Astro Foorumi

Olen tässä nyt jonkiverran lukenut, ja olen ruvennut miettimään, että mikä se ADHD oikeasti on? Onko ADHD:t oikeasti indigo lapsia? ADHD han on hurjasti lisääntynyt viimevuosina, tiedä sitten johtuuko siitä, että nykyään osataan löytää diagnoosi vaiko mistä... Itse olen ADHD ja minusta löytyy hyvin paljon indigo piirteitä.

Jos tämä on sitten ihan typerä ajatuskin, niin älkää kivittäkö hegiltä  ;D

Nyt en ehdi kovin pitkää vastausta jaarittelemaan, mutta minä olen kanssa ADHD ja sain paljon apua kirjasta, joka kertoi indigolapsista. Löysin itseni. Olen siis lapsesta asti ollut yhteyksissä "muihin maailmoihin", mutta vasta aikuisiällä saanut diagnoosin. Tosin huomasin, että minussa on myös paljon samaa kuin kristallilapsissa, että en nyt tiedä olenko seka-aurainen.

Kannattaa siis lukea Lee Carrolin ja Jan Toberin Indigo Lapset - uudet lapset ovat täällä sekä Doreen Virtuen Kristallilapset - Uuden sukupolven selvänäköiset ja herkät lapset.

Ihminen yrittää rationalisoida kaiken mihin ei löydy selitystä.  :)

Mielenkiintoista :) Täytyy lukea, lääkkeitä en ole kokeillut enkä aio, olen kuullut, että vievät ihmiseltä luovuuden, ja tällä hetkellä tunnen, että se on ainut asia itsessä mistä voin olla ylpeä :) En tahdo olla amfetamiinillä käyvä robotti :D Ja miksi pitäisään lääkitä pois sitä mikä on omaa itseä, vääntää väkisin samanlaiseksi kun muut. Kiitos kirjavinkeistä.

Adhd:n yleisimpiä oireita ovat impulsiivisuus; keskittymiskyvyttömyys; levottomuus; lyhyt jänteisyys; huonomuistisuus; kovaäänisyys; elehtii paljon puhuessaan esim. käsillään; koko ajan liikkeessä esim. naputtaa jalalla lattiaa, vaihtaa tuolilla asentoa tämän tästä, naputtelee kynällä pöydän pintaa; malttamattomuus esim. jonotustilanteissa, puhuu päälle kun ei malta kuunnella loppuun ja sama pätee kysymyksiin vastailussa; innostuu herkästi, mutta mielenkiinto loppuu yleensä lyhyeen. Yleensa lapsuuden adhd laantuu aikuisena add:ksi eli tarkkaavaisuushäiriöksi. Silloin "Ai sanoitsä jotain?" tai "Pitikö mun sanoa jotain?" tai jopa "Mitä mä olin tekemässä?" ovat ihan tyypillisiä juttuja. Siis vaipumista omiin mietteisiin tapahtuu sekä adhd:ssa että add:ssä.

Tässä siis muutamia "oireita" luetellakseni. Yleensä adhd diagnosoidaan sivuoireiden esim. masennuksen perusteella. Masennus voi johtua siitä, että vaikka kuinka yrittää, niin mikään ei onnistu. Tai siitä, että tuntee olevansa se outolintu, joka ei sovi joukkoon.

Näin kun katselee objektiivisesti oireita, niin muutamat näistä pätevät kovin hyvin välimerenkansoihin. Ovatko siis kaikki italialaiset, kreikkalaiset ja turkkilaiset, mutta myöskin espanjalaiset adhd:ta? Kaikki nämä ovat hyvin eläväistä porukkaa ja viuhtovat menemään minkä ehtivät. Vai onko se tämä jäyhä suomalainen kulttuuri, joka ei anna kaikkien kukkien kukkia?

Lähinnä minä olen kohdannut hankaluuksia ainoastaan kankeissa byrokraattisissa paikoissa sekä hyvin institutionalisissa paikoissa. Siis yleensä paikoissa, joissa rakenteet ovat hyvin jäykät ja liikkumavaraa ei ole. Tai työyhteisöissä, joissa vallitsee keskinäinen nokkimisjärjestys ja sisäinen kateus. Näissä paikoissa voin hyvin pahoin.

Mutta jos elämää noin yleensä katsoo, niin olen päässyt koulumaailmassa helpolla. Tieto tarttuu nopeasti päähän. Ja sehän pitää muistaa, että adhd:lla ei ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa, ainakaan negatiivisesti. Adhd:han on välittäjäaineiden, lähinnä dopamiinin, vaje. Tieto menee perille, muttei ehkä suoraviivaisesti, vaan jonkun mutkan kautta.

Mutta jos haluaa karrikoida, niin narsistinen adhd on tämän päivän johtajien unelmatyöntekijä.

