Astro Foorumi

No niin, näin yön pimeinä ja hiljaisina tunteina ajatukset seilaavat päässä ristiin rastiin, ja jonnekinhan ne täytyy purkaa. Ajattelin, että täältä voisin kysyä ja saada taas kerran uutta perspektiiviä omaan niin kapoiseen ajatusmaailmaani. Varoitan jo etukäteen, että minulla on paha tapa ensin vastustaa uusia ajatuksia, kunnes alan niitä pyörittelemään päässäni "entä jos" -mentaliteetilla. Tarpeeksi asioita pohdiskeltuani ja universumin tarjottua tilaisuuksia ajatuksien testaamiseen käytännön tasolla onnistun yleensä vähän laajentamaan omia aiempia mallejani. Tämän kerron siksi, että saatan tosiaan reagoida vastustavasti ratkaisuehdotuksiin ja ajatuksiin, joita tämä aihe herättää. Avoimesti pyydän teitä kuitenkin jakamaan kokemuksianne mahdollisesta vastustuksesta huolimatta, sillä juuri ne uudet näkemykset ovat yleensä se liikkelle paneva voima, joka saa minut selvittämään ajatusjumit ja pääsemään elämässä eteenpäin. :) Henkistä kasvua on jo tapahtunut myös astrolaisten avulla, kiitos siitä!

Viime aikoina minua ovat kovasti pohdituttaneet erilaiset traumat ja niiden varastoituminen tunnekehoon. Minulla on ollut ulkopuolisen korvaan vähintäänkin vaikea lapsuus: äidin uskonnollisuus ja isän alkoholismi aiheuttivat melkoisia ristiriitoja kotioloissa. Skaalan toisessa päässä oli tuomitseva, ehdoton, ummehtunut, mutta toisaalta turvalliseksi koettu kristillinen yhteisö -ja toisaalla häpeää, surua ja pelkoa aiheuttava isän alkoholismi. Väkivaltaa, tekojen peittelyä, ulkopuolisille valehtelua, vähättelyä, omien tarpeiden unohtamista ym. traumatisoivaa olen saanut nähdä pienestä pitäen, mutta jotenkin kokemukseni tuosta kaikesta on ollut ihan toisenlainen. Kun muistelen lapsuuttani, saan kyllä päähäni melkoisia kauhukuviakin, mutta en kuitenkaan varsinaisesti koe lapsuuteni olleen traumaattinen. Itse asiassa päällimmäisenä tunteena minulla on aina ollut onni ja tietynlainen tyytyväisyyden tunne. No, masennukset, unettomuudet ja ahdistukset on kyllä sittemmin käyty läpi ja terapiassakin asioita käsitelty. "Henkisen heräämiseni" aikoihin minulla oli myös vahva puhdistautumisjakso, minkä aikana varsinkin nämä lapsuuden jutut joutuivat tarkkaan syyniin. Myös aikuisiällä tapahtuneita traumoja (= suhde väkivaltaiseen alkoholistiin, kuinkas ollakaan) on tullut käsiteltyä, ja luulin jo, että tarvittava puhdistustyö on tältä osin tehty. En ainakaan tietoisesti kanna mitään kaunoja vanhempiani tai entistä kumppaniani kohtaan, vaan kunnioitan ja arvostan sitä kasvua ja kehitystä, minkä myös he ovat omalta osaltaan tehneet. Varsinkin isäni on joutunut maksamaan kovan hinnan aiemmasta käytöksestään, joten siltäkin osin asiat ovat tietoiselta puoleltani anteeksi annettu ja soviteltu.

Nyt kuitenkin oman lapsen saamisen myötä on käynyt selväksi, että tunnekehooni ja jonnekin tiedostamattomaan on edelleen jäänyt jotain, mikä aiheuttaa hallitsemattomia reaktioita nykyisyydessä. Yksi suuri pelkoni on, että siirrän tiedostamattomat traumat eteenpäin, kun en osaa niitä käsitellä. Traumat ilmenevät mm. pelkoina, aggressioina, vihan tunteena ja muuna hallitsemattomana käytöksenä, mitä en koe ollenkaan omakseni. Lisäksi nykyinen kumppanini kärsii kovasti siitä, että projisoin häneen menneisyyden haamujani ja ajan hänet siihen pisteeseen, missä hän alkaa toteuttamaan pelkojani. Haluaisin päästä täysin irti näistä turhista elämää rajoittavista taakoista, mutta keinot ovat melko vähissä. Miten tiedostamattomaan voisi päästä käsiksi? Miten voi päästää irti jostain, mitä ei tiedä edes olevan olemassa? Olen jo yrittänyt mm. käyttää unimaailmaa apuna tässä, mutta heikoin tuloksin. Parina viime vuonna varsinkin opastusunet ovat vähentyneet todella paljon, ja esimerkiksi oppaiden kanssa en ole keskustellut pitkään aikaan. Tuleeko teille mieleen mitään ideoita? Miten te olette käsitelleet traumojanne ja puhdistaneet/ tasapainottaneet chakranne varsinkin tiedostamattomilta osin?

Olen lukenut uudelleen Colin C. Tippingin kirjaa "Ehdoton anteeksianto". Siinä on energioiden muuntamisesta, ensimmäisellä lukemisella en ollut kiinnittänyt asiaan huomiota lainkaan. Siinä on vihasta, syyllisyydestä, uhrina olemisesta, peloista. Ihmiset, jotka suututtavat meitä eniten, opettavat meitä myös eniten sielutasolla. Kun epämukava tilanne on päällä, kokee tilanteen torjumatta, muuttaa omaa näkökulmaansa tilanteeseen - se on juuri sillä hetkellä täydellinen, siinä ei tarvitse korjata mitään. Kun on hyväksynyt tilanteen, sen energia muuttuu pysyvästi. Ei tarvitse edes tietää syvempiä syitä tällaiseen toistuvaan tilanteeseen. Hyväksyy vain itsensä, toiset osapuolet ja tilanteen.

Yksi käyttämäni menetelmä on ho'oponopono. Se on helppo käyttää ja aina käsillä, ei tarvitse mitään välineitä. Joe Vitale ja tri Hew Len opettavat sitä.

Hei kiitos paljon vinkistä, Suomityttö! Perinteinen terapia ei tunnu enää omalta juuri siksi, että siinä syitä etsitään joskus vähän liiankin tarkkaan, ja minulle ne syyt eivät ole enää tärkeitä. Haluaisin vain päästä jo eteenpäin ilman näitä elämää rajoittavia tekijöitä. :) Ho'oponopono oli muuten yksi käyttämistäni työkaluista aiemman puhdistusjakson aikana, olinkin unohtanut sen jo ihan kokonaan. Se pääseekin nyt uudelleen käyttöön, kun kerran osoittautui niin toimivaksi jo aiemmin.

Oletko koskaan kokeillut hypnoosia? Pyskologista vyöhyketerapia?

Itse olisi hieman varovainen yksin lähteä aukaisemaan näitä traumoja. Minulla on itselläni 3 lasta ja tiedän että lapsen saanti voi nostaa esille käsittelemättömiä tunteita ja tukahdettuja tunteita.

Suotta pelkäät että siirrät traumoja lapsellesi. Lapsesi on siinä mielessä turvassa.

Jäin uteliaisuuttani miettimään että peilaat kumppanisi kautta näin voimakkaasti omia asioitasi, että hän alkaa niitä toteuttamaan alitajuisesti.
Tämä on sellainen kierre josta pitäisi päästä eroon. Tosin itselleni ei auttanut kun katkaista välit yhteen ihmiseen kokonaan mutta kenties joku karman tasapainotus/katkaisu visualisointi voisi auttaa?

Ja tässä kohdin myös tunteiden hallintaa. Kun tunne nousee esille niin yrittää mahdollisimman neutraalisti toimia eikä lähde niitten mukaan toimimaan, vaan lähinnä tiedostaa että nyt näin voimakas tunne nousi mutta yritän pysyä rauhallisena tyyppinen harjoittelu?

Avicii, en ole kokeillut noista kumpaakaan, mutta jälkimmäinen ainakin voisi olla kokeilunarvoinen idea! Hypnoosia karsastan vähän siitä syystä, että tarvitsisin täyden luottamuksen hypnotisoijaan eikä potentiaalista ehdokasta ole ainakaan vielä tullut vastaan.

Noita visualisointeja ja energialankojen katkaisuja olen jo jonkun verran tehnytkin. Ongelma tässä on vain se, että ilmeisesti tiedostamattomalla tasolla en sittenkään ole pystynyt anteeksiantoon, kun kerran näitä asioita edelleen nousee esiin. Tietoisesti en kyllä kanna mitään kaunoja, mutta olenkin aina ollut valitettavan hyvä valehtelemaan itselleni.

Tunteiden hallinta ei tunnu minulta onnistuvan, vaikka kuinka päättäisin. Se reaktio tulee aina niin voimakkaana, hallitsemattomana ja automaattisesti, etten ehdi tehdä mitään ennen sitä. Olen nyt tunnustellut näitä asioita ja huomasin mm. ahdistuvani ihan fyysisesti, jos aistin kumppanissani jotain negatiivisuutta, turhautumista tms. Tämän ongelman alkulähde oli helppo jäljittää, sillä lapsuudessani opin tarkkailemaan tiettyjä merkkejä siitä, milloin luvassa oli epämiellyttäviä aikoja... Jotenkin en vain osaa silti suhteuttaa reaktioitani siihen mittakaavaan, mihin ne kuuluisivat. :(

Entäs jo purkaisit elämäsi paperille? Kirjoittaminen on äärettömän terapeuttista.

Kiitos muistutuksesta, Lilli! Olen aina tykännyt kirjoittaa, ja päiväkirjoja on vuosien saatossa täyttynyt useita. Viimeisen puhdistusjakson aikana tuhosin ne kaikki ajatuksenani päästää myös konkreettisesti irti menneisyydestä. Taidankin käydä heti tänään ostamassa jonkun nätin kirjan, mikä oikein kutsuu kirjoittamaan. :)

Okei. Minäkin opin pienestä pitäen lukemaan ilmeistä ja äänensävystä ja aistimaan milloin kannatti olla hiljaa tai mennä piiloon.

Aikanaan mulla oli sama ongelma kumppanin kanssa ja eihän siinä auta kuin harjoitella neutraalisuutta ja ymmärtämään ja antamaan tilaa toiselle tuntea ja olla ilman että se olisi oma vika tai jotain pahaa tapahtuu.

Ymmärrän hyvin ongelmasi. Siitä pois kasvaminen onkin haasteellista mutta aivan varmasti mahdollista! 

Minä harjoittelin lasten kanssa. Aina kun tiesin että nyt ei ole kaikki hyvin niin kysyin onko kaikki ok ja jos lapsi ei halunnut asiasta puhua ja meni omaan huoneeseen riehumaan, niin opin että en enää lähde tuohon mukaan, vaan annan hänen olla hetken rauhassa ja sitten myöhemmin voin kysyä haluaako jutella.

Harjoittele ihan rauhassa. Kerro kumppanillesi että sinulla on tämä herkkyys ja yrität parhaasi mukaan kasvaa siitä pois niin että teillä molemmilla olisi hyvä olla.

Tsemppiä!  :smitten:

Ja vielä tuosta anteeksi antamisesta.

Älä rääkkää itseäsi ja anna kaikkien tunteiden tulla sensuroimatta. Viha kun kertyy kehoon niin jossain vaiheessa ne tulee pintaan. Jos et vielä ole kyennyt antamaan anteeksi niin älä ota siitä suuria paineita vaan ole lempeä itsellesi ja tiedosta että ei ole ns väärin myöskään koskaan olla antamatta anteeksi, jos ei vain pysty.

Ensin pitää purkaa vihaa, suru ja pettymys ja antaa itselleen aikaa sulatella kaikkea sallivassa ja lempeässä ilmapiirissä.

Tämä on kyllä tosi hyvä pointti ja herättää myös kovasti ajatuksia! Nyt kun mainitsit asiasta, huomaan toteuttavani juuri sitä toista ääripäätä, kuin mitä omassa lapsuudessani koin: Yritän olla koko ajan lapselleni läsnä ja saatavilla, ehkä jopa tukahduttamiseen asti. Ihan mahtavaa, kun saa uusia näkökulmia ja voi sitä kautta vähän vähentää omia vaatimuksiaan. Tiedostan kyllä, että ylihuolehtivainen vanhempi voi liialla tunkeilulla myös aiheuttaa vaikeuksia vaikka juuri itsenäistymisessä, mutta tietenkään en osannut ajatella olevani itse sellainen. ;D Ja taas näkee hyvin, kuinka rajoittavia pelkomme ovat: Pelko siitä, että lapseni kokisi olonsa hylätyksi, saa minut toimimaan toisella äärimmäisellä tavalla, mikä voi myös olla omalla tavallaan vahingoksi. Jos vain pystyn pääsemään eroon peloistani (ja sitähän tässä juuri työstetään kovasti), voisin löytää sen kultaisen keskitien myös näihin vanhemmuuteen liittyviin asioihin. Kiitos sinulle ihan hurjan paljon tästä ajatuksesta, oikein naurattaa, miten yksinkertainen sitä osaakin joskus itse olla. :D

Kiitos näistä kannustavista sanoista ja vinkeistä. :smitten: Olenkin jo kertonut kumppanilleni, mistä tietyt reaktioni pohjimmiltaan kumpuavat, ja tämä keskustelu tuntui avaavan välillemme aivan uudenlaisen ymmärryksen tason. Ei tietenkään niin, että hänen pitäisi vain hyväksyä epäreilu suhtautumiseni, vaan että hän osaisi antaa minulle aikaa ja tilaa käsitellä näitä asioita. Minulla on ollut aiemmin aivan vääränlainen lähestymistapa, kun ajattelin, että ongelma on miehen negatiivisuudessa ja hänen pitäisi käsitellä se pois. Ajan myötä olen kyllä huomannut, että huonoja päiviä sattuu jokaiselle ja esim. mieheni osaa terveemmistä lähtökohdista käsin suhtautua niihin aivan eri tavalla: On myötätuntoinen, antaa tilaa ja aikaa, ottaa vastuuta kodinhoidosta ym. ja antaa minun levätä. Hän ei koe väsymystäni tai turhautumistani minään uhkana, vaan osaa suhtautua niihin aikuismaisella ja empaattisella tavalla. Siihen tähtään itsekin, ajan kanssa! Tämä keskustelu on muuten ollut todella avartavaa, kun näen nyt niin selvästi, mistä ylireagointini johtuu ja miten sitä voisi lähteä korjaamaan. Kiitos sinullekin tosi paljon. :)

Päädyin muuten erinäisten googlettelujen myötä varaamaan ajan kraniosakraaliterapiaan, vaikka alunperin etsin tietoa PVT:stä. Odotan innolla, että pääsen käsittelemään näitä juttuja jonkun ulkopuolisen ohjauksessa! :)

Hienoa, askel kerrallaan niin hyvää tulee  :smitten:

Kraniosakraaliterapia kuullostaa tosi mielenkiintoiselta, voitko sitten jakaa kokemusta tai arvioida täällä terapiaa kun olet käynyt? Olen joskus harkinnut sitäkin.
Kun itse luin tätä ketjua olisin ehdottanut Rosen-terapiaa. Se perustuu lempeään ja myös lujaan selän kosketteluun joka ainakin mulla nosti ihmeen nopeasti ahdistusten syyt ja vihat pintaan. Muutaman päivän ajan käsittelyn jälkeen on kyllä aika herkillä, mullekin tuli ihan käsittämättömiä raivareita. Ne ei onneksi suuntautuneet kehenkään viattomaan sivulliseen vaan ihan alkuperäisiin aiheuttajiin, mutta silti oli kyllä jonkin aikaa tosi räjähdysaltis.

Joo, ilman muuta voin jakaa kokemukseni kraniosakraaliterapiasta tännekin. :) Ensi viikolle sain ajan. :smitten:

Täytyypä laittaa tänne päivitystä, kun kävikin niin, että terapeutti joutui perumaan minulle varatun ajan. Olen kuitenkin saanut rutkasti muuta apua tämän aiheen käsittelyyn, ja minua on opastettu mm. IOK:n ja muun vastaavan kirjallisuuden suuntaan. Tämä lainaus puhutteli, ja päädyinkin jo tilaamaan itselleni teoksen, josta se on lainattu (= Maailmankaikkeus katoaa):

"Alitajuista tai tiedostamatonta mieltänne, josta ette ole laisinkaan tietoisia, sillä muutenhan se ei olisi tiedostamaton, hallitsee sairas ajatusjärjestelmä, jonka kaikki valheelliseen maailmankaikkeuteen tulevat jakavat sekä yksilöllisesti että kollektiivisesti - sillä muutenhan kukaan ei alun pitäenkään olisi tullut tänne. Tilanne jatkuu tällaisena, kunnes ihminen tutkii ajatuksiaan, antaa niille oikein anteeksi, luovuttaa ne Pyhälle Hengelle ja antaa lopulta Hänen ajattelunsa korvata ne. Siihen saakka teidän kätketyt uskomuksenne hallitsevat teitä ja toteutuvat ennalta arvatulla tavalla. Koko maailma vain esittää vertauskuvallista näytelmää, johon kaikki tänne tulleet ovat luvanneet osallistua jo ennen kuin he näyttivät saapuvan paikalle."


Tuossa samassa lainauksessa puhuttiin myös siitä, että kirjan kirjoittaja oli kokenut "valonvälähdyksiä" syrjäsilmällä, ja niiden merkitys kuulemma selitettiin hänelle myöhemmin. Asia kiinnostaa erityisesti, sillä olen kokenut ihan samaa viime aikoina myös itse. Onkohan kenelläkään tietoa, mitä nuo ovat? Olen todella utelias ja kärsimätön enkä malta odottaa, että saan kirjan käsiini. ;D

Oikein hyvän kirjan valitsit. Itsellä Iok kulkee kaikessa mukana ja nuo Renardin kirjat on tullut luettua, pitäiskin ottaa uudelleen lukuun.. karkeasti yleistettynä vois sanoa, että Renardin kirjat on "eskari" Ihmeiden Oppikurssiin  :smitten:

Noista välähdyksistä... omassa kokemuksessani ne on toimineet todellista näkökykyä laajentavina (tämä aukeaa sulle paremmin, kun luet ne kirjat), eli tämän egon-uskomusjärjestelmän "ulkopuolelta" tulevina "tuikahduksina"  :angel:

Voin todellakin vain olla onnellinen puolestasi, itsellä on muuttunut koko elämä tälle Iok.n tielle lähdettyäni.
Kaikkea hyvää ja voimia muutoksen tuuliin  :smitten:

Kiitos paljon, Kyllikki! :smitten: Sainkin sellaisen käsityksen, että Renardin kirjat ovat erinomainen pohjustus IOK:lle. Minulla on ollutkin sellainen tunne, että "iso pyörä on pyörähtänyt" ja luvassa on uudenlaisia aikoja monessakin mielessä. En odota mitään kevyttä liitelyä näiltä kirjoilta, vaan todellakin syvemmän tason itsensä työstämistä. Mahtavaa kuulla, että sinulle IOK on avannut uuden maailman! Saanko kysyä pari kysymystä aiheesta? Kun lueskelin niitä osia IOK:sta, joita netistä löytyi, niin se teksti oli monelta osin melko vaikeaselkoista. Saitko juuri Renardin kirjoista ymmärrystä myös IOK:n sisäistämiseen? Kuinka paljon paneutumista IOK vaatii? Oletko käyttänyt "opettajia" apuna tässä? Minulla on kova halu oppia itsestäni ja maailmasta, mutta kun ymmärrys on rajallinen, niin kaikki vinkit tulevat tarpeeseen. :)

Jännä juttu muuten: Eilen illalla kirjoitettuani tänne tuli spontaanisti mieleeni, että nuo valonpilkahdukset ovat "välähdyksiä todellisuudesta", eli tuo selityksesi sopisi siihen hyvin. :)

Tuo vaikeaselkoisuushan on juuri egon käsitys tästä asiasta, eihän se halua "kuolla", saati että luovut sen hyväksi katsomista uskomuksista ja peloista  :D Mulle on jotenkin heti siitä hetkestä lähtien, kun oman Iok.ni käteeni sain ja aloin lukea, ollut selvää, etten ymmärrä sitä, mutta Totuus minussa ymmärtää ja resonoi tekstiin. Renardin kirjat olivat kuin sytytyslanka siihen lopulliseen päätökseen, että tää on se mun juttuni. Olen alkanut opiskella Kurssia 2010 ja edelleen luen sitä, en enää tiedä monettako kertaa, mutta se on jollain tapaa niin lohdullista ja voimauttavaa tekstiä, että monesti jonkin ongelmatilanteen tullessa otan vain Kurssin jostain kohtaa auki ja luen siitä "ratkaisun" ongelmaani  :angel: Itse kävin aikoinaan lukupiirissä jonkin aikaa, mutta jokainen tilanne/henkilö/asia tässä todellisuudessa on opetustilanne, joten ei voi aliarvioida ketään/mitään. Kun ymmärtää, ettei ymmärrä yhtään mitään, on jo hyvässä alussa  :smitten:

Minun täytyy varmaan ottaa ihan uusi lähestymistapa tähän asiaan, sillä olen hyvin älyllinen ihminen ja turhaudun helposti, jos joku opetus menee ihan yli hilseen. Jospa vain nöyrryn oman vajavaisen ymmärrykseni edessä ja luotan siihen, että asiat kyllä aukeavat sitä mukaa, kuin on tarkoituskin. :)

Miten tasoittaa traumakokemuksia. Ei mitenkään yksinkertainen kysymys. Omakin tieni on vielä kesken, enkä tiedä mihin tästä päädytään. Tällä hetkellä minua on auttanut ajatella, että ne hankalat tunteet ovat jäsentymättömiä muistoja. En osaa tällä hetkellä yhdistää niitä oikeaan tilanteeseen, joka joskus on tapahtunut, mutta muistan tunteeni kuitenkin, ne heräävät uudelleen ja uudelleen. Mitä enemmän lukee tietoa kiintymyssuhteista, traumoista, mentalisaatiokyvyn kehityksestä ja muusta lapsuuden traumoihin keskeisesti liittyvästä, niin ensin jollain älyllisellä tasolla alkaa osata yhdistää tunteen tilanteeseen. Sen jälkeen pikku hiljaa alkaa ymmärtämään sitä tunnettakin enemmän, ikään kuin alkaa "omistamaan" sen tunteen omana muistonaan. Ei se ole helppoa, eikä sen tarvitsekaan olla, se kaikki on ihan ok.  :smitten:

Mutta, se mikä tässä on keskeistä, tarvitset jonkun ihmisen, joka voi olla sinulle turvallinen ja provosoitumaton tunteiden kohdistamisen kohde, se mielestäni terapiassa on se kaikkein tärkein asia, minkä se antaa.  :smitten:

Vaikka en yleensä olekaan vaihtoehtoterapioita vastaan, niin niissä on oma riskinsä, jos puhutaan traumoista, sillä traumojen hoito vaatii koulutusta! Traumoja ei voi alkaa käsitellä ihan miten tahansa, silloin on todella suuri riski saada suurempaa vahinkoa aikaiseksi. Anteeksi tällainen lyttäys, mutta asia on kuitenkin tärkeä. Joka tapauksessa on tärkeää tiedostaa, että koska traumojen käsitteleminen vaatii sitä, että asetut jossain vaiheessa hoitoa hyvin haavoittuvaiseksi ja johdateltavaksi (muuten liikut lähinnä puolustusmekanismiesi tasolla), terapeutin asenteilla ja ammattitaidolla on suuri merkitys. Intuition kuunteleminen on tärkeää, jos vaihtoehtopuolta haluaa kokeilla.  :)

Hmm, ootko miettinyt ratkaisukeskeistä psykoterapiaa? Siinä on tarkoitus keskittyä vahvuuksiin ja siihen, miten nykyhetkessä ja tulevaisuudessa eletään. Joskus ajatellaan, että pelkkä menneisyyden kaivelu ja sen oivaltaminen riittäisi, mutta oikeastaan tärkeämpää on se, että oppisi niitä omia tunteitaan ymmärtämään tässä hetkessä. (Mitenkään siis vähättelemättä sen menneisyyden ymmärtämisen merkitystä.)

Minä olen itse asiassa käynyt myös ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa, tosin vain vuoden ajan, mutta uskon sen riittäneen siltä osin minulle. Se ei vain tunnu enää omalta, ja saatavissa oleva hyöty on varmaan siltä osin jo saavutettu. Mainitsit tuossa, että traumojen käsittely vaatii ammattitaitoista apua, jotta ei aiheutuisi lisävahinkoa. Olet varmaan yleisesti ottaen oikeassa, mutta minä olen käsitellyt traumojani jo kahdentoista vuoden ajan, joten olen saanut asiaan paljon apua ja tukea. Tällä hetkellä minua on opastettu Ihmeiden Oppikurssin pariin, joten olettaisin, että voisin olla valmis työstämään asioita itsenäisesti. Tietysti tukijoukot ovat yhä mukana, mutta tällä kertaa näkymättömillä tasoilla. :)

Täytyypä muuten päivittää, mitä uutta tämän asian tiimoilta on tapahtunut: Gary Renardin kirja saapui alkuviikosta, ja olen ahminut sitä siitä lähtien suurella mielenkiinnolla. Anteeksiantohan siellä oli se tärkein sisältö, joten selvästikin minun on hyvä alkaa työstämään sitä myös tietoisesti. Kirjan sisältö on monelta osin tosi mielenkiintoista, mutta herättää myös jonkin verran vastustusta, joten Kyllikin "ennakkovaroittelut" tulivat siltä osin todella hyvään saumaan. ;D Olisin varmaan muuten heittänyt jo kirjan nurkkaan, kun en sen sisältöä pysty älyllisesti kaikilta osin ymmärtämään.

No ei sitten mitään, jos se ei tunnu tähän hetkeen sopivalta, tiedät varmasti itse parhaiten.  :) Toki terapiassa paljon on merkitystä silläkin, miten juuri kyseisen terapeutin kanssa onnistuu löytämään jotakin tarvittavaa, mutta sattumankauppaa tavallaan sitä on etukäteen tietää.

Ehkäpä nämä henkisen puolen ajatukset todella avaavat jotakin uutta näkökulmaa (tai tuntokulmaa) aiheeseen, jos olet jumissa. Tsemppiä jatkoon! :) Kaikille traumansa vasta löytäneille suosittelen kuitenkin ensimmäisenä sitä psykoterapiaa kuin muita life coacheja, ettei vaan tulisi omaksuttua sitä life coachin näkemystä asiasta omakseen..

Tässä vielä linkki lapsuuden traumoihin liittyvästä kirjasta tehtyihin muistiinpainoihin:
http://narcissistsupport.com/top-5-take-aways-from-complex-ptsd-from-surviving-to-thriving-by-pete-walker/ (http://narcissistsupport.com/top-5-take-aways-from-complex-ptsd-from-surviving-to-thriving-by-pete-walker/)

Aiheena siis kompleksi trauma ja erilaiset selviytymismekanismit, joiden ympärille persoonallisuus kehittyy. Hyvin mielenkiintoinen. O0

Kriittinen pointti on kait siinä, että milloin uskaltaa luottaa toiseen, vai näkeekö mörköjä toisissa. Tietty on tarinoita, missä on törmännytkin samanlaiseen kauheaan asiaan uudestaan. Näihinkin liittyy se skenaario-ajattelu. Mutta tärkeää on löytää niitä normaaleja vuorovaikutusuhteita sen jälkeen. Silloin oppii luottamaan toiseen osapuoleen, osaa omaa tunneskaalaa tasapainoittaa, vaikka tulisikin jotain pientä negaa vastaan, mikä muistuttaa jotain aiempaa?. Jos kyseessä on terapeutti, niin sillä on aika suuri vaikutus siihen peilaamiseen. Mitä syvemmälle asioihin mennään, niin sitä suuremmin on ns. sen varassa miten toinen sen ottaa ja miten itse handlaa asian. Kriittisessä pisteessä voi olla että pienikin negatiivinen response, voi aiheuttaa voimakkaan puolustusreaktion. Kokemuksia on tietty kaikenlaisia kaikilla, mutta se vertaistuki, tai joku kaveri, ystävä, tuttu, kumppani, perheenjäsen, whatever, voisi olla sellainen luotettava, mistä oppia trauman jälkeistä kanssakäyntiä, riippuen prosessista, mitä läpi käy. Tietty semmonen liika junnaaminen tai jauhaminen menneisyydestä, ei edistä asiaa, jos liikaa jää kiinni menneisyyteen. Siitä voi alkaa katkeruuden tie.
Jos elämässä on vain semmosia pottupäitä, tai elämästä puuttuu niitä normaaleja vuorovaikutuksia, niin se voi olla sitten pidempi tie. Mutta sitä kautta ainakin löytää omanlaisensa porukan. tietää mitä ei halua, ja tietää mitä haluaa?

Ave kyllä kirjoitti varsin kattavasti tässä asiassa tässä ketjussa ja muuallakin.

Toivottavasti lukkoja avautuu, ja omalla painolla varmasti kaikki rullaa pikku hiljaa.  :smitten:

Mulle jäi tämä ketju vielä mieleen ja pohdin, että oletko miettinyt, mitkä tekijät tässä nykyhetkessä ovat niitä, jotka laukaisevat tämän traumareaktion? Ovatko ne jossain ihmissuhteissasi, työssä, jossakin (peloissa siitä, ettet olisi tarpeeksi hyvä äiti)? Sillä jotakin siellä silloin varmasti on, ja ne kertovat siitä, että elämässäsi on jotain, mikä ei ole sinulle ok, mikä ei ole kohdallaan. Se ei tee suhteestanne miehesi kanssa tasapainoista, jos molemmat ajattelette, että kaiken voi kuitata sillä, että sinä ja sinun traumasi olette syypäitä asioihin. Itsensä syyttelyn sijaan olisi tärkeämpää miettiä, mikä esimerkiksi teidän suhteessanne tuntuu sinusta siltä, että et koe tarpeidesi tulevan täytetyksi, ja keskustella siitä miehesi kanssa. Totta kai traumamuistot ovat ylitsepursuavia ja kadottavat todellisuuden tajun, mutta eivät ne ole pelkästään turhia ja tee sinusta suhteenne syntipukkia. Äitiyteen liittyvät pelot ovat hankalia, koska niitä ei millään haluaisi ajatella, vaan ne haluaisi tukahduttaa. Yhtä lailla on hyvin keskeistä, että jos et koe ympärilläsi olevan sellaista turvallista ihmistä, jolta saisit tukea ehdottomasti, pelot äitiyttä kohtaan voimistuvat. Sillä kokiessasi itse olevasi turvassa, koet helpommin pystyväsi tarjoamaan lapsellesi turvaa. Siksi esimerkiksi olisi tärkeää pohtia, minkälaisena koet suhteesi mieheesi. Pikkulapsiaika on tietysti raskasta ja kuormittaa parisuhdettakin. Jaksamisia kuitenkin sinulle!  :smitten:

Kiitos Ave hyvistä pohdiskeluista ja vinkeistä! Siitä psykoterapiasta oli kyllä taannoin iso hyöty, pystyin sen avulla palaamaan jopa koulun penkille ja sain muutenkin elämää paremmin raiteilleen. :) Minulle sattui tosi hyvä tyyppi terapeutiksi, joten hänen apunsa oli kyllä suuri.

Äitiys minulla tuntuu nyt laukaisseen nämä tunnereaktiot. Alku oli ihan hirveää, kun en peloiltani saanut edes nukuttua! Nyt on menty siitä jo vähän eteenpäin. Suhde mieheeni on tietenkin tässä stressin alaisena vähän kärsinyt, mutta täytyy ottaa asiat uudelleen puheeksi hänen kanssaan. Hän on kyllä ollut hyvä tuki, mutta ei varmastikaan kaikilta osin ymmärrä lähtökohtiani ja sitä kautta ei ehkä aina osaa suhtautua minuun kovin pitkämielisesti. Tuo downtempon mainitsema normaali vuorovaikutussuhde on kyllä hirmu tärkeä, sillä sellaisen kautta sitä luottamusta ihmisiin pikkuhiljaa rakennetaan uudelleen. Täytyypä tosiaan keskustella asioista taas miehen kanssa! :)

Voi ei, ikävä kuulla sinikiviuhko, että teillä on ollut tuollaisia vastoinkäymisiä! Toivottavasti löydätte lapsen kanssa ja löydät itsekin uuden tasapainon elämääsi, ja voit vielä päästää sen romahtamisenkin rauhassa ulos jonkun läheisen ihmisen luona.  :smitten: Kun nyt tässä ollaan terapiasta puhuttu, niin voisi sekin auttaa, jotta voisit käsitellä mitä on tapahtunut. Sekin voi jäädä päälle kuoreksi, että hoetaan miten vahva olet, mutta unohdetaan se, että vaikka lapsen edessä et voikaan romahtaa, olet sisällä kuitenkin suuressa myllerryksessä. Paljon voimia!  :smitten:

Hmm, ihan totta. Se mikä traumojen seurauksena tässä hetkessä haittaa elämää, on joskus syntynyt järkevänä selviytymistapana sen hetkisiin olosuhteisiin. Siitä on vain muodostunut niin automaattinen toimintatapa, ettei kovin helposti tajua muuttaa käyttäytymistään olosuhteiden muuttuessa. Mutta tuollainen lempeä suhtautumistapa traumoihin on ehkä aika hienokin tapa ajatella, että joskus niiden ansiosta on selvinnyt.  :smitten: (Vaikka yksi selviytymystapa on myös se lamaantuminen  ;), aika lailla yksi omistani.)

Siinä toisessa ketjussa tuli puhuttua siitä, että voi saada voimakkaita reaktioita toisilta ihmisiltä, jos jollain alitajuisella tavalla haluaa tulla huomatuksi. Mietiskelin tuota itseni kohdalla, ja mulle jollain tavalla toisten ihmisten huomio yhdistyy alitajuisesti hankaluuksiin, jolloin on vain niin paljon helpompaa, jos mua ei huomata, eikä mua itse asiassa kauheasti huomatakaan. Siitä huolimatta pukeudun monesti jollain tapaa näyttävästi, tällä hetkellä olen ihastunut näyttäviin koruihin. Hauskan ristiriitaista, että jollain tasolla kuitenkin viestin perusinhimillistä tarvettani tulla huomatuksi, vaikka pelkäänkin sitä. Sillä kyllä minä haluaisin tulla huomatuksi mutta (nousukalana ja traumataustallani) toteutan sitä aika pitkälti mukautumalla mahdollisimman täydellisesti sellaiseksi, mitä toinen minusta voisi haluta. Siten ilmeisesti välttyisi pahimmilta hankaluuksilta, vaikka tosiasiassa päädyn lopulta viemään itse itseni tilanteeseen, jossa koen olevani ns. hyväksikäytetty, toisten tarpeiden täyttäjä jne., ja yhteys toiseen ihmiseen ei enää tunnu niin läheiseltä, kuin minkälaisena epätoivoisesti sen halusin pitää. Mahdoton ristiriita.  ::)

Tuossa laittamassani linkissä oli noista selviytymistavoista:
fight (taistele) - flight (pakene) - freeze (jähmety) - fawn (hoivaa)
Tuon kirjan kirjoittaja esittää, että näistä tavoista yksi olisi pääasiallinen ja yksi toissijainen tapa selviytyä. Tavallaanhan sitä käyttää kyllä näitä kaikkia, mutta ehkä niistä joitakin suosii toisia enemmän. Mikäli joutuu lapsuudessaan paljon käyttämään näitä selviytymistapoja turvallisemman itsetutkiskelun sijaan, kirjan kirjoittaja esittää, että persoonallisuus muodostuu näiden tapojen ympärille (eli onko esim. hyökkäävä, eskapistinen tai hoivaava persoonaltaan, ei tietenkään näin simppelisti, mutta esimerkkinä). Aika mielenkiintoinen näkökulma.  :)

Aloitusviestiä jäin vielä miettimään, ja tuota "ulkopuolisen korvaan kuulostaa traumaattiselta, mutta itselle on jäänyt päällimmäiseksi onnellisuuden tunne". Tuossa on aika paljon tuttua, vaikeutta ymmärtää, että oikeasti on kokenut jotain traumatisoivaa. Mutta uskon, että juuri tässä on se avain, että tunnekehossa on vielä jotakin purkamatonta. Sillä hyvin todennäköisesti lapsuuden kokemukset ovat tuntuneet pahalta, mutta ne ovat tuntuneet niin pahalta, ettei sitä halua muistaa. Tietysti on tärkeää muistaa myös ne onnellisuuden kokemukset, ettei ajaudu vain toiseen ääripäähän. Kuitenkin muistot, jotka eivät pääse tietoiseen mieleen käsittelyyn, pyrkivät esiin esim. somatisoinnin kautta (epämääräisinä fyysisinä vaivoina, paniikkikohtauksina), itsensä vahingoittamisen tarpeina tai hallitsemattomina tunnekokemuksina. Olen juuri lukenut erästä kirjaa, jossa keskeisimpänä traumoista parantumisessa on se, että pystyy tuntemaan ne omat tunteet, omistamaan ne (ei siis koe olevansa ajopuu elämässä), ja puhumaan niistä samalla kun tuntee sitä tunnetta (eli ei lähde pelkästään teoreettiselle tasolle pohtimaan omia kokemuksiaan, jota ainakin itse teen varmaan aika paljon). Tämähän ei ole mikään helppo homma, enkä itse asiassa suosittele traumaan liittyvien tunteiden kaivelua ilman tarpeellista tukea ja esim. itsensä rauhoittamiskeinojen opettelemista. Yksi ilmassa oleva debatti on se, pitääkö traumakokemuksia aina kaivella esille vai ei, mutta jos koet itse niiden hankaloittavan elämääsi, niin ehkä se silloin on paikallaan.

Voi, tuo ajatus enkelin käsistä on kyllä kaunis! :) Itsekin ajattelen myös, että traumat ovat joissakin tilanteissa erittäin tarpeellisia psyyken selviytymiskeinoja, enkä niitä siis siltä osin pidä mitenkään "pahana" asiana. Jossakin vaiheessa ne vain saattavat muuttua taakaksi ja rajoittavat elämää turhaan, kun tällaisia selviytymiskeinoja ei enää tarvita.

Minusta on tuntunut kovasti viime aikoina, että meille kyllä annetaan työkalut traumojemme työstämiseen, kun olemme siihen itse valmiita. Olen myös siinä käsityksessä, että ei niitä asioita tarvikaan varsinaisesti kaivella: Kunhan vain tunnistaa haavat tässä hetkessä ja parantaa ne nyt. Minua ei kiinnosta etsiä syyllisiä enkä halua katkeroitua kenellekään edes alitajuisesti, joten anteeksianto kaivelematta itse traumaa sen kummemmin voisi olla tässä kohtaa hyvä tie.

Renardin kirja on luettu täällä nyt loppuun, ja se kyllä totisesti pysäytti. Paljon siinä oli uutta minulle, mutta myös paljon sellaista, mitä olen itsekin ajatellut. Kirjassa painotettiin sitä, kuinka kaikki näkemämme ja kokemamme on omalla vastuullamme, ja meidän tehtävä ne asiat on myös muuttaa ja parantaa. Kirjassa käytetty keino oli asioiden tekeminen tekemättömäksi anteeksiannon kautta, mutta varmasti myös muita keinoja löytyy, kuten ho'oponopono ja muut puhdistusmenetelmät. Kovasti minussa kyllä heräsi myös pelkoa ja vastustusta tätä asiaa kohtaan, mutta otan sen hyvänä merkkinä: Kirjailija itsekin oli kokenut hyvin samankaltaisia tunteita lähtiessään anteeksiannon tielle. No, minä pyysin keinoja alitajuisten traumojen parantamiseen, ja niitä on minulle nyt annettu. Ei auta kuin ryhtyä töihin! ;D

Ginger86, olen aika pitkälti samaa mieltä, että katkeroituminen ja syyllisten hakeminen ei pidemmän päälle ole hyväksi. Jossain vaiheessa se voi olla voimaannuttavaa ja antaa ymmärryksen siitä, että jotain epäreilua on tosiaan tapahtunut, mutta jossain vaiheessa lopulta on itsellekin helpottavampaa, jos jollain tapaa joko ymmärtää (esim. sukupolvien ketjua traumassa) tai antaa anteeksi.  :smitten: Toisaalta ei kannata myöskään pakottaa itseään anteeksi antoon ennen kuin on valmis siihen, muuten ajautuu helposti mitätöimään omat tunteensa, ja juuri niitä omia tunteita traumaa käsitellessä pitäisikin muistella, ei niinkään sitä kuka on tehnyt mitä ja kenelle.


Sinikiviuhko, hyvin kuvaavia nuo planeettavastaavuudet!  :) Hmm.. mullahan kuu on vahvassa asemassa ja fawn (sen suora käännös on muuten miellyttää, liittyy kuitenkin vähän samaan pakettiin, usein miellyttäminen päätyy toisen tarpeiden hoivaamiseksi) on todennäköisesti se, jota olen läpi elämäni käyttänyt eniten. Ne hetket, jotka tavallaan ovat niitä hyviä muistoja lapsuudesta, niissä on fawn ollut aktiivisin tapa toimia (voi silti miettiä, että stressi on todennäköisesti ollut läsnä, vaikka kuinka muistot ovat hyviä, jos on tarve miellyttää ja hoivata toisia selvitäkseen). Sitten, kun tilanne on ylittänyt sietokynnyksen, olen jähmettynyt. Käytän näitä tapoja kyllä yhä eniten, mutta huomaan samoin, että näin aikuisiällä ja murrosiän jälkeen on alkanut käyttää myös tuota fightia. Mars on mulla seiskassa, että se on aika selkeää niin, mutta entä tuo venus? Sehän on oikeastaan aika aspektiton, eli oisko sitten se, mihin kääntyy, jos ei enää muilla kartan yhteyksillä pysty selviämään? Olipa kiva, kun laitoit nuo planeetat tuohon, hauska ajatella niiden kautta.  :)



Mutta joo, tunnistan:
Fawn-freeze: the scapegoat. Typically the most codependent. Prone to the most extreme self-denial. Doormats. Prone to DV. Often doesn’t realize they are being abused, and if they do, they blame themselves for it. The mindset is that they need to cling to the crumbs they are given because those crumbs might be better than anything they’ve gotten before (or at home). They often abandon their protective instincts and become trapped in “learned helplessness.” Healing comes from them understanding how their childhood set them up for their current abuse, but this is often difficult, because scapegoated fawn-freezes were often punished extra hard for complaining.

Toisaalta tunnistan myös tuota fawn-fightia, ehkä tää on tosiaan enemmän tullut aikuisiällä:
Fawn-fight: smother mother/caretaker. “I love you to death.” Equate helping with changing. Can alienate others by persistently pressuring them to take their advice. In flashback, the fawn-fight can deteriorate into manipulative or even coercive care-taking. Their goal is to smother love the other into conforming to their view of who they should be.  May reach critical mass if someone refuses their advice or balks at unwanted caretaking.  Fawn-fight wants real intimacy. Susceptible to love addiction. Their type of codependency comes from having been continuously attacked and shamed as selfish for even the most basic level of healthy self-interest.

Huh, nyt on luettu Gary Renardin kaikki kolme kirjaa, ja olihan siinä melkoinen tietoisku! Laitan tähän tiivistettynä kirjojen sisällön (niiden suurin antihan on siis Ihmeiden Oppikurssin tulkitsemisessa):

1. Jumala ei ole luonut tätä maailmankaikkeutta, vaan me yhtenä yhteisenä Mielenä, ja siksi olemme oikeasti vastuussa kaikesta näkemästämme.
2. Loimme maailmankaikkeuden, sillä luulimme erkaantuneemme Jumalasta, mikä aiheutti Mielessä syyllisyyttä. Sitä yritettiin päästä pakoon luomalla maailmankaikkeus ja projisoimalla syyllisyys näennäisesti itsemme ulkopuolelle.
3. Koska Jumala ei ole luonut maailmankaikkeutta, mitään tästä ei siis todellisuudessa ole olemassa. Todellisuudessa olemme ja tulemme aina olemaan ikuinen henki, mutta juuri nyt olemme niin kiinni harhamaailmassamme, että emme näe tätä totuutta.
4. Totuuteen pääsee "kieltämällä maailma" ja antamalla anteeksi kaikille ja kaikelle se, mitä luulemme tapahtuneen/ tapahtuvan, mutta mikä ei oikeasti ole totta.
5. Ylösnousemus/ valaistuminen tarkoittaa sitä, että näkee täydellisesti maailman harhojen läpi ja tunnistaa Jumalan valtakunnan, mikä on meidän kaikkien osa.
6. Myös aika on harha: Oikeasti kaikki on jo tapahtunut, ja me vain katselemme kaikkea uudelleen kuin elokuvaa.
7. Oikeasti meillä on valittavana aina vain jompikumpi kahdesta vaihtoehdosta: Noudatammeko egon vai Pyhän Hengen käsikirjoitusta. Jokainen täällä varmaan tietää, kumpi tie vie valaistumiseen. ;)


Pakko myöntää, että en oikein tiedä, mitä ajatella tästä kaikesta. Selkeästi minua on opastettu näiden kirjojen pariin, ja minulla usko syntyy kokemuksesta: En siis vielä osaa sanoa edes sitä, uskonko tämän olevan se perimmäinen totuus. ;D Täytyy tunnustella ja kokeilla kirjojen opetuksia, sillähän se selviää! Oli miten oli, kirjoissa oli myös hyvin käytännöllisiä esimerkkejä sen suhteen, miten omaa alitajuista syyllisyyttään (eli juuri niitä traumoja) voi työstää pois. Aion kokeilla näitä keinoja käytäntöön, ja päättää vasta sitten, mitä tästä kaikesta ajattelen. Ihmeiden Oppikurssi on kyllä lukulistalla seuraavana, mutta sitä ei taidetakaan ahmia ihan parissa viikossa. :D

Huh huh, onpas tavaraa.  :D Tuo on sellaista, joka jollekin voi omien ajatusten kautta herättää jotakin oivallusta, eli siis se oman suhtautumistavan löytäminen on varmaankin tärkeintä. Kovin kirjaimellisesti tuskin on hyväksi lähteä sitä omaksumaan, sillä silloin liikutaan aika dissosiatiivisilla vesillä. Tärkeää traumamuistojen käsittelyssä on se, että integroi omat tunteensa maailmaan, tähän hetkeen ja todellisuuteen, eikä päinvastoin irtoa entisestään kauemmas todellisuudesta. Mutta tuolla voi tosiaan olla jollain tasolla vapauttava vaikutus, en sitä rupea kieltämään. Kunhan ei ulkokohtaisesti ala sitä opettelemaan minään totuutena, vaan löytää sen oman totuutensa sieltä.

Ave, ihan totta! Pyysin opastusta tähän asiaan, sillä koko pläjäys tuntui vähän liian ylivoimaiselta, ja minua kehotettiin laajentamaan ajattelua niin, etten takerru termeihin liikaa. Periaatteessa tuossa ei kauheasti ollut uutta minulle (paitsi se, ettei Jumala ole luonut maailmankaikkeutta), mutta muuten termit vain ovat jotain muuta, kuin mihin olen tottunut. Esim. tuon Pyhän Hengen voisi käsittää vaikkapa oppaiden ja enkeleiden ohjauksena. :)

Alauda, en osannut tuohon tiivistää sitä, mitä kirjoissa yritettiin ajasta kertoa: Meillä kyllä on vapaa tahto olemassa joka hetki, mutta jokainen valinta saattaa ikäänkuin vaihtaa meidät toiseen aikaulottuvuuteen, missä lopputuloskin on näennäisesti eri. Kuitenkin kaikki nämä aikaulottuvuudet ovat jo tapahtuneet, ja me voimme valita vain sen, "mitä versiota elokuvasta katselemme". :)

Täytyypä vielä lisätä joitakin asioita henkilökohtaisista kokemuksistani, sillä nyt tuntuu melko voimakkaasti, että olen jonkinlaisessa käännekohdassa: Pitkään taka-alalla pysynyt opastus on palannut elämääni selkeämpänä kuin koskaan, ja tällä kertaa ihan päivätajuntaan asti. Esim. mietiskellessäni, tilaisinko pitkästä aikaa maksullisen tulkinnan elämästäni, minulle sanottiin: "Et tarvitse sitä, mutta ei siitä haittaakaan ole". Yhtenä iltana etupihalla ollessani näin hämähäkin siluetin valoa vasten (minulla on lievä araknofobia), ja kuulin sanan "ristilukki". Uskaltauduin tarkastelemaan otusta kännykän valossa, ja sehän se oli. ;D Tänään minulla oli vieras, jonka ajatuksia pystyin hetkellisesti lukemaan, ja osasin näin reagoida oikein hänen tuntemuksiinsa. Näin muuten keväällä opastusunen (erotan ne tavallisista unista siitä, että niissä on yleensä kertojan ääni ja voimakas tunne siitä, että oppaani on läsnä), jossa kerrottiin elokuussa tapahtuvan jotain suurta. Ehkä sillä tarkoitettiin juuri tätä muutosta ajattelumallissani! Tässä tosiaan oli pidempi ajanjakso (noin pari vuotta), jolloin en tuntunut saavan opastusta mihinkään asiaan ja kaikki tuntui vähän suossa tarpomiselta. Viimeinen puoli vuotta on ollut hyvin hankalaa aikaa, kun vanhat traumat alkoivat nostaa päätään ja tekivät elosta vielä hankalampaa.

Mitä tämä kaikki on sitten "vaatinut"? Uhriutumisen ja toisten syyttelyn lopettamisen, halukkuutta ottaa taas kerran vastuu omasta elämästään ja toiveen päästä eroon elämänsä draamoista. Minulla on tosiaan ollut melko vaikea ajanjakso, ja huomaamattani ajauduin taas kerran siihen vanhaan vahingolliseen ajattelumalliin, josta luulin jo päässeeni eroon: "Jos vain NUO MUUT muuttuisivat..." :D Joo, täysin turhaahan se sellainen toiveajattelu on, mutta uhriutuminen näyttää olevan minussa tiukassa. Näemmä minun täytyy oppia asiat kärsimyksen kautta, kun en vain vähemmällä tajua. ;D

Ginger 86, kerro vielä joku käytännön esimerkki traumojen työstämisestä!  :smitten:

"Mitään todellista ei voi uhata. Mitään epätodellista ei ole olemassa. Siinä on Jumalan rauha."  :angel:

Hienoa, että sait Renardit luettua ja pystyt kyseenalaistamaan asioita, Iok on siinä hyvä työkalu, mutta loppuviimeksi olisi kai tarkoitus tehdä sekin tekemättömäksi  :smitten: Tää on niin hupaisaa, kun miettii kuinka tosissaan tän kaiken ottaa egona/egossa  :tickedoff:

Tuo kirja on ilmeisesti jokseenkin filosofinen (?), ja sitä voi kai tulkita kukin omalla tavallaan, joten en tiedä kommentoinko nyt sitä vai jotain ihan muuta vierestä. En ole siis lukenut kirjaa (terkut muuten eräälle  ;D).

Mulle iskee hieman tai suuremminkin vastaan se, että asioiden todellisuus pitää kieltää. Se nimittäin on hyvin klassinen dissosiatiivinen defenssi, että jos asia on liian vaikea käsitellä, sen ajatellaan olevan epätodellinen, olematon, tapahtumaton, ei olemassa. Tämä ei kuitenkaan poista sen vaikean asian olemassaoloa. Jos kyseessä on jokin vaikea tapahtuma (esim. kaltoinkohtelu), siihen liittyvät tunteet ovat niin vaikeita, ettei niitä kykene kohtaamaan todellisina ja läsnä olevina tässä hetkessä, ja suojautumiskeinona luokittelee ne epätodellisiksi fantasioiksi/harhoiksi/egon kuvitelmiksi/oman keskeneräisyytensä ilmentymiksi jne. Se ei poista näitä tunteita (mikään pakotettu anteeksianto ei niitä poista), vaan lähinnä jäädyttää ne toistaiseksi tietoisuuden ulkopuolelle.

Jos kyseessä on jokin puoli itsessä mistä ei pidä (esim. se uhriutumistaipumus), jäädyttää osan itsestään. Ei koe ja elä itseään kokonaisena, ei ole myötätuntoinen sitä puolta kohtaan itsessään, eikä ymmärrä mitä tarvetta se itsessä palvelee (sillä ne kaikki puolet meissä oikeasti kuuluu meihin, vaikka kuinka me ei niistä itse aina pidettäisi, niillä on jokin viesti meille). Jonkin puolen esille nousu jonain hetkenä voi hyvinkin viestiä sitä, että on jälleen jonkin siinä hetkessä ilmenneen syyn takia siinä samassa avuttomassa tunteessa, kuin ennen, ja ajautuu vain käyttämään samaa selviytymistaktiikkaa, millä on selvinnyt ennenkin. Ei mitään sen kummempaa tai huonompaa asiaa omassa itsessä. Se on se oma turvallisuudentarve, joka sieltä nostaa päätään, ja itseään inhoamalla työntää sen pienen lapsen itsessään takaisin sinne turvallisuuden tarpeiden täyttymättömyyteen. (Tajusin tässä muuten juuri, että vaikka olenkin inhonnut itsessäni olevaa ylimitoitettua puolustautumistani tietyissä tilanteissa, niin juuri silloin olenkin oikeastaan puolustanut sitä pientä tyttöä itsessäni, joka ei koskaan tullut puolustetuksi ennen. Siinä mielessä se on oikeastaan aika kaunistakin. :smitten: Sitä voisi olla lempeämpi itseään kohtaan, kaikella on jokin viesti ja tarkoitus.)

Ironisesti tai ei niinkään, tämä dissosiaation kautta toteutettu kokemus on juuri se sama kokemus, mitä on alunperin traumassaan kokenut, ettei ole tullut hyväksytyksi kokonaisena, ettei ole ollut mahdollista olla, toimia ja elää kokonaisena ihmisenä. Dissosiatiivisuus totta kai suojelee psyykettä todella paljon, mutta traumojen käsittelyä se ei ole.

En silti voi kommentoida, etteikö tuohon kirjaan voisi suhtautua muullakin tavalla kuin dissosiatiivisesti. Tuon tyyppisessä ajatusmaailmassa on kuitenkin omat riskinsä. Mielenkiintoista toisaalta olisi miettiä myös (aiemmasta lauseestani huolimatta), voiko dissosiatiivisten filosofioiden kautta saavuttaa myös sellaisella rauhanomaisella tavalla traumoillensa selkiyttä (sillä se dissosiaatio todella suojelee psyykeä). Joku puoli mussa tykkäisi kyllä miettiä sitäkin, mutta nyt ei ehkä lähde eteenpäin. Itse olen ollut aika taipuvainen dissosiatiiviseen tyyliin ja nyt mulla on menossa omassa elämässäni todellisuuteen maadoittumistalkoot, eli siksikin reagoin tästä näkökulmasta.  ;)

Suomityttö, etsin paremmalla ajalla sinulle muutaman esimerkin kirjoista. Olen vähän muokannut noita menetelmiä itselleni sopiviksi, joten en viitsi näitä omia tulkintojani tässä esittää, sillä niissä on aina väärinymmärryksen vaara. :)

Avelle vastaan pikaisesti, että ymmärrän hyvin psykologisen lähestymistapasi tähän asiaan, mutta heittomerkit "maailman kieltämisen" kohdalla olivat tuossa ihan tarkoituksella. Kyse ei missään nimessä ole siitä, että kieltäisi omat tunteensa ja reaktionsa, vaan ihan päinvastoin. Tätä menetelmää käyttäen ne on tarkoitus tuoda tietoisuuteen ja parantaa ne anteeksiannon avulla. Maailman kieltämisellä tarkoitetaan sitä, että ymmärretään ulkopuolen olevan vain heijastuma omasta sisäisestä tilastaan. Siis sen sijaan, että antaisi maailman muuttuvien olosuhteiden vaikuttaa omaan sisäiseen rauhaansa ja etsisi pelastusta itsensä ulkopuolelta (=rahasta, parisuhteesta, ulkonäöstä, menestyksestä, you name it), käännetäänkin asetelma toisinpäin: Luodaan sellainen sisäisen rauhan tila, että sitä eivät mitkään olosuhteet voi hävittää. Tämä on tietysti todella pitkäjänteisen mielenhallinnan tulosta, joten en odota muutoksia yhdessä yössä. ;D Tosin kirjoissa on useaan otteeseen painotettu, että kyse EI ole itsensä kehittämisestä ja pyrkimyksistä tulla täydelliseksi, vaan pikemminkin kaiken kertyneen kuonan poistamisesta, jotta todellinen ytimemme pääsisi pikkuhiljaa kuoriutumaan esiin.

Olen itsekin perehtynyt melko syvällisesti perinteiseen psykologiaan aiemmin, mutta sillä on rajansa: Se kun ei ota oikein huomioon hengellistä näkökulmaa. Minä olen aina ollut luonteeltani totuuden etsijä, mutta mitään yksittäistä lähestymistapaa en epäilemättä ole osaksi maailmankuvaani omaksunut. Perinteiset psykologiset menetelmät eivät enää tässä kohtaa elämääni tunnu omilta, vaikka niillä onkin ehdottomasti oma paikkansa, ja minuakin ne ovat auttaneet aikanaan kovasti. "Henkisen heräämisen" myötä olen alkanut huomioimaan asioita myös sielun/ hengen näkökulmasta, mutta täysin ristiriidaton ei tieni siltäkään osin ole ollut. Olen lukenut ihan valtavasti aiheeseen liittyvää materiaalia, henkistä kirjallisuutta ym. ja koettanut rakentaa maailmankuvaani sen mukaan, mikä on tuntunut oikealta. Ja kuten aiemmin jo sanoin, minun uskoni perustuu kokemuksiin, joten tämäkin menetelmä täytyy kokeilla, ennen kuin voin omalta kohdalta sanoa uskovani siihen. :D

Ai niin, vielä yksi juttu: Kiitos Kyllikki sinulle, kun "varoitit" minua etukäteen siitä vastustuksesta, mitä IOK:n lukeminen saattaa itsessä herättää. Muuten olisin varmaan heittänyt nämä opukset jo nurkkaan, kun ne eivät älyllisesti minulle heti avautuneet. ;D

Anteeksi, jos huolehdin susta liikaa, osaat varmasti tietää mitä teet.  ;) Kuulostaa ihan hyvältä, jos tiedät mitä riskejä eri menetelmiin uppoutumisessa voi olla ja kuuntelet itseäsi matkalla koko ajan. Perinteisessä psykologiassa on kuitenkin se, että sitä on jo vuosia monet eri ihmiset tutkineet, joten niissä asioissa on jotakin perää myös niinä hetkinä, jolloin ne eivät oman itsen kanssa resonoisikaan (riippuen tietysti myös siitä kuinka villejä tulkintoja niistä vetää tai ei). Jos ei sieltä vastauksia löydä, voi etsiskellä muualta, mutta hyvä on muistaa, että jonkun yksittäisen ihmisen filosofioimia teorioita ei voi verrata samalla viivalla psykologisen tiedon kanssa, kyse on kahdesta ihan eri asiasta.

Joku tässä filosofiassa jollain tavalla kiinnostaa myös mua, mutta en oikein tiedä miten, tuntuu että jotain siitä pitäisi sanoa, mutten tiedä mitä. En ehkä vielä löydä sille sanoja. En tiedä, tuo "ymmärretään ulkopuolen olevan vain heijastuma omasta sisäisestä tilasta", hmm, mutta entä se toinen ihminen ja hänen kohtaamisensa? Väistämättä toisen ihmisen kohtaaminen aina jollain tavalla hetkauttaa omaa sisintä. Olen tässä pyöritellyt mielessäni sellaista projektiivisen transferenssin (ihan hatusta heitetty termi  ;D laitoin vaan, jos noi sanat jolle kulle sanoo jotain) ajatusta, että siinä kun toisen ihmisen läheisyydessä herää itsessä ikäviä tuntemuksia, tulkitsee ne ikään kuin transferenssituntemuksiksi, eli olettaa, että näiden tunteiden herääminen itsessä johtuu toisen ihmisen persoonasta, ja sitten tulkitsee nämä tuntemuksensa toisen ihmisen persoonan ominaisuuksiksi. Tämä nyt puhuttu taas olisi jotain päinvastaista tuosta, eli toisen ihmisen kohtaamisessa syntynyt vuorovaikutus ja siihen liittyvät tunteet tulkittaisiin oman itsen ominaisuuksiksi? Onhan siinä vuorovaikutuksessa silti mukana myös se toinen ihminen ja vuorovaikutus on kahden osan summa, keikauttamatta sitä keinulautaa liikaa kumpaankaan suuntaan. (Ymmärtääköhän kukaan tästä mitään mitä selitän  ::)).

Mulle toi anteeksiannolla parantaminen on vähän sellainen juttu, josta en näissä monissa henkisissä opetuksissa pidä. Anteeksianto ei ole sellaista, jota voisi vain päättää tehdä, vaan ennemminkin se on luonnollinen lopputulos siinä prosessissa, jossa käsittelee omia tunteitaan. En sitten tiedä, josko juuri sitä tuossa tarkoitetaan. Siinä on kuitenkin sellainen pieni (tai suurikin) vaara, että jotkin tunteet, kuten katkeruus, arvotettaisiin itsessä huonoiksi ja poistettaviksi tunteiksi, koska ne eivät edesauta anteeksiantoa. Ne on kuitenkin niitä omia tunteita, ne on siellä, eikä niiden piilottaminen oikein auta mitään. Ihminen on kokonaisuus, jossa on molempia, ns. hyvää ja pahaa, monenlaisia juttuja samassa paketissa.

Mutta joo, vaikka mulle herää paljon tällaisia kritisoivia ajatuksia, niin varmasti siellä on paljon hyvää. Huomaan ehkä tätä kirjoittaessani, että mulle resonoi sellaiset vuorovaikutukselliset näkökulmat asioihin, eli että se ns. "totuus" tapahtuu siellä ihmisten välissä, vuorovaikutuksessa, siellä erilaiset maailmat kohtaavat toisensa. Ei oikein innosta etsiä syitä vain muista ihmisistä, mutta ei myöskään enää pelkästään itsestäni. Sitä olen tehnyt jo tarpeeksi pitkään, etsinyt syytä itsestäni siihen, miksi elämäni on sellaista kuin on tai miksi joku reagoi minuun niin kuin reagoi. Mutta eihän mikään ole ollut vain minusta kiinni, vaan niin monesta eri tekijästä, en minä ole kaiken napa. Muilla ihmisillä ja tapahtuvilla asioilla on minuun vaikutusta, pidän sitä oikeastaan aika terveenä asiana että niin on (psykopaattihan se on, jota mikään ei hetkauta). Olikohan tää tällainen "löydä itseäsi lisää" -tyyppinen juttu mietiskellä näitä juttuja. Anteeksi jos nyt liikaa kritisoin, koska jos noi jutut jolle kulle antaa jotakin, niin siellä voi olla jotakin tärkeää silloin heille.  :)

Älä suotta pyytele anteeksi, Ave, minusta on mukavaa keskustella näistä asioista. :) Tässä kohtaa lienee vain syytä selventää pari juttua noihin kirjoihin liittyen, jotta muutkin saavat vähän parempaa käsitystä, mistä niissä on kyse.

Kirjojen esittämä maailmankatsomushan ei suinkaan ole yhden yksittäisen ihmisen luoma, vaan se perustuu Ihmeiden Oppikurssin opetuksiin, jonka väitetään olevan kanavoitua tietoa itse Jeesukselta. IOK:n kanavoijana toimi psykologi Helen Schucman 70-luvulla, mutta sen syntyyn ja levitykseen oli vaikuttamassa useita muitakin henkilöitä (mm. William Thetford). IOK on todella laaja itseoppimistyökalu mielen muutokseen, ja sen ajatuksena on synnyttää kurssin opiskelijassa kokemus, joka johtaa elävään uskoon (ei siis toisinpäin, kuten monet uskonnot opettavat ;D). Koska kanavoijana toimi psykologi, myös kurssin lähestymistapa on varsin psykologinen, ja siinä onkin käytetty paljon mm. alan termejä. Erona perinteisiin psykologisiin menetelmiin kurssi ottaa huomioon myös hengellisen näkökulman, ja siinä on mielestäni sen suurin ansio. :)

Gary Renardin kirjat pohjautuvat IOK:n opetuksiin, ja niiden tarkoitus on tulkita opetuksia ihmisille ymmärrettävään muotoon. Myös Renardin kirjojen pohjalla väitetään olevan korkeampia voimia, sillä ne perustuvat dialogiin Renardin ja kahden ylösnousseen mestarin, Artenin ja Pursahin, välillä. Kirjoissa näkyy hyvin Renardin oma mielen muutos, ja koska kirjat ovat syntyneet kahdenkymmenen vuoden ajanjakson aikana, tuo muutos ei tosiaan ole tapahtunut ihan hetkessä.

"Tämä nyt puhuttu taas olisi jotain päinvastaista tuosta, eli toisen ihmisen kohtaamisessa syntynyt vuorovaikutus ja siihen liittyvät tunteet tulkittaisiin oman itsen ominaisuuksiksi?" -> Kurssi opettaa, että maailma on tosiaan sisäisen tilamme heijastuma ja se, mitä yksilö ajattelee muista, on tosiasiassa hänen alitajuisia ajatuksia omasta itsestään. Eli miten näet muut, siten näet myös itsesi. Ideana on muuttaa omia alitajuisia käsityksiä itsestään muuttamalla ajatuksiaan muista ihmisistä, mutta ei väkipakolla: Kurssi tarjoaa kyllä työkalut tämän muutoksen tekemiseen niille, jotka kokevat asian omakseen. Kurssin esittämä anteeksianto ei myöskään ole sitä perinteistä "minä nyt suuressa armossani annan anteeksi sinulle mulkvistille, vaikka et sitä olisi ansainnutkaan" -tyyliä. Kyseessä on ihan toisenlainen ajattelumalli, minkä avulla on tarkoitus tunnistaa kaikkien perimmäinen olemus eli henki, ja antaa anteeksi asiat, joita ei koskaan todellisuudessa ole tapahtunutkaan. Muodon tasolla nämä asiat kyllä tuntuvat varsin todellisilta, mutta koska ydinolemuksemme on täydellinen Jumalan luomus, on kaiken muun oltava pohjimmiltaan harhaa. Tämä on monimutkainen ja vaikea ajatus hyväksyä, mutta ihan luonnollinen reaktio, sillä egomme ei pidä tällaisesta ajattelusta: Se kun on uhka itse egon olemassaololle. Minulla itselläni heräsi myös alkuun vastustusta tätä asiaa kohtaan, ja ensimmäisen kirjan luettuani olin parin päivän ajan suorastaan masentunut. Päätin kuitenkin antaa kurssille mahdollisuuden, sillä olen jo ihan täydellisen kyllästynyt tähän nykyiseen meininkiin, missä en siedä enää yhtään ulkoisia "häiriötekijöitä". Minä kun tiedän aiemmista kokemuksistani, että myös toisenlainen suhtautuminen ON mahdollista, ja siitä suhtautumisesta seuraa sikäli helpompi elämä, että ihan jokainen vastoinkäyminen ei enää pilaa päivää. :)

Minua itseäni ei niinkään kiinnosta etsiä syitä, vaan muuttaa niitä, jolloin seurauksetkin ovat hyvässä lykyssä toisenlaisia. Olen täydellisen kyllästynyt piehtaroimaan näissä tunteissa ja antamaan niiden vaikuttaa sisäiseen rauhaani, varsinkin kun tiedän, että muunkinlainen reagointi tosiaan on mahdollista. Sanot, että psykopaattihan se on, jota mikään ei hetkauta, mutta en pitäisi esim. Jeesusta psykopaattina. ;D Eilen illalla kun pohdiskelin tätä asiaa, mieleeni nousi välähdyksenomaisesti pari ajatusta, joita keväällä pyörittelin: Mietin tuolloin, että olisipa hienoa tietää, miten ihmeessä Jeesus kykeni antamaan anteeksi kaikille niille idiooteille, jotka pilasivat hänen elämänsä ja lopulta murhasivat hänet. Kannattaa näemmä varoa, mitä toivoo, sillä se saattaa myös toteutua. ;D

Heh, kannattaa varoa.  ;D En usko, että Jeesuksen toimintamalli itsessään on kovin tavoiteltavaa (vaikka se uskonnollinen ihanne onkin), sillä siihen liittyy hyvinkin paljon omien tunteidensa unohduttaminen ja itsensä suojelemisen lopettaminen (joka on ihanteellista lähinnä silloin, jos pitää marttyyriutta ihanteena). Oman käsitykseni mukaan Jeesuksen toiminta oli jossain määrin tavoitteellista ja tarkoitushakuista (pelkän anteeksiantavuuden sijaan), olihan hän opettaja ja halusi toimia esimerkkinä, levittää hyvää.

Mutta sille en vain voi mitään, että tämä: "Kyseessä on ihan toisenlainen ajattelumalli, minkä avulla on tarkoitus tunnistaa kaikkien perimmäinen olemus eli henki, ja antaa anteeksi asiat, joita ei koskaan todellisuudessa ole tapahtunutkaan. Muodon tasolla nämä asiat kyllä tuntuvat varsin todellisilta, mutta koska ydinolemuksemme on täydellinen Jumalan luomus, on kaiken muun oltava pohjimmiltaan harhaa. Tämä on monimutkainen ja vaikea ajatus hyväksyä, mutta ihan luonnollinen reaktio, sillä egomme ei pidä tällaisesta ajattelusta: Se kun on uhka itse egon olemassaololle." kuulostaa hyvin dissosiatiiviselta, ja siten traumataustasta tulleille ihmisille hyvin vaaralliselta. Dissosiaatio voi antaa rauhan kokemuksen, mutta se eriyttää todellisuuden kappaleet toisiensa ulottumattomiin. En usko, että puolustusreaktio syntyy siitä, että ego (mitä sillä nyt sitten henkisissä piireissä tarkoitetaankaan) pelkää oman olemassaolonsa puolesta, vaan se oma sisus on siellä repeämässä kappaleiksi (itse asiassa jo egon erottaminen pois muusta itsestä on dissosiaatiota, mitä sillä egolla sitten tarkoittaakin). Se osa itsestä, joka ihan tosissaan koko kehollaan koki ne kaikki asiat, irtoaa muun tietoisuuden ulottumattomiin. Sillä osalla ei ole enää ääntä, jos asiaa ei enää pidetäkään todellisena. Sitä pientä lasta siellä sisällä ei edelleenkään kuunnella, sen kokemuksia ei arvosteta. Samalla tähän eriytyneisyyteen voi liittyä vahva eläytymisen kokemus johonkin yhteen todellisuuden puoleen (muiden jäädessä unohduksiin), joka voi tuntua hengelliseltä kokemukselta. Se ei ole ihan leikin asia, sillä tukahdutetuilla minuuden puolilla on pidemmän päälle patologisoivaa vaikutusta (esim. persoonallisuushäiriö). Mutta ehkä mun ei tästä aiheesta kannata jauhaa enempää, kun tuntuu, että olen sanonut asiani ja toistan samaa uudelleen. Jokainen toivottavasti osaa tehdä omassa elämässään itselleen parhaat valinnat. :)

Tää on kuitenkin aika mielenkiintoinen ajatus: "Ideana on muuttaa omia alitajuisia käsityksiä itsestään muuttamalla ajatuksiaan muista ihmisistä". Niin usein sanotaan, että pitäisi käsitellä itsensä ennen kuin voi kohdata muita (jota en ihan jaa), mutta jos voisikin rakastaa itseään oppimalla rakastamaan muita? Mielenkiintoista. Kun näkee muissa kauneuden kaiken epätäydellisyyden alla, jos sen voisi sisäistää myös itseensä, että ehkä minussakin on tuo kauneus kaiken tämän epätäydellisyyden alla. Tässä on jotain hyvin mielenkiintoista käänteistä vaikutusta. Jos se, minkä näkee muissa, on projektio heitä kohtaan, niin muuttamalla tätä projektiota, muuttuuko samalla myös se käsitys itsestä? Onko se mahdollista? Joka tapauksessa, monipuolisuus, sitä peräänkuulutan. Itsen ja maailman tutkiskelu yhtä aikaa. O0

Oon ehkä sanonut tän ennenkin, mutta ootko miettinyt, että sun nykyiset tunteen purkaukset eivät välttämättä liity niin paljoa vanhaan traumaasi (jota olet jo käsitellyt), kuin nykyhetkessä ilmeneviin vaikeuksiin? Olet vain tottunut reagoimaan tietyllä tavalla, siksi ne muistuttavat traumastasi? Ne tunteet siis olisivat valloillaan niin kauan, kunnes kohtaisit sen nykyhetkessä olevan vaikeuden jollain tapaa, mitä ne tunteet sulle sitten viestivätkin? Sanoin sen varmaankin jo, mutta ajattelin selventää, jos olin epäselvä.  :)

Meillä vaikuttaa olevan niin erilaiset lähtökohdat tähän aiheeseen, että väärinymmärryksiä syntyy varmasti siitäkin johtuen puoleen jos toiseenkin. :) Esimerkiksi itse en näe Jeesusta niin kuin perinteinen kristillisyys hänet esittää, vaikka varsin voimakkaan kristillisen taustan omaankin. Minun nähdäkseni hänen tarkoituksenaan ei missään nimessä ollut uhriutuminen ja marttyyrius, vaan päinvastoin oman voimansa vaatiminen ja sen omistaminen. Vasta myöhemmin järjestäytyneet uskonnot muokkasivat kristillistä kirjallisuutta niin, että myös Jeesus saatiin sopimaan uskontojen perustajien henkilökohtaisiin agendoihin. Ihmisiä kun on hyvin vaikea hallita, jos he tiedostavat oman jumalallisen alkuperänsä, mutta pelolla hallitseminen sen sijaan on varsin helppoa.

Minusta tuntuu, että en osaa selittää tätä kokonaisuutena hyvin laajaa ajattelumallia niin, että sen voisi kirjoitusteni pohjalta ymmärtää täysin. Auttaisi varmasti, jos lukisit kirjat, ja tekisit omat johtopäätöksesi itse niiden pohjalta. :) Minä kun tosiaan olen näihin ajatuksiin ihan äskettäin tutustunut, joten en voi toimia niiden "opettajana", vaan vasta tunnustelen niiden todenperäisyyttä. Minusta päinvastoin tuntuu, että tämä menetelmä ei tukahduta minuutta, vaan nostaa pintaan parannettavaksi ne kuonat, mitkä ovat todellisen olemukseni alunperin peittäneetkin.

"Ne tunteet siis olisivat valloillaan niin kauan, kunnes kohtaisit sen nykyhetkessä olevan vaikeuden jollain tapaa, mitä ne tunteet sulle sitten viestivätkin?" -> Usko pois, kohtaamista on jo kokeiltu! ;D En ole kertonut ihan kaikkea, mutta traumataustani on tosiaan melko vaikea, mistä johtuen reaktioni nykyisiin vaikeuksiin ovat aivan kohtuuttomia. Esimerkkinä kirjoitin jo aiemmin, että reagoin jopa aistimaani avomiehen negatiivisuuteen (mikä saattaa olla aivan hyvin vain oma harhainen tulkintani) niin voimakkaasti, että seurauksena saattaa olla päivän kestävä riita. Enhän minä voi yrittää muuttaa muita ihmisiä oman näkemykseni mukaisesti positiivisiksi ja ystävällisiksi, jotta itselläni olisi helpompi olla! ;D Puhuin miehelleni tästä asiasta ja kerroin, mistä ylimitoitettu reagointini kumpuaa, mutta tämän asian tiedostaminen ei poista itse ongelmaa. En pysty muuttamaan menneisyyden tapahtumia enkä missään nimessä aio keskustella ongelmistani niiden näennäisten aiheuttajien kanssa, sillä he ovat jo joutuneet "maksamaan teoistaan" kalliisti mm. mielenterveysongelmien muodossa. Lapsuuttani en voi muuttaa, mutta nykyisyyttä voin.

Olen tosiaan kokeillut perinteistä terapiaa, mistä yksittäisenä menetelmänä oli kyllä ehkä se suurin apu, mutta se ei tarjonnut lopullista mielenrauhaa. Sen avulla sain kyllä painajaiset loppumaan ja ongelmien syyt nousemaan osittain tietoisuuteen, mutta käyttäytymistäni en kaikilta osin ole pystynyt muuttamaan. Sen lisäksi olen kokeillut itsesuggestiota, unien tulkitsemista, ho'oponoponoa, vaihtoehtoisia hoitoja (mm. hypnoosia kerran), päiväkirjan kirjoittamista ja ihan rehellistä itkemistäkin. Mitään ongelmiahan ei käyttäytymiseni suhteen olisi, jos pystyisin elämään erakkona jossakin Lapin luonnon keskellä. ;D Yksinollessani olen varsin tyytyväinen ja tasapainoinen tapaus. Vaan kun en voi eristää itseäni, täytyy minun oppia käsittelemään nämä ongelmat niin, ettei muiden tarvitse kärsiä traumataustastani.

"Jos se, minkä näkee muissa, on projektio heitä kohtaan, niin muuttamalla tätä projektiota, muuttuuko samalla myös se käsitys itsestä?" -> Tämä juuri on kurssin keskeinen sanoma, ja minusta se vaikuttaa hyvin järkeenkäyvältä. Voisin ottaa esimerkiksi tuon yllämainitsemani tulkinnan avomieheni negatiivisuudesta ja ajatella asiaa niin päin, että alitajuisella tasolla pidän itseäni negatiivisena, mutta kieltämisen seurauksena projisoin tämän ajatuksen muihin. Ajatusprosessi parantamisen suhteen voisi mennä jotenkin näin: "Ahaa, tietoisesti olen kyllä pitänyt itseäni varsin valoisana ihmisenä, mutta alitajuisesti ajattelen itsestäni näemmä aivan päinvastoin. Kiitos sinulle, avomieheni, kun osoitit tämän ajatuksen ja toit sen päivänvaloon. Mutta koska olen jumalallista alkuperää ja todellisuudessa viaton henki, en voi olla negatiivinen. Siispä annan itselleni anteeksi tämän alitajuisen käsityksen itsestäni, mikä ei pidä paikkaansa, ja annan Pyhän Hengen korvata sen totuudella." Minusta tämä tuntuu nimenomaan ongelmien kohtaamiselta, ei dissosiaatiolta, mutta tämähän on tosiaan henkilökohtainen kokemus ja sellaisenaan se ei voikaan muille täydellisesti välittyä. :)

Mustakin tuntuu, että meillä on aika erilaiset ajattelun lähtökohdat.  :) Sellainen tuli vielä mieleen, että en tarkoittanut, että sinun pitäisi syyttää (voimakas sana, ehkäpä kohdistaa ois parempi) toista ihmistä, vaikkapa sitten miestäsi, niistä asioista mitä tunnet. Tarkoitin sitä, että hyväksyt itsessäsi sen tunteen ja sen alkuperän. Ymmärrät mitä se tunne sinulle viestii, ymmärrät, että olet tullut hylätyksi (tai mikä se ikinä onkaan). Se hylätyksi tuleminen on todellista ja aitoa, siitä riippumatta, että sen laukaisi hyvin pieni asia. Traumatisoituneella taustalla on oppinut tulkitsemaan hyvin pienistä asioista uhkaa, sillä se on ollut elinehto. Se on taito, joka on kääntynyt itseään vastaan. Mua puhutteli eräs neuvo flashbackien kohtaamisen yhteydessä, että "sano sille lapselle, joka olit, että sinä suojelet häntä ja puolustat häntä tuli mikä tuli", samaan liittyi tietysti: "muista, että olet nyt aikuinen ja sinulla on turvaverkkoja ja vaikutusmahdollisuuksia, pystyt vaikuttamaan asioihin". Yleensä ottaen flashbackien kohtaamisessa hoetaan aina, että se tunne kuuluu tuntea läpi ja suojella itseään siinä samalla tuntiessaan sitä tunnetta. Ymmärrän kuitenkin, että nämä asiat eivät ole mitenkään helppoja tai yksinkertaisia käsitellä. Kuitenkaan koko päivän kestävä riita ei ole mikään erikoinen asia traumatriggerien yhteydessä, ehkä sun ei kannattaisi syytellä itseäsi niin paljon? Totta kai sellainen käytös on hankalaa läheisten kannalta, mutta sen oon kantapään kautta kokenut, että itsensä syyttely asiasta vain pahentaa omaa käytöstä, usko vaan. Ehkä siinä mielessä tää sun uusi ajatuksesi voikin antaa mielenrauhaa.  :)

p.s. Se, että pidät yllä päivän kestävää riitaa, ei ole pelkästään sinun vikasi. Toki oma käytöksesi herättää miehessäsi reaktioita, jotka edelleen ylläpitävät omaa riidanhaluisuuttasi, mutta kyse on vuorovaikutuksesta. Omalla kohdallani nämä flashbackit miestä kohtaan ovat hyvin hankalia siksi, että niiden aikana olen toooooodella haavoittuvainen, mutta käyttäydyn varsin haastavasti. Mies taas ei osaa käsitellä tätä haastavuuttani, vaan reagoi minuun omilla suojautumismekanismeillaan, jotka ovat sellaisia, jotka iskevät minuun johonkin hyvin syvälle ja sattuvat toooodella paljon. Se tuntuu kuin iskettäisiin maahan ja kovaa. Minulla luontainen reaktio tässä vaiheessa on lamaantuminen, joten pahempaa taistelutannerta ei ehdi kehittymään, mutta jos oma reaktiosi on taistelu, tunteesi voivat eskaloitua miehesi käytöksen seurauksena. Tässä tilanteessa ei ole kyse siitä, että minä ja minun traumani olisivat syypäitä kaikkeen, vaan tilanne kehittyy vuorovaikutuksessa. En pidä mieheni suojautumismekanismeista, enkä aio syyttää itseäni hänen käytöksestään, mutta voin ymmärtää, että hän omalla tavallaan reagoi minun käytökseeni. Ajattelin jakaa tämän kokemuksen, jos siitä olisi jolle kulle apua.

No niin, Suomityttö, pääsin vihdoin ajan kanssa pläräilemään noita kirjoja ja etsimään esimerkkejä niistä ajatusmalleista, joiden avulla traumojaan voi työstää. Ihan ensin kuitenkin varoituksen sana: Nämä esimerkit ovat vain yksittäisiä irrallisia otteita Ihmeiden Oppikurssin (ja G. Renardin) opetuksista, eivätkä sellaisinaan varmastikaan anna täydellistä kuvaa siitä, mitä kurssi opettaa. Suosittelen vahvasti perehtymään aiheeseen syvemminkin jonkun itselle resonoivan kirjallisuuden parissa, tai jos kapasiteetti riittää, siirtymään suoraan Ihmeiden Oppikurssiin tutustumiseen (voit aloittaa esim. täältä, mistä löytyy IOK:n tekstiosa lähes kokonaan: https://books.google.fi/books?id=6Pz2yK7-v18C&pg=PA1&lpg=PA1&dq=ihmeiden+oppikurssi+johdanto&source=bl&ots=SbN6huRT9X&sig=lhmkOPCBykalUjbHxxsPnYyNnPA&hl=fi&ei=JVMQTfOsKc-Uswbv8ZniDA&sa=X&oi=book_result&ct=result&resnum=5&ved=0CDQQ6AEwBA#v=onepage&q=ihmeiden%20oppikurssi%20johdanto&f=false ) Minuun vetosi G. Renard, mutta muitakin "opettajia" löytyy.

Anteeksiannon perustana toimii tämä ajatus, mikä näin irrallisena tuntuu hyvin omituiselta ja ehkä väärältäkin, mutta avautuu kyllä, jos perehtyy aiheeseen vähän syvällisemmin. Mielestäni jo Renardin ensimmäinen kirja selvensi tätä aihetta riittävästi:
"Anteeksianto huomaa, että sitä, mitä luulit veljesi sinulle tehneen, ei ole tapahtunut. Se ei anna syntejä anteeksi eikä tee niitä todellisiksi. Se näkee, että syntiä ei ollut. Ja näin nähtynä kaikki syntisi on anteeksiannettu."

Sitten taas itse anteeksiantoon ajatteluprosessina on monenlaisia tapoja. Tässä pari esimerkkiä siitä, miten voi antaa anteeksi esim. jollekin, jonka kokee tehneen vääryyttä itseään kohtaan. Minusta näissä on samaa Ho'oponoponon kanssa se, että tässä otetaan itse vastuu siitä, mitä nähdään:
"Et ole oikeasti siellä missä luulet. Jos ajattelen, että sinä olet syyllinen tai jonkin ongelman alkusyy, ja jos olen itse luonut sinut, silloin kuvitellun syyllisyyden ja pelon täytyy olla minussa. Koska Jumalasta erkaantumista ei koskaan tapahtunut, annan meille "molemmille" anteeksi sen, mitä emme todellisuudessa ole tehneet. Jäljelle jää vain viattomuus, ja yhdyn nyt Pyhään Henkeen rauhassa."
"Sinä olet Henki. Kokonainen ja viaton. Kaikki on annettu anteeksi ja vapautettu."

Ja vielä loppuun yksi ajatus, minkä avulla voi koettaa parantaa kehossa ilmeneviä ongelmia, esim. kroonisia selkävaivoja. Minä kun olen vahvasti sitä mieltä, että traumat voivat ilmetä myös kehossa, joten siksi aion testata myös tätä ajatusta käytäntöön:
"Olen kuolematon henki. Kehoni on vain kuvajainen. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä minä olen."

Tuossa siis pari ihan käytännön harjoitusta, mutta nämä ehkä vaativat sen, että on ensin työstänyt omia ajattelumallejaan pois syyllistämisestä ja uhriutumisesta ja siirtynyt siihen, että on valmis ottamaan täyden vastuun elämästään. Kaikille nämä eivät varmastikaan sovi, mutta monille näistä on kuulemma ollut suurtakin apua. :)

Kyllä, nämä ovat tuttuja metodeita ja puhut ihan asiaa, jos katsoo asiaa ns. "maallisesta näkökulmasta" käsin. Olen jäljittänyt tuon negatiivisuuden pelon siihen, että aikanaan opin tarkkailemaan tiettyjä ihmisiä ja heidän mielialojaan, sillä siitä pystyi ennustamaan mahdolliset tulevat vaikeudet ja varautumaan niihin etukäteen. Tässä on siis hyvin voimakas selviytymisvietti taustalla, joten en ihmettele, ettei se ihan helpolla ratkeakaan. Minulle ei ole riittänyt se, että käyn uudestaan läpi nämä tunteet ja kerron "sisäiselle lapselleni" näitä asioita. Nämä mallit tuntuvat olevan jossain niin syvällä, etten ole pystynyt niitä perinteisin keinoin poistamaan, korkeintaan vähän hiomaan pehmeämmiksi aikojen saatossa. Tämä IOK:n esittämä menetelmä on siitä poikkeava, että se ainakin väittää olevansa avuksi nimenomaan niiden alitajuisten, vaikeimpien ja kaikkein syvimpään juurtuneiden ongelmien käsittelyssä. Toimiiko se? En tiedä, mutta aion kokeilla. :)

Kiitos Ginger86. Juuri luinkin täällä näitä kirjoituksia. Niissä on kauttaaltaan paljon huomioitavaa asiaa. Todella paljon asiaa. Olen tutustunut Renardin opetuksiin jonkun verran. Ne resonoivat. Ho'oponopono minulla aktiivisesti käytössä. Noita flashbackeja kyllä tulee ja silloin on hyvä muistaa, että nyt on aikuinen ja pystyy tekemään asioille jotain.
IOK on minulle osittain tuttua, monelta eri taholta, mutta itse kirjaa en ole ryhtynyt käymään läpi. Olen tehnyt paljon työtä kuitenkin juuri syyllistämisen ja uhriutumisen työstämisessä. Ja oman vastuullisuuden kehittämiseksi.

Minulla on ollut ihan samat kuviot meneillään! :) Lohdullista näissä jutuissa nimenomaan on se, että niille pystyy tekemään jotain. Olen ollut jo melkein epätoivoon vaipumassa, kun samat kuviot tuntuvat toistuvan uudelleen ja uudelleen, vaikka kuinka olen yrittänyt niitä työstää. Tämän IOK:n myötä ymmärsin, että olen yrittänyt korjata vähän väärää asiaa. Eli sen sijaan, että yrittäisin muuttaa käyttäytymistäni (=seuraus), minun tuleekin pureutua syihin (=alitajuiset pelot ja syyllisyys).

Ai niin, piti vielä tähän kommentoida: Olet ihan oikeassa siinä, että kaikkea en pysty muuttamaan vain omalla ajattelutyöllä, eikä kurssi siihen ohjaakaan. Nyt vain asioiden selvittämistä vaikeuttaa tämä kertynyt kuona, mikä aiheuttaa lumipalloefektin riitatilanteessa. Jäin Renardin kirjojen pohjalta sellaiseen käsitykseen, että maailmassa voi ja pitääkin toimia myös vuorovaikutuksessa muiden kanssa, mutta niin, että on tehnyt ensin tämän ajattelutyön ja anteeksiannon. Silloin vuorovaikutuksen pohja on puhdas omista menneisyyden möröistä, ja näin esim. keskustelun ja kompromissien etsimisen lopputuloskin voi olla aivan toisenlainen. :)

Itse yritin aloittaa kyseistä kirjaa mutta en päässyt edes alkuun. Minulla on yksi tuttu joka on sisäistänyt kirjan opetukset ja tuntuu olevan hyvin sinut itsensä ja maailman kanssa.

Ainoa josta voisi olla hieman huolissaan on että jos sieltä nyt jotain alitajunnasta nousee esille että et jää ihan yksin niitten asioiden kanssa ja olet ikään kuin valmis kaiken kohtamaan yksin ja olet pelkästään yhden kirjan opetuksen varassa.

Mutta jos sinulla on tukijoukot tässä lähellä niin hyvä homma ja pienin askelin ja sinulle sopivissa annoksissa  :)

Avicii, minä yritän luottaa siihen, että prosessi etenee juuri minulle sopivaan (rauhalliseen) tahtiin. :) En aio survoa väkisin näitä muutoksia mieleeni, sillä olen jo aiemmin saanut huomata, että oma psyykeni kyllä suojelee minua niiltä asioilta, joita en ole vielä valmis kohtaamaan. Hyvä esimerkki tästä mielen toiminnasta on se, että taannoin terapiassa nousi esiin muistoja, jotka olin sulkenut pois tietoisuudesta. Kun minulla oli tarvittava tuki ja luotettava ympäristö, pystyin terapeutin ohjauksessa työstämään noita asioita turvallisesti. IOK ei poikkea tästä tilanteesta muuten kuin siltä osin, että tämä tuki on osittain henkimaailmasta tulevaa. Ja jos tarvetta ilmenee, sitä tukea saa varmasti kyllä myös muodon tasolla muilta ihmisiltä, kuten olen onnekseni jo saanut huomatakin. :)

Hyvä kuulla Ginger86, että sulla on tukijoukkoja tarjolla, toivotan sulle onnea näiden ajatusten läpikäymiseen. :smitten: Eikä sillä välttämättä niin väliä mitä reittejä sitä elämässään kulkee, meillä kaikillahan ne on omanlaisia, kunhan vain juuri muistaa kuunnella itseään (ja ymmärtää omia taipumuksiaan). Sitä voi samaan lopputulokseen päätyä monien erilaisten teiden kautta.

Mulle itselleni jäi tarve miettiä sitä, mikä mua tässä häiritsee tai mikä niin kauheasti haluaisi päästä pintaan. Tämä on siis pelkästään omaa elämääni, haluan vain näin mukavan itsekkäästi (;)) oksentaa omat tuntemukseni ulos, enkä sen kummemmin ottaa kantaa muiden elämään. Se mikä sieltä tulee on, että minä en ole vastuussa siitä miten muut ihmiset ovat minua kohtaan lapsuudessani käyttäytyneet, vaikka niin olen vuosia uskonut. Minä en ole myöskään vastuussa siitä, millä tavalla mieheni päättää reagoida käytökseeni. Käytökseni voi olla mitä tahansa, mutta se on mieheni oma valinta, millä tavalla hän päättää reagoida. Kukaan ei pakota häntä toimimaan minua syvästi loukkaavalla tavalla vain sen takia, että käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. Se, että koen hänen tekonsa loukkaaviksi, ei ole heijastuma minun sisäisestä maailmastani, vaan se on miehen maailma, joka yhdistyy oman maailmani kanssa. Hän ihan oikeasti käyttäytyy minua kohtaan loukkaavasti, kyllä minun pitää osata omia tunteitani kuunnella. Jos pitäisin sitä heijastumana omasta sisäisestä maailmastani, olisi se taakka aivan liian suuri kannettavaksi, sillä ottaisin niskoilleni muidenkin ongelmat ja syyllisyydet (jota olen tehnyt, tehnyt ja tehnyt vuosia). Eikä sitä voisi millään muulla tavalla käsitelläkään, kuin ajatella, että se ei ole todellista. Sillä ei se olekaan totta, sillä se ei ole pelkästään minun taakkani mitä kannan, vaan myös niiden muiden ihmisten. Olen ottanut muiden ihmisten taakat kantaakseni, jotta voin siten nähdä heidät ideaalisina ja puhtaina (ja itseni samalla päinvastaisena), jotta voisin löytää heistä sen turvan, mitä en ole saanut. Mutta kukaan ei ole ideaalinen, jokaisessa on valoja ja varjoja, ja siitä huolimatta jostakusta tärkeästä ihmisestä voi silti saada turvaa, jos vain uskaltaa sitä yrittää. Se ei ole niin helppoa, uskaltaa turvautua ihmiseen, joka ei olekaan ideaalinen. Samalla kuitenkin omia tunteitaan kuunnellessaan osaa paremmin tietää, milloin joku ihminen ihan oikeasti on vahingollinen (syyllistävä, manipuloiva tai niin edelleen) ja milloin taas vain normaalisti epätäydellinen. Itsensä suojelu on tärkeää.

Ja hassuinta oikeastaan ehkä se, että joku voi hyvinkin päästä tuon kirjan oppeja käyttämällä myös vaikkapa samantyyppisiin ajatuksiin kuin mitä itse tuossa äsken mietiskelin, luulen, että se on hyvin mahdollista myös niin. Ihmisillä on monia eri teitä.  :)

Tuli vielä tarve vastata noihin pohdintoihisi, Ave, kun tunnistan niissä kyllä paljon samaa, kuin mitä itsekin olen läpikäynyt. Olen siinä aivan samaa mieltä, että ns. "maallisella tasolla" se menee juuri noin, kuin tuossa kuvailet. On tärkeää nähdä ihmiset sellaisina, mitä he ovat, eikä yrittää "selittää pois heidän vikojaan". Täytyy osata tunnistaa omat rajansa ja olla suostumatta siihen, että niitä rikotaan.

Mutta tosiaan tämä IOK ei lähesty asioita pelkästään maalliselta tasolta käsin, vaan ottaa huomioon myös hengen näkökulman. Minulla on jo vuosia ollut usko jälleensyntymään ja ns. karmaan, mikä on oikeastaan vain syyn ja seurauksen laki, ei mikään rangaistus. Olen saanut tietooni joitakin entisiä elämiäni, ja en todellakaan ole aina ollut mikään pyhimys, päinvastoin. Ajattelen siis niin, että me vuorottelemme näissä "pahantekijän" ja "hyväntekijän" rooleissa niin kauan, että onnistumme parantamaan karmamme ja pääsemme pois jälleensyntymän kierrosta. Jäin Renardin kirjojen pohjalta siihen käsitykseen, että karman parantamiseen on olemassa "oikotie" eli anteeksianto. Lueskelin tuossa illalla hindujen opetuksia, ja siellä esitettiin seuraava esimerkki:
Karman mukaisesti voisi olla sellainen tilanne, että olen jossain aiemmassa elämässäni vahingoittanut toista ihmistä, minkä seurauksena minun kohtaloni olisi tulla surmatuksi veitsellä tässä elämässä. Mutta jos harjoitan Krishna-tietoisuutta, on olemassa mahdollisuus, että tuo aiemman elämäni teko tulee tekemättömäksi, ja lopputuloksena saankin tässä elämässä vain pienen viillon sormeeni.

Hindujen opetuksissa tämä anteeksianto esitetään Krishna-tietoisuudessa toimimiseksi, mikä mielestäni vaikuttaa ihan samalta, kuin mitä IOK esittää Pyhästä Hengestä. Eli näitä samoja opetuksia löytyy kyllä monilta eri tahoilta, mutta termit ja tulkinnat vaihtelevat. Minua IOK puhuttelee eniten kristillisen taustani vuoksi, mutta aloin ihan uteliaisuuttani lukemaan taas hindujen opetuksia, kun aiemmin nekään eivät ole oikein avautuneet minulle. On hauskaa huomata, miten samankaltaisia monet opetukset pohjimmiltaan ovat: Ristiriidat syntyvät vain siitä, että niitä tulkitaan niin eri tavoin. Yritän tällä kertaa itse pidättäytyä tulkitsemisesta ja sen sijaan pyrkiä henkilökohtaiseen kokemukseen, sillä minulle se on ainoa asia, mikä on lopulta aitoa. Teorioita maailma kyllä tarjoaa mielin määrin, mutta ilman omakohtaista kokemusta ne jäävät vain tyhjiksi opetuksiksi.

Kun siis tulkitsee kirjoituksiani, kannattaa tosiaan ottaa huomioon nämä pohjalla olevat uskomukseni. Kaikki eivät varmastikaan ajattele asioista samoin, ja ei missään nimessä tarvitsekaan: Kuten Ave itsekin sanoit, samaan lopputulokseen voi päästä monia eri teitä. :)

Tuli tällein astrologisesta kulmasta mieleen, että itellä pahimmat "muhinnat" ja ajat, jolloin näitä traumajuttuja läpikävin elämässä
oli transiittina  :pluto: :aspect_con: IC,  :aspect_opp: :venus: ja  :aspect_squ: :askendentti:. Muutama vuos oli suoraan sanoen ihan helvettiä. Se oli kyllä niin plutoonista aikaa, että meinasin haleta liitoksistani jne.
Mutta sitten taas toisaalta, oli tarpeen käydä tuollainen sisäinen transformaatio ja perusteellinen nahan luonti. Oma intensiteetti tuli tutuksi, puhdisti ja vahvisti. :)
Ei kyllä siltikään ole ikävä noita transiitteja.  ;D

Hassua, että mulla on nyt päällimmäisenä näitä traumoja kaivellessa aivan mahtava olo, oonko ihan outo.  :D Flashbackit totta kai on hankalia ja jos tuntuu, että joku ihmissuhde ei ookaan niin tukeva kuin aattelin, niin helposti se pistää pohjattomaksi. Mutta. Se on se, että ihan kuin vapautuisin jostakin vankilasta, löydän itseni, saan olla itseni enkä kukaan muu ja ensimmäistä kertaa tiedän miltä tuntuu rakastaa itseään (oikeasti, en ole ennen tiennyt). Ensimmäistä kertaa elämässäni suhtaudun virheisiini lempeästi ja luotan kykyyni käsitellä niitä, selviän kyllä eikä se ole maailmanloppu vaikka mitä kakkaa löytäisin itsestäni vielä. Mä olen niin pitkään tottunut elämään jossain perustuskassa, että oon jotenkin tosi vapautunut.

Mutta siitä huolimatta, ne hetket. Flashbackit tai tajuamisen hetket. Ei ole mitään kivoja juttuja.


muok. Olipas, uudella (joulukuusta lähtien) ap-kartalla  :pluto: :aspect_con: IC, muuttuneeko tuo sitten johonkin suuntaan vielä..  ::) Tähän asti lähinnä  :neptunus:,  :chiron: ja  :saturnus: transitoineet..