Astro Foorumi

Perheeni tilanne on muuttunut painajaismaiseksi. Vauvalla pahat mahavaivat ja refluksia, ei nuku päivisin, huutaa ja viihtyy vain olkapäällä ja 2v esikoisen uhmakohtaukset ovat pahimmillaan 2 tuntia kurkku suorana kirkumista, esineiden paiskomista, itsensä satuttamista.

Tiedän että 2v ikäero on otollisin sille että esikoinen reagoi todella voimakkaasti, tämä meidän poika on muutenkin ollut aina hyvin herkkätunteinen ja ottaa voimakkaasti muutokset, ja kiukku on todella tempperamenttista. Näitä kahta on oikeasti todella raskasta hoitaa yksin aamusta iltapäivä neljään vähillä yöunilla, varsinkin jos molemmat huutavat koko päivän.

No, en usko että mun tarvitsee tilannetta avata tämän enempää, koska tiedän että jos tänne jonkun on tarkoitus tulla vastaamaan meille jotain, niin hän tietää mistä on kyse. Jostain sellaisesta, mihin ratkaisu ei todellakaan ole se että "kirjoitetaanko sulle resepti johonkin kevyeen mielialalääkitykseen niin selviät tasaisemmilla tunteilla niistä pojan uhmakohtauksista"... Mä en ole masentunut, vaan tää meidän tilanne on vaan todella kaoottinen, tarvisin jotain todella konkreettista apua enkä sitä että mun tunteet teilataan tasaseks mössöks että lakkaisin pyytämästä tarvitsemaani apua.

Täältä siis haluaisin kysyä oikeastaan sitä, että näkeekö kukaan tämän tilanteen ns "henkistä tarkoitusta", miksi meille on tullut tämä todella haastava pieni poika (vauvaa en vielä sano haastavaksi, mutta kovin itkuinen on joten tarvisi hyvin paljon äidin syliä sopeutuakseen tähän maailmaan paremmin, mutta sekin tehdään meille vaikeaksi kun esikoinen tulee meidän väliin)..

Ja tähän vielä maininta että olen todellakin halunnut lapseni, enkä sano että "elämäni meni pilalle kun tein nää karmeet kakarat" - päinvastoin jumaloin lapsiani ja näen tuossa pienessä pojassakin, joka on kaikkein "suurin harmin aihe" erittäin paljon hyvää, kaunista ja erityistä. Siksi haluaisinkin voida osata olla heille TURVALLINEN äiti joka osaa toimia oikein haastavissa tilanteissa ja luoda tasapainoa kaaokseen. Yritän pysyä rauhallisena jatkuvasti ja se vaatii todella paljon itseni tsemppamista ja pyyntöjä yläkertaan ja menemistä "oman herkkohermoisen itseni" yläpuolelle...

Tuntuu vaan oudolta, että todellakin tunnen perheitä, joissa on kaksi pientä lasta ja tilanne aivan eri. Lapset on rauhallisia ja suoraan kuin satukirjasta, vaikka vanhemmat olivivat ns "huonompia kasvattajia" kuin minä ja mun mies. Siis sori, tällä tarkoitan vaan sitä että minä oikeesti olen tehnyt perheelle rutiinit nukkumaanmenoja, ruokailujen ja ulkoilun suhteen. Olen käynyt läpi 2-vuotta kestäneen "allergiahelvetin" tuon pojan kanssa (jatkuvasti uusia ruokakokeiluja ja oireiden seurausta), olen hoitanut lapsia viikonloppusin sen sijaan että juoksisin itse baareissa, ulkoilen lasten kanssa paljon, luen paljon kirjoja, vlmistan itse ruuat alusta asti. Olen siis todellakin nähnyt vaivaa joka ikisessä asiassa antaakseni lapsille mahdollisimman hyvän, turvallisen, rakastavan ja tarpeeksi opettavan "kasvualustan", siltikin jään miettiin, oonko tehnyt jotain todella väärin, vai onko pojallani joku ADHD tai vastaava, vai onko refluksi syy siihen et poika on niin kiukkuinen (kuulemma siis refluksilapsilla esiintyy näitä käytöshäiriöitä, eivät osaa kertoo kivuista niin oireilee sitten negatiivisilla tunteilla)

Oih voih, voimaa! Mulla ei taida olla antaa kun myötätuntoni, ja se toivonkipinä, että ei tuo jatku ikuisesti.

Omaa "helvettiäni" olen pohtinut paljonkin, mutta mulla tilanne vähän eri lähtökohdissa.

Miten teidän perheet?! Millaset välit ja suhteet? Mummuille vuorotteluvapaata tjtn ja APUUN! Ihan oikeaan ja konkreettiseen apuun, näistä jutuista ei pohtimalla ja pähkimällä ja miettimällä selvitä!
Tai mies?! Kotio, jos vaan mahdollista. Jollain systeemillä. Asiat tärkeys järjestykseen?

Kuhan ehdottelen, en epäile ettettekö olisi ottaneet vastaan kaiken mahdollisen saatavilla olevan avun.

Ja hei!

Yksi todella tärkeä oppitunti mikä tuohon sisältyy, on OMAN VAJAVAISUUDEN, KYKENEMÄTTÖMYYDEN JA EPÄTÄYDELLISYYDEN HYVÄKSYMINEN!
Se. Siinä se. Et pysty, et ole superihminen, eikä sun auta muu kun hyväksyä se ja porskuttaa menemään sillä, mitä sulla on käytettävissä.

Täällä eräs, joka suoritti ja tahtoi ja järjesti ja laski että asiat ovat kaikki hienosti, kehitykselle suotuisat olosuhteet ja hyvin ja kukin saa tarpeensa mukaan ja olosuhteet ovat lapsille ihanteelliset ja ruuat luomua ja itsetehtyä ja vimpanpäälle...ja siis ihan samaa mitä kirjoitat hyvin pitkälle.
Kunnes tuli vastaan seinä, joka vain täytyi hyväksyä.

Ihan ensiksi, voimia!
Olet rohkea, kun kirjoitat. Moni haluaa pitää äiti-myyttiä yllä hinnlla millä hyvänsä. Kun yksi kertoo arjen raadollisuudesta, moni uskaltaa avautua. Seurasin ilmiötä perhekerhoissa ja -kahviloissa aikoinaan.

Minulla oli aikoinaan haastava vauva ja napero. Nyt onneksi helpompi teini  :smitten:
Haluan kertoa sinulle huomioni, josko siitä olisi edes vähän apua.
Olin myös erittäin tunnollinen ja uhrautuva äiti. Lasten hyvinvointi meni kaiken edelle - ja menee edelleen.
Mutta tein sellaisen huomion, että tämä haastava lapseni äityi "pikkupirulaiseksi" aina, kun uhrauduin liikaa. Silloin, kun lakkasin olemasta minä ja muutuin suorittavksi äidiksi. Hän oli kuin jonkinlainen indikaattori, joka hälytti aina, kun pahoinvointini ylitti tietyn pisteen.
Ja tavallaan hän provosoi edelleen, kun teen "vääriä" valintoja.

Vauva-ajan pitäisi olla onnellisinta aikaa. Näin ainakin hehkutetaan. Joskus tuntuu, että voisi heitttää lapsensa seinään, vaikka kuinka rakastaa.
Voisiko pieni poikasi toimia inhimillisen mustasukkaisuuden lisäksi sinun tuntojesi tulkkina?

Hyvinvoiva äiti on lasten parhaaksi. Lentokoneessakin pitää laittaa happinaamari itselle ensin, sitten vasta autetaan muita.
Älä kadota itseäsi. Äläkä vaadi itseltäsi liikaa. Joskus voi istuttaa lapsen Pikku-Kakkosen eteen lukemisen sijaan.
Voisitko ajatella, että laittaisit pojan muutamaksi tunniksi päiväkotiin? Hän saisi seuraa ja sinä omaa aikaa, ja aikaa vauvan kanssa.
Kuten Kuuhilda sanoi, isä ja isovanhemmat kehiin mahdollisuuksien mukaan.

Toivottavasti tilanne helpottaa pian!

Päiväkoti 2 v oinaalle mullakin tuli mieleen.
Edes osan päivästä, vaikkapa vauvan päikäreiden ajan, tai jotain, jotta saisit nukkua.

Kokska tosiaan, mikään ei ole niin tärkeää kuin se että SINÄ jaksat.

Tiigris, tulee mieleen että ainakin kaksivuotiaalle joku, joka pitää vaikka pari, kolme tuntia hoidossa muualla. Tai sitten koko päiviä. Päiväkoti, kerho, isovanhemmat, joku tuttava tai kuka vaan luotettava henkilö tai paikka. Nyt kesäaikana monet päiväkoditkin ovat kiinni. Tai onko sinun mahdollista matkustaa (vierailla)  joidenkin luottosukulaisten luokse koko porukan kanssa edes välillä? Tai sitten sossun puolelta apua ja tukea... Jotain helpottavaa, suhteellisen säännöllistä.  :smitten
Jaksamista :smitten:

Minäkin tässä komppaan vähän muita ja ehdotan, että poika voisi olla osa-aikahoidossa esim. avoimessa päiväkodissa. Sinun jaksamisesi on lastenkin parhaaksi.

Jatkan. Tää nyt ei ole suoraa Tiigrikselle, ihan yleisesti ja muuten vaan.

Että ole itsellesi armollinen :) Minä vaadin pitkään itseltäni ihan liikoja, kunnes tajusin, että hei, en ole tätä osaani itse valinnut ( joo joo )eikä mun tarvi selviytyä siitä yhtään paremmin kun pystyn. Voi tulla arvostelemaan ja osoittelemaan sormella ( yleensä juuri ne jotka ovat itse vastuunsa laistaneet ), mutta minä teen tasan sen mikä on parhaani, eikä yhtään enempää.
Kuten joku edellä mainitsi, lapsetkin voivat paremmin, kun olen itsekäs, ja otan omaa tilaa ja vaadin jotain myös itselleni, ihan joka tasolla. Ja he pääsevät tutustumaan oikeaan minuun, sen sijaan että heillä olisi joku suorittava kone joka käy ja käy kunnes poksahtaa.

Ihan pieni esimerkki uimarannalta;
Sanon vanhemmille lapsille, että nyt rantaan kaksivuotiaan kanssa, vahditte sitä siinä, että minäkin pääsen uimaan. Lapset ovat onnessaan kun äiti ui ja nauttii siitä. Jes, meillä on äiti, joka nauttii uimisesta meidän kanssa! Vastavuoroisesti lapset saisivat uida koko ajan, ja äiti seisoisi tympiintyneenä rantavedessä ja purisi hammasta ja koettaisi olla vilkuilematta kelloon että koska täältä pääsee pois?

Meillä käy nyt jo siis hoitoapua perhetyön parista, kaksi kertaa viikossa kolmen tunnin pätkä. Toki siitä on apua ollut niinä päivinä sen hetken ajan, mutta kummallakin kertaa kun hoitotäti on lähtenyt, on alkanut hillitön raivari.

Olemme sulkeneet päivähoitovaihtoehdon pois tuon pojan suppeen ruokavalion ja vierastamisen takia. Pelkään että kokis olonsa hylätyks jos jättäisin vieraille ihmisille hoitoon. Itseasiassa se hoitotätikin sanoi samaa, että on nyt niin herkässä iässä ja suuri muutos takana, niin nyt päiväkotiin laittaminen vois olla ihan liikaa <--purkaantuis sitten kotona kiukkuna.

Eihän siinä sitten auta muu kun palkata henkilö apuun joka olisi päivittäin apuna.

Olisiko joku aikuinen, joka tulisi teille kotiin ilmaiseksi. Joku tarpeeksi hyvä tuttu.

Miehen porukat asuu tässä lähellä, sen äiti kyllä satunnaisesti ottaa poikaa niille tai on ollut meillä pari tuntia, mut sekin apu on hyvin satunnaista ja häntä en haluaisi liikaa työllistää, koska on 63v ja "elämää nähnyt" ylipainoinen ihminen, eli fysiikka ei ihan riitä siihen että kykenisi pienten lastenlasten kanssa kauaa kerralla touhuamaan. Ja mun toinen sisko tulee tarvittaessa kanssa apuun kun ehtii, 300km päästä, eli sekin apu on hyvin vaikeesti saatavissa välimatkan takia (ja kuitenkin töissä käyvä ihminen, ei oikeen toisen vapaapäiviä viitsi työllistää)... Lisäksi mulla on kasa näitä lapsettomia kavereita, joista tiedän että apua on turha pyytää...

Kyllä mä olen tänne parin viikon ajan saanut ainakin joka toinen päivä tänne jonkun pariksi tunniksi, mutta välillä tuntuu että poika stressaa siitäkin että meillä ravaa joka päivä eri ihminen. Ja kyllä, palkkaisin meille tosiaan jonkun että olisi enemmän kuin 3 tuntia päivässä ja useammin kuin 2 kertaa viikossa, mutta ei siihen ole varaa! Ja tuo perhetyön hoitajan apu on myönnetty meille 2 kuukaudeksi, joten sekään ei ole lopullinen ratkaisu. Oma äitinikin asuu kaukana ja on töissäkäyvä...

Mutta kiitos vastauksistanne! On totta että nyt tarvisi pitää itsestään erityisen hyvää huolta. Siihen ei vaan meinaa löytyä oikein aikaa. Viettäisin mielelläni joskus aikaa myös kaksin mieheni kanssa. Ei olla parin viimesen vuoden aikana tavattu toisiamme romanttisissa merkeissä ja tahtoo olla vähän ikävä sellaista, positiivista on siis kuitenkin se että tämä tilanne ei ole aiheuttanut tunteiden kuolemista puolisoa kohtaan!

Mun jaksamisen kannalta oli aikoinaan tärkeää opetella nauttimaan tästä hetkestä.

Usein ajattelin, että sitten kun... lapset nukkuvat,  ovat isänsä kanssa käymässä jossain, saan juoda tee-kuppini rauhassa, voin viettää laatuaikaa mieheni kanssa jne jne... sitten olen onnellinen.
Tämä  oli minulle selvä "henkinen oppiläksy", nimittäin se onnellisuus ja lepo karkasi käsistä ja painajainen paheni. Aina kun keskityin olemaan onnellinen (tai edes voimaan siedettävästi) lapsen hampaita pestessä, hiekkalaatikon reunalla istuessa,ruokaa laittaessani ja sitä parkuvaa lasta kantaessani, oma jaksamiseni parani. Olin rauhallisempi ja lapsetkin aistivat sen -ja rauhoittuivat.

Yllätän itseni edelleen samasta kipuilusta joskus. Sitten kun teinit tulevat kotiin,  ovat yhtä aikaa pois, talo tyhjenee teinien kavereista jne jne... sitten nautin olostani. Ja pah!

Kunpa osaisimme saavuttaa onnen ja hyvinvoinnin sisäiseti, ulkoisista olosuhteista riippumatta. Sitä toivon sinulle, Tiigris!  :smitten:

Meni ihan kylmät väreet kun luin, tuttua huttua. Mitähän osaisin sanoa tai neuvoa..

Onko sulla jo käytössä korvatulpat ja kantoliina? Jos vauva itkee ja on kanneltava, vois kantoliinasta olla se apu että saat kädet vapaaksi ja vauva voi sitten välillä nukahtaa siihen liinaankin, voit touhuta esikoisen kanssa tai hoitaa muita juttuja samalla. Korvatulpat leikkaa sen pahimman terän huudosta, ei ehkä ihan niin kovasti ota hermoon, kuulet silti kaiken olennaisen mitä ympärillä tapahtuu.

Äitikin saa hermostua. Vaikka 2v ei välttämättä itse vielä puhu tai ainakaan kovin taidokkaasti, niin hän ymmärtää kyllä puhetta yllättävän hyvin. Jos hän vaistoaa sinusta hermostuneisuuden ja ahdistuksen, mutta kuulee ristiriitaisesti sun suusta vain pakotetun rauhallista puhetta niin se voi olla hämmentävää. Ja kyllä ne aistii, itselleni yksi kiusallisimmista opeista lasten kautta oli juuri tämä, että kyllä ne huomaa sen todellisen olotilan ja tunteet vaikka kuinka koittaisin peilata jotain ihan muuta. Ja ahdistuvat, perhanat, juuri siitä useimmiten! Kaksivuotiaalle kannattaa ainakin kokeilla sanoittaa tilanteita. Minä sanoin aina ihan suoraan että nyt mua kuule ahdistaa ja kiristää toi sun huutosi, mä tiedän että sua harmittaa nyt tämä ja tämä asia, mutta silti toivon että et huutaisi suoraan korvaani, et paisko tavaroita tai mitä nyt ikinä sitten olikaan kyseessä. Sanoin joskus ihan suoraan, että nyt en enää kuule kestä kuunnella, minä menen nyt hetkeksi tuonne toiseen huoneeseen. (Tai vien sinut nyt hetkeksi tuonne toiseen huoneeseen) Tulen kohta katsomaan oletko jo rauhoittunut. Sain siis sen kuvan, että nämä uhmakohtaukset ovat ne suurin ahdistuksen aihe sulle? Meillä oli koliikkivauva ensimmäinen, hänen huutoonsa (4kk 7h/pvä putkeen) ei  löytynyt mitään syytä, mutta lääkärikäynnistä oli se hyöty, että sain vahvistuksen sille omalle tunteelleni siitä, että joskus on todella parempi lähteä jopa vauvan luota hetkeksi pois jos todella tuntuu siltä että nyt en kestä enää hetkeäkään. On kuitenkin pienempi paha se hetken yksinolo vauvalle, kuin se että raivo saa vallan ja saattaa tehdä jotain niistä mitä mielessä silloin liikkuu, kuten se tyynyllä tukehduttaminen. Että se huuto loppuisi. Itse seisoin joskus keskellä yötäkin, kahdenkymmenen asteen pakkasessa ulkona hangessa yöpaita päällä ja poltin tupakkaa. Seisoin niin kauan, että olin varma siitä että mun kannattaa palata sisälle. Joskus siellä huusi vauva, 1,5v ja 3v yhteen ääneen. Mies oli yövuorossa ja apuja ei myöskään kauheasti ollut vaikka pyysin.

Itse myös etsin silloin vertaistukea, varsinkin ensimmäisen lapsen aikaan. Kaikki vauvalehdet ja palstat on täynnä vain sitä rakkauskuplaa ja ihanaa vauvantuoksua, tuntui että kaikki jutut, joissa äidillä koskaan oli pieniäkään negatiivisia tunteita lapsia kohtaan käsittelivät juuri masennusta. Mutta en minä ainakaan ollut masentunut, useimmiten vaan niin väsynyt. Tuo tilanteiden sanoittaminen vanhemmalle lapselle voi auttaa itseäkin ymmärtämään sen, mikä se juttu on mikä juuri nyt eniten ahdistaa. Ahdistaako mua juuri tuo kiukkuaminen vai se, että nyt kellon mukaan se on jatkunut jo tunnin. Itse lakkasin jossain vaiheessa seuraamasta kelloa, ainakin yöheräilyjen yhteydessä. Huomasin, että mulla oli tämmösiä ahdistavia ajatusketjuja "no niin, voi vittu, se nukku vaan kaksi tuntia, nyt jos mä saan sen nukahtamaan uudestaan mä ehdin ite suihkuun ja nukkumaan vaan tunnin.." tai "voi perse, kello on neljä, on sitten kaks tuntia nukuttu tänä yönä ja jos se ei enää nukahda ennen kuutta ennenkun toi toinen herää niin sitten mä en saa enää nukuttua yhtään enkä kestä enkä jaksa.." Lakkasin laskemasta kertoja ja sitä, kuinka monta tuntia olen saanut nukkua, yritin vaan aamuisin katsoa mikä on fiilis yön jälkeen ja niillä mennään sitten tämä päivä.

Periaatteet on hienoja ja ymmärrän tuon että haluaa lapsilleen parasta mahdollista niin ruoan kuin ajanvieton suhteen. Mulla rajat tuli vasta kolmannen synnyttyä vastaan, sekin oli tärkeä oppimiskokemus kyllä. Kukaan ei kuollut eikä vaurioitunut vaikka meillä oli ihan täys Sodoma ja Gomorra! Isommat söi pääasiassa toisten äitien laittamaa ruokaa ja saattoivat katsella neljäkin tuntia Muumeja päivässä videolta kun minä makasin vauvan kanssa koomassa sohvalla. Kerran kysyin neuvolassa lääkäriltä tosta ja se katto mua aika pitkään ennenkuin sanoi että "jos se toimii niin mitä sen nyt sitten on väliä, anna katsoa vaan." Kauheat paineet oli kun en aina jaksanut tai pystynyt pukemaan (kipeät kädet) koko porukkaa ja lähteä ulos aamupäivisin, ystävälle soitin ja itkin. Hetken oli hiljaista ja sitten hän totesi että "me ei ulkoilla lasten kanssa ollenkaan jos mua ei huvita." Tällä hetkellä kun lapset on kohta 6v 4v ja kohta 3v meillä on enää yksi pysyvä periaate ja se on se, että talon katolle ei saa kiivetä.  ;D Kaikki muu saa elää tilanteen mukaan.

Nyt ei välttämättä lohduta yhtään, mutta onpa hienoa, että teillä on niin turvallinen koti ja niin turvallinen kiintymyssuhde, että sun poikasi uskaltaa olla just niin 'hankala' ja kiukkuinen sulle kuin miltä hänestä todella tuntuu!  :smitten:

 :D ;D Solnishko, Kiitos hyvistä nauruista!
Ihanaa, ehkä tää lapsiperheen arki on todellisuudessa aika useassakin kodissa "vähän tällaista" eikä sitä liibalaabaa, ihanaa ja täydellistä mitä vauvalehdet pursuaa...

Mä sorrun tuohon kellon tuijotteluun myös "hei jee, enää 7 tuntia siihen kun mies tulee töistä kotiin!"... "hei nyt on enää 6 tuntia 40min!".. Ja sitten soittelen äidille ajankulupuheluita... Että kuluis ees 10 minuuttia nopeammin. Miten niin epätoivoista.

Eipä kestä, hyvä jos nauratti!

Nyt voin jo sanoa, että kyllä noille tunteille ja tilanteille pääsee nauramaan vielä joskus, niille kaikkein surkuhupaisimmillekin tapahtumille.

Semmosta halusin itse kysyä että miten koette, Kuuhildakin kirjoitti tuolla tuosta suorittamisesta lasten suhteen, että kaikki on ja menee varmasti 'sääntöjen' mukaan oikein. Niin kun itse sitä mietin, että omalla kohdallani näyttää siltä, että se liittyy perusturvallisuuden tunteeseen. Mitä turvattomampi olin, sitä tiukemmat raamit äitiydelläni oli. Sama juttu tämän henkisyyden/hengellisyyden suhteen muuten, jossain vaiheessa sekin oli hyvin 'lakihenkistä' ja ulkoaohjautuvaa. Nyt tuntuu että se, ihan kuin tuo äitinä oleminenkaan, ei ole paikalleen jumittunut tapa toimia vaan kypsyy ja kehittyy koko ajan. Se, mikä tänään tuntuu hyvältä ja oikealta saattaa jossain vaiheessa karista pois tai sitten saa lisää syvyyttä tai jotain.  ::)

Mitä epävarmempi...joko omasta vanhemmudestaan yleensä; äitiydestään, tai tietotaidostaan, niin sen enemmän hakee ja noudattaa noita "sääntöjä". On tietenkin hyvä asia että meillä sellaisiakin on, mutta samat asiat koituvat sitten vanhemmille, ja eritoten äideille aivan liian suureksi stressinaiheuttajaksi.
Oikeasti äitiyskin on jokaisen omanlaista, eli voi olla kovin monenmoista, olematta kuitenkaan jotenkin väärää. Sitä ei oikeesti oo mihinkään kirjaan kirjattu, että kuinka sen pitäs mennä. Lopputuloksesta sen sitten näkee :D :D

Perusturvallisuuteen en oikein osaa suoraan viivaa vetää tässä, mutta varmasti sitä rakentaa ympärilleen enemmän sääntöjä ja rutiineja tässäkin, jos maa jalkojen alla järkkyy, jotta sitä olisi edes jotain jonka varassa pyristellä.

Äitinäkin olemisessa oppii ihan koko ajan erilaisia juuria ja syvyyksiä ja ulottuvuuksia, että joo, ei se ole joku tila joka pysyy paikallaan..ja tietenkin lasten kasvaessa ja kehittyessä sen vanhemmuudenkin on elettävä heidän mukanaan, on ihan jees että jostain ennen tärkeästä perusasiasta tuleekin vähäpätöisempi ja sen tilalle tulee sitten jotain muuta.

Minä en oikeasti taida enää pitää kiinni mistään muusta, kun siitä, että jos minä jotakin sanon niin se sitten kanssa pitää paikkansa...ja siitäkin voidaan neuvotella :D

Mulla ihan selkeesti painaa oma lapsuus taustalla. Haluan turvata lapsilleni hyvän lapsuuden. Eli pyrin tekemään kaiken toisinpäin kuin äitini.
Mutta olen kyllä kipuillut se kanssa, että lasteni henkisen hyvinvoinnin varjelu menee mulla yli. Ei niitä tarttis pullasorsina kohdella  ;D
Onneksi elämä tuo haasteita, niin ovat joutuneet vahvistumaan - ja minä kohtaamaan rajallisuuteni.
Loppujen lopuksi riittää, kun rakastaa ja tekee parhaansa!

Joo, muistan kun kaikki 3 lapseni oli pieniä ja isäntä teki pitkiä työreissuja niin oli ihan pakko hellittää ja luoda meille oman rytmin ja sopiva tahti kaikissa asioissa. Kyllä se aika oli huikeeta kun tuntuu että pari vuotta meni ihan sumussa ja ainoa ajatus oli, haluan nukkumaan.
Tsemppiä Tiigris, kyllä ne siitä toivottavasti alkaa hellittämään!

Mulla vähän samaa kuin Yep:illä, että tahdon luoda noi raamit lasten elämään pitkälti sen takia, että omassa lapsuudessa niitä ei niin selkeinä ollut ja kasvettiin ihan pellossa... Oon vapaan onnellisen kasvatuksen tulos, mulla se johti siihen että teini-iässä tuli syömishäiriöt, lintsaamiset, alkoholi, tupakka, huumekokeilut, kotoa karkaamiset - kaikki meni ihan liian pitkälle pelkästään sen takia että hain rajoja. Oikeasti toivoin että olisin saanut vaikka kotiarestia, mut ei niin mitään kuin marttyyrimaisia katseita äidiltä ja isältä lause "itse päätät omasta elämästäsi".. Liikaa vastuuta epäkypsälle ihmisen alulle mun mielestä.

No eihän musta saa ankaraa tiukkapipoäitiä tekemälläkään vaikka  :kuu: :kauris: olen, mutta pyrin järjestelmällisyyteen koska se luo turvaa sekä mulle itselle että toivon mukaan myös lapsille!! Ja juu, jos arki on vähän sellasta sumua tässä väsymyksessä niin kyllä se kummasti helpottaa kun päättää tehdä asiat mekaanisesti SUURIN PIIRTEIN samalla tapaa joka päivä...

ps. Solnishko, mun poikani katsoi tänään sen 5 tuntia piirrettyjä putkeen, eli koko aamun.. Kerran käytiin pomppimassa sängyllä ja kerran pidettiin lego-tuokio, muuten huutava vauva vei mun huomion ja painoin sitten vaan kaukosäätimestä uuden Ti-Ti nallen tai pelle kaija pumin pyörimään..... Ei se vaarallista lapselle oo jos näitä päiviä on vaikka pari viikossa, kunhan sitten käy iltapäivällä ulkoilemassa tai jotain muuta järkevää aktiviteettia. Ei se itsensä soimaaminen ainakaan asiaa muuta paremmaks.

Minä henk.koht. olen miettinyt omalla kohdallani tuota vanhemmuuden mallia, että kun just yleensä ihmisillä on se, että joko teen niin kun omatkin vanhemmat, tai sitten tahdon tehdä ihan päin vastoin....mutta siis on joku tilanne ja tavat yms. josta sitä mallia ottaa. Mulla ei semmosta ole ollu, niin risanen lapsuus ja monenmoista, että oon itte miettiny ja pähkiny ja kompastellu ja ratkonu, että niinkun miten?
Aikamoinen itte se oli se koko lapsuusaikakin..opin jo ihan pikkasena hoitamaan itte itteni, ja sama jatku sitten vanhemmaksikin, ja se tuntu sopivan pienten kangertelujen jälkeen kaikille, kuhan ulospäin näytti hyvältä.

Ok, olenhan minäkin tehnyt päinvastoin kun äitini, hylkäämisen sijaan pitänyt lapseni, mutta siinäpä se sitten onkin :D

Mut joo, onhan tuo itte itte minä tiiän parhaiten, hieman hankalakin asenne tässä elämässä...aika huono oon jos mulle tärkeissä asioissa täytyy kuunnella toistenkin mielipiteitä...ihan varmaan tavallinen perhe-elämä jossa on kaksi aikuista päättämässä kasvatuksesta ja muusta, olis mulle tosi haasteellista :D
Miten sitten vaikuttaakaan lapsiin? Tuleeko niistä samanmoisia minäittejä, vai oppivatko myötäilevämmiksi juuri tästä syystä? Ehkä kukin tavallaan, tuntuu, että vanhin lapsi on saanut toimia semmosen puskurin asemassa, minunkin virheideni ja omituisuuksieni vastaanottajana  ja nuoremmilla on sitten helpompaa..vanhin on aikamoisesti  :harka: vaikutteinen ja kaksi muuta vähän joustavamman sorttisia, että ehkä se näkyy siinäkin sitten.

Toi on kyllä totta. Tietty päiväjärjestys ja rutiinit auttaa jaksamaan, ja helpottaa myös lasten oloa.
Sellainen kultainen keskitie, kun löytyy - ja siitäkin voi joskus livetä.

No en mäkään nyt sitä tarkoittanut että kaikki rutiinit ja tavat on unohdettava. Tarkoitin lakihenkisyydellä siis juuri näitä 'pakko imettää vaikka henki menisi' tai 'pakko olla luomuruokaa, alusta asti itse valmistettua tai tulee syöpä' 'pakko ulkoilla joka päivä 2h tai tulee sanomista neuvolassa'.. You know.

On meilläkin ruoka-ajat yms. suht samanlaisesti päivittäin, se vaan vaihtelee, että onko ruokana jotain itsevalmistettua tuoreista ja terveellisistä luomuraaka-aineista vai Rainbown ranskalaisia perunoita ja vihreitä kuulia. Ja tarjoillaanko se ruoka joka päivä täsmälleen klo 16:30 vaikka ruoan laittajalla olis 40 astetta kuumetta ja munuaistulehdus vai syödäänkö tänään jo 15:30, 16:00 tai sitten vasta illemmalla jos päädytäänkin siihen, että tänään grillataan.  :) Ja lasten kasvaessa nämäkin helpottuu, ei tarvi sumplia päiväuniaikojen mukaan ihan koko elämää (tosin minä luistin tästäkin, ihan sama nukkuuko 2v jonain päivänä vartin vähemmän kuin yleensä tai ei ollenkaan.)

Kultainen keskitie tosiaan.

Hei hoi Tiigris!

Tulit mieleen, onko yhtään helpottanut?  :)

Mää kanssa männäviikolla mietin samaa?

Kiitos kysymästä.

Vauva voi jo paremmin, on nyt maidottomalla korvikkeella ja refluksilääkkeellä, meil on käynyt hoitoapu... Mulla tuli loppuunpalaminen kun muutettiin tämän kaiken keskellä, aloitin mielialalääkkeen, pojalle etsittiin nopeesti päiväkotipaikka (yksityiseltä), on nyt ollut siellä vähä yli viikon.

Mun ja pojan välillä on kuilu, suosii isää ja kirkuu ja vastustaa kaikkee mitä mä teen. Ilmeisesti mustasukkaisuus syynä, mennyt niin pahaksi että saattaa vaikka purra mua kesken raivareitten tosi kovaa. Päiväkodissa sillä on nyt mennyt hienosti vaikka pelättiin miten se pärjää, ovat kehuneet että on ikäistään edellä monissa asioissa ja kauheen hyvin tekee kaikkee. Siitä oon iloinen.

Mä vaan niin rakastan mun poikaa, et sydäntä särkee kun se ei jostain syystä päästä mua lähelle.

Jaksamista Tiigris! Enkeliapua ja ihmisapua!  :smitten:

Mä tahdon kertoo; pojan uhmakausi kesti pitkään mutta naps, jonain päivänä se helpotti. Ja jokin tunnelukko mikä mun ja pojan välillä oli, aukesi. Se ei ole enää isin poika, nyt se on isin ja äidin poika. En tiedä missä saatanallisessa stressitilassa koko lapsi oli ja mikä häiritsi mun ja sen lähentymistä; ehkä oma epävarmuuteni ja tasapainottomuuteni oli myös este sille et poika luottais muhun täysillä. Nyt on tilanne aivan eri kuin vuosi sitten. Ensinnäkin, mun piti romahtaa kunnolla ensin. Hajota, vajota masennukseen, saada sellainen paniikkikohtaus et oli pakko hakea apua itselle ja elvyttää ensin oma pää ja sydän.

Ei ihme että olin henkisesti väsynyt 2,5 vuoden fyysisellä väsymyksellä ja stressillä. Mun piti myöntää se itselle, ei oo pakko jaksaa kaikkee. Se et kannoin tuota nuorempaa lasta ekat 4kk pystyasennossa olkapäällä, koska kaikkialla muualla se huusi (ja siinäkin, mut siihen se nukahti välillä) ja siinä ohessa mun jaloissa riehui toinen pieni joka oli mun täyttä huomiota vailla ja miten mun sydän särkyi kun huomasin et isompi lapsi muuttui selvästi jollain tapaa masentuneeksi ja apaattiseksi siitä kaikesta.. Ei, se ei ollut helppoa aikaa, se oli tuskaa kaikille ja kesti pitkään! Huh, se on ohi!

Mulla on nyt reipas ja elämäniloinen leikki-ikäinen poika ja reipas, iloinen, hyvin nukkuva taapero-tyttö. Molemmista huokuu, et kaikki on hyvin! Äiti voi hyvin. <3 Ja on kiitollinen. Joka päivästä.

Ja se mun täytyy myös sanoo et PÄIVÄKOTI oli todella hyvä ratkaisu tuolle oinas-pojalle!!! Vaikka alkuun pelkäsin sen sopeutumista sinne ja alku takkusikin, nyt en enää ikinä ottais sitä kotihoitoon  ;D
Pienempikin joka on nyt 1,5v aloitti päiväkodin ja se taasen (kaksonen) sopeutui sinne heti hienosti, eikä laajat allergiatkaan ole siellä ongelma.
Minä käyn töissä aamuin/illoin/öin ja oon kotona joskus, oikeestaan mun skorpparimies on nykyään enemmän kotona lasten kanssa kuin minä. Mä olen  :aurinko: :kaksoset: :askendentti: :jousimies: , mua ei ole tarkoitettu kotiäidiksi. Niin se vaan on, että pää hajoaa jos en liiku ja näe ihmisiä ja tee muutakin kuin hoida omia lapsiani.
Ei sitä tartte häpeillä, jos ei ookaan pullantuoksuinen kotiäiti, joka käyttää lapsillaan vaan kestovaippoja, imettää 1-vuotiaaks, tekee kaikki ruuat itse, käy lasten kanssa perhekerhoissa, muskarissa ja vauvauinnissa yms. Mulla oli nimittäin joskus sellainen kuva itsestäni, et "joo, tuollainen hei määkin voisin olla". Ihanan ekologinen ja öö kaikin muinkin tavoin oikein täydellinen kasvattaja... Hahhahah  :2funny: Iso hatunnosto tuollaisille super-emoille.. Siis joillain se tulee luonnostaan ja helposti.  :angel:
Siinä vaiheessa kun multa putosi viimesetkin ruuvit päästä ja päätin alkaa löysäilee kunnolla, ja unohtaa sen et tavoittelisin ees jossain asiassa täydellisyyttä, alkoi kaikki jotenkin mennä paremmin...!

Ilo kuulla Tiigris, että asiat selviävät!  :smitten: Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää!  :smitten:

Tiigris!  ;D  :smitten:

Minäpä tein viime keväänä sellasenkin tempun että vein lapset aamulla päiväkotiin koko päiväksi vaikka itselläni oli vapaapäivä töistä.  :o

Solnisko, minulla on nykyään usein sellaisia vapaapäiviä, että olen kotona ja lapset päiväkodissa. Mun työtilanne on sellainen että keikkailen. Saatan saada aamulla klo10 puhelun että pääsisitkö klo 13 lähtien iltavuoroon. Jos lapset ois kotona, en vois lähtee sillä en saa niitä minnekään sitten hoitoon järkevästi ennen iltavuoron alkua.

Mä en koe siitä huonoa omatuntoa. Vapainani siivoan, rentoudun ja olen valmiudessa lähtemään heti töihin jos kutsu käy.
Mulle riitti se 3 vuotta täyspäiväisenä kotiäitinä. Loppuunpalamisesta ja masennuksesta toipumiseen menee aikaa ja koen että nää vapaapäivät ovat osa itseni hoitamista ja eheyttämistä. Jos lapset ei viihtyis päiväkodissa tai mulla ois epämääräisiä viboja hoitopaikasta, tilanne ois eri, mutta tunnen että lapset voivat hyvin ja kiintymyssuhde kumpaankin lapseen on hyvä.

Ja juu, ehkä "selityksen makua" - kyllä, oon joutunut miettimään onko tämä OIKEIN.. Lähinnä mitä MUUT ajattelee. Ajatteleeko ne et oon huono äiti, laiska tai jotain. Lopputulos on se, että ei ne muut tiedä mun ja mun perheen asioita niin hyvin kuin mä, joten samapa tuo mitä ne ajattelee. :)

Tuo  :o oli ihan itselleni, mulla on ollut ihan pirun tiukassa nämä 'säännöt' miten Hyvä Äiti toimii. Hyvin se päivä mullain meni, ainoastaan Alkossa mietin hetken että ihan varmasti kohta pälähtää joku päiväkodin täti tänne kun minä täällä pyörin keskellä päivää yksin. Pieni paikkakunta, kerran juhannussaunakalja kädessä pongattu on loppuelämänsä rapajuoppo.

Muuten hyvin pitkälti samoja asioita ja samaa mieltä niistä olen. Kun itse tietää mitä tekee ja millä perusteella niin onko sillä sitten niin väliä mitä ne muut siitä ajattelee. Muussa elämässä ei ole koskaan kauheasti kiinnostanut tuo, mutta tämä Äitys se on jotain, johon jo raskausaikana tuntuu vähän kaikilla olevan jotain sanomista ja jostain syystä vielä oikeus kommentoida ja arvioida ihan vapaasti. Jos ei muuta niin mahan kokoa, onko se liian pieni vai liian iso? Ja synnytitkö vai leikattiinko ja miksi näin? Yksi mummeli kyyläsi jopa terveyskeskuksessa mua kun esikoinen oli vauva ja koki asiakseen tulla kysymään, että riittääkö mulla hyvin tissimaitoa vauvalle? Ööh, anteeksi mutta tunnetaanko me?  :D

Oikein hyvältä kuulostaa vapaapäivät, meillä myös lapset viihtyy päivähoidossa ja se on kyllä iso helpotus siihen rumbaan kun ei tarvi itkuisia lapsosia koskaan sinne väkisin raahata ja jättää.  :)