 ::)

AD/HD esiintyy niin monimuotoisesti, ja naisilla voi olla täysin erilainen kun miehillä.

http://adhd-aikuiset.org/testit/

Mulla meni pitkään tajuta, että mikä on. Kuvittelin vain olevani tyhmä laiska ja saamaton.

Mielenkiintoinen sivu (eng.) aikuisista indigo-kristalli aikuisista.
Paljon luettavaa, ihmeteltävää..
Toivottavasti apua muillekkin  :smitten:

http://www.starchild.co.za/adult.html

Tuskin kaikkia levottomia ja impulsiivisia ihmisiä voidaan pitää AD/HD -tapauksina.

Katsoin vastikään dokumentit AD/HD:sta. Hankalimpia piirteitä tässä oireyhtymässä tuntuu olevan täydellinen itsesuojelun puute, kyvyttömyys ajatella tekojensa seurauksia sekä huonomuistisuus, minkä takia AD/HD-lapset ovat hyvin onnettomuusalttiita ja oppivat huonosti tekemistään virheistä. Vanhemmat kuvaavat näitä lapsia usein käveleviksi katastrofeiksi ja pitävät ihmeenä, että lapsukaiset ovat ylipäänsä säilyneet hengissä aikuisikään asti.

Sain Diagnoosin tossa 3-4-vuotta sitten. Olen tällä hetkellä 28-vuotias. No kyllähän tätä on tullut mietittyä lapsena(kun ei mistään ADHD:sta sillon puhuttu) että mikä mussa on vikana, miksi olen tälläinen jne. Kestin sen kuitenkin.
Mutta vielä nuorena aikuisenakin mietin että miksi olen erilainen.?
Diagnoosin saaminen helpotti mua ymmärtämään itseäni ja kerranki oli joku syy tälle kaikelle vaikka tätä en ole läheskään kaikille elämäni ihmisille kertonut. Mulla oli sellaista concerta lääkettä(tosi kallista) ja kuten täällä taidettiin jo mainita ettei halua lääkkeitä niin en mä viimein enää jaksanu niitä popsia. Ajattelin että miksi en olisi oma itseni vaikka sitä ei nyt kaikki hyväksykään.

Mä kerran täällä foorumilla käydessäni mietin että onkohan niin että olen ainoa jolla on ADHD ja kaikki nämä ihanat kyvyt. Sitten samantien kuitenki kielsin tämän koska ajattelin että tämä yhdistelmä ei voi olla varmaan kellään muulla, mutta ihanaa että joku oli tehnyt tänne aloituksen tästä  :)

Ehkä noi kirjallisuudet vois lukaista joskus

Lilli, juu kyllä tuo on ihan totta, että lapsina varsinkin ollaan käveleviä katastroofeja, jokapaikka mustelmilla ja aina oli mukit ja keitot kumollaan sun muuta. Täysin vahingossa jokapäivä tapahtu jotakin, hajos tavaroita ja sun muuta, eihän siinä lähimmäiset enään usko, että lapsi ei vahingossa tehe sitä, mulle ainaki räyhättin, että miksi tuhoat kaiken jne... :) Ja varsinkin hermostuneena oli niin, ettei ajatellut tekojen seurauksia. Tytöillä tämä tosin on monesti niin erilaista, ettei tyttöjä osata epäillä edes adhd: ksi. Aikuisiällä se on sitten taas vähän erilaista, kyllä mä silti jokapäivä tunailen jotakin, unohdan arkipäiväiset tärkeät asiat sillävälin ku tehen jotain mielenkiintoisempa jne... Nytkin on kantapää murtunut kun tupelsin portaikossa.

Maiskuli
Minulla ei oikeastaan ole edes vielä virallista diagnoosia, mutta asia on menossa eteen päin, kun eräs adhd asiantuntija sattui monen mutkan takaa näkemään testi tulokset, mitä minulle tehtiin 14 vuotiaana, kun olin niin hankala. Hänkin sanoi, että tämä on niin varma tapaus. Joskus tosin en ole jaksanut viedä edes koko asiaa eteenpäin, tuntuu niin turhalta, luulen, etten hyödy siitä mitään, sillä en halua lääkkeitä ainakaan ottaa... Ja juu, voishan ne lukea ku muistais ja sais aikaiseksi hakea kirjastosta tms. :)

Itselläkin todennäköisesti tuo ADD-versio. Yritin kerran saada sitä tutkittua mutta heh, unohdin aina lääkäriajat ja lähetteet suljettiin 2 kertaa ja luovutin. En enää koe tarvitsevani oikeaa diagnoosia, kun en enää lääkkeitäkään söisi..
Joskus olen lueskellut indigoiden ja ad/hd-ihmisten yhteydestä.. