. tämän pedofilian hyväksyminen sellaisenaan voi olla parempi vaihtoehto muuten kuin siten, että se on minulle itselleni pykälän verran vähemmän vaivaa.  :crazy2:

Jjjjep... Ja hei, kuka sen nyt voi niin tarkkaan sanoa, mitä hankaluuksia ja kipeitä asioita tuolla puolen on sovittu, että voi käyttää sitä syynä passiivisuuteen kun näkee toisen hädän? Tarkoitan sitä, että mitä jos tarkoitus olisikin, että joku saa juuri sinun kauttasi kokemuksen että häntä autetaan ja hänestä välitetään? Ja että sinä saat kokemuksen, miltä tuntuu pistää itsensä likoon kun auttaa toista?

En tarkoita tässä yleistää/syyllistää että kaikkien pitäisi kaikilla voimillaan puuttua kaikkiin epäkohtiin, tai muutakaan sellaista. :angel: Ja on asioita mille emme vajavaisina ihmisinä mahda mitään vaikka haluaisimme. Mutta kuka tietää mihin me pystymme, jos vain selitämme itsellemme että mikään ei ole totta, joten mitään ei tarvitse tehdä?

Sitäpaitsi itselleni ovat olleet erittäin merkityksellisiä kokemukset, kun toinen ihminen ei olekaan vain kävellyt ohi tyynesti hyväksyen sen, että minä olen kipeässä tilanteessa - mahdollisesti vielä selittäen että lienen itse itselleni vaikeuteni valinnut joten itse ne minun pitää myös selvittää. :crazy2:

Samaa mieltä olen siinä, että sille ns pahan tielle lähteneihin tai ajautuneisiin voi vähintäänkin suhtautua niin, että heille mahdollistaa nousun sieltä pois jos he vain haluavat ottaa sen omaksi asiakseen. Tulee mieleen esimerkiksi lähiaikoina puhuttu ehdotus rikollisten tukien poistamisesta. Rangaistuksessa ei ole järkeä enää silloin kun se estää mahdollisen paluun, jos vain joku sieltä haluaisi palata. Kun rikoksen polulle kerran ajautuneet syöstään nälkään, heidäthän pakotetaan jatkamaan rikoksia, ja tässä vaiheessa tämäkin tapaus on ns lopullisesti menetetty. Ihmisten ajatukset liikaa ovat siinä, että kerran kun valitsee tiensä, sille jää, ja väärän tien valinneet ansaitsevat kurjuutensa, he eivät tarvitse auttavaa kättä. Kaikki kun lopulta ei edes ole kiinni siitä, että olisi omasta halustaan niin valinnut, on niin paljon erilaisia syitä miksi mihinkin ajautuu. On hyvä tuomita sieltä omasta hyväonnisesta elämästään toiset ikuiseen kurjuuteen koska he ovat sen muka ansainneet. Toinen asia on, kuinka montaa pystyy oikeasti auttamaan, mutta joka tapauksessa haluaisin, että se olisi mahdollistettu niille jotka sitä haluavat.

Mutta lämpöä rinnassani en tunne jokaista ihmistä ajatellessani. Se on tavallaan hienoa, jos satyagraha sen aidosti tuntee, kunnioitan kyllä. Minä en tunne, enkä pysty pakottamaan itseäni tuntemaan, siitä ei olisi mitään hyötyäkään.

No niin, en mä ole kokenut, että mulla sydänchakra mitenkään tukossa olisi, omassa elämässä se pelaa ihan hyvin.
Mutta en ole kokenut tarpeelliseksi, että minun tarvitsisi tuntea rakkautta ihan jokaista kohtaan.
Ehkä siinä mielessä chakrani ei ole niin vahva kuin sitten voisi olla, että osittain rakkaus (mutta minusta sen idea on juuri siinä, se on aina sitä) on aina myös sitä, että asettaa itsensä haavoittuvaiseksi. Jollain tapaa, vaikka nyt peruslämmön tuntemisesta mitään seurauksia tuskin konkreettisesti olekaan. Mulle riittää se, etten vellottele missään vihassa pitkiä aikoja, hyväksyn asiat mitä tapahtuu. Ei se kuitenkaan ole mun tehtävä pelastaa ihan jokaista rakkaudellani.

Näissä henkisissä neuvoissa tai mitä ne ovatkaan, on muuten hyvä ottaa huomioon myös se millaisista lähtökohdista ihmiset tulevat. Luulen kuitenkin tuntevani itseni sen verran ( ::)), että tiedän mihin suuntaan minun kannattaa hakeutua, ja minulle tasapainottavampaa on se, että minun ei tarvitse tuntea rakkautta kaikkia kohtaan. Se voi ihan totta olla aivan kamala moraalinen taakka, mikä vain noin puolihuolimattomasti asetetaan ihmisten selkään. "Elämäsi voisi olla paljon parempaa jos tuntisit rakkautta jokaista sielua kohtaan."

No minun elämässäni se parantava tekijä on enemmänkin se mikä on tuon rakkauden laatu, mitä sen ei tarvitse olla. Että riittää se, että hyväksyn rauhallisesti ja siinä kaikki. Ettei minun tosiaan tarvitse tuntea sitä lämpöä. Se ei ole mikään velvollisuus. Olen vain yksi ihminen täällä maailman joukossa, enkä mikään jumala. Minun ei tarvitse rakastaa kaikkia, vaan voin antaa sen virrata sen mukaan kuin se luonnostaan tulee, ja näin itseasiassa huomaa paremmin jotain siitä kohteesta. Se lämpö alkaa nousta ennen, sitten vasta huomaan mikä siinä ihmisessä on niin kaunista. Mutta voin vapaasti antaa ihmisten elää omaa elämäänsä, ilman että millään energeettisellä rakkaudella yms sekoitun heidän elämäänsä, eikä siinä ole mitään pahaa. En edes haluaisi käyttää niin voimakkaita energioita täysin tuntemattomia ihmisiä kohtaan, siinä on jotain hmmm.. ei oikein? Vaikka sanotaan, että rakkaus on se mikä lie alkuvoima, mutta en halua omaa energiaani kietoa siihen mukaan. Vain sitten kun joku ihminen jollain tapaa risteää omalle polulleni ja nostaa tuon tunteen. Silloin tavallaan tuntuu myös, että tuo ihminen antaa hyväksynnän sille. Jos siis tuo tunne nousee minulla luonnostaan, niin se tarkoittaa sitä, että ihminen on ainakin alitajuntaisesti kutsunut ja hyväksynyt sen, tavallaan, tunnen näin. En rupeaisi edes rakkautta lähettämään jos sitä kohde ei millään tasolla hyväksy. En vaikka muut sanovat mitä, minusta siinä jokin ei ole oikein.

Menipäs loppu hieman tajunnanvirraksi, mutta yritin availla tätä..  :)



muok. Niin, en halua myöskään sekoittaa omia energioitani ihmiseen silloin, kun sieltä selkeästi tulee minua kohtaan negatiiviselta tuntuvaa hyvin monimutkaista energiaa, tällöin sotkisin itseni tuohon verkkoon mukaan, mieluiten pyristelen vain kauemmas. Se tosiaan ei ole minun tehtäväni auttaa jokaista, on monia olemassa joita pystyn auttamaan, ja joitain ihmisiä en minä pysty mutta joku muu pystyy. Siinä voi käydä niin, kun sotken omat energiani soppaan mukaan, että tuo henkilö vetää minut mukanaan alas, koska minä en vain ole se oikea ihminen auttamaan häntä. Mikään kaukorakkaudenrinnastaanpuristuskaan ei tässä tilanteessa oikein ole hyödyksi, paras on vain sulkea kaikki kanavat.

Heh, no minä taas en tarkoittanut sitä, että sinä olisit jaellut täällä absoluuttisia totuuksia,
kirjoitin vain omia ajatuksiani asioista, jotka liittyvät aiheeseen.  ;)
Keskustelu totta kai kulkee niin, että osapuolet jakavat omia näkökulmiaan aiheesta,
nuo vain ovat minun mielestäni yleisesti sanottavan arvoisia asioita aiheeseen, ei siis sinuun mitenkään liittyviä.  :)


muok. Itse keskustelu kärsii, jos se siirretään henkilökohtaiselle tasolle, enkä sitä tosiaan ole halunnut, pahoittelut siis siitä, jos käsitit asian näin.  :) Mielenkiinnolla luen näkemyksiäsi siis.

mä oon nyt paripäivää pohtinu sitä, että mistä kumpuaa se muutosvastarinta mielessä, ja miksi.
 Wikipediassa määritellään se näin: Muutosvastarinta on luonnollinen osa mitä tahansa muutosprosessia. Muutosprosessin epäonnistuminen johtuu yleensä siitä, että muutosprosessi on huonosti suunniteltu. Muutosjohtaminen on systemaattinen tapa hallita ja viedä muutosta eteenpäin.
Olennaista muutosprosessin onnistumisessa on se, ettei muutoksia ole liian usein ja ne ovat perusteltuja. Muutosvastarinta estää
yleensä myös uuden oppimista.

Totta tuo, niin helposti voi saman tekstin ymmärtää monella eri tapaa. Ehkä tekstistäni helposti saa sellaisen kuvan, että kohdistin sen sinuun. Tuo näkökulma vain heräsi tässä keskustelun aikana mieleen.

On heitä, jotka tarkoituksella asettavat noita moraalisia taakkoja toisten niskaan, mutta monesti se on niinkin juuri, että sen tekee huomaamattaan, kun toinen ottaa jonkin neuvon sillä tavalla. Itsekin helposti heittelen kaikenlaisia omaan kokemukseeni perustuvia neuvoja, mutta pitäisi muistaa esittää ne mahdollisimman sillä tavalla, että ne perustuvat vain minun kokemukseeni ja eivät välttämättä kaikille sovellu. Moraalisesti painottuneissa aiheissa kun pienikin kommentti tulkitaan helposti osoitteluksi. Mutta he, jotka tarkoituksella asettavat noita taakkoja, ehkä he itse kokevat sen asian taakaksi ja helpottaakseen omaa taakkaansa jatkavat sitä eteenpäin, jotteivät olisi ainoita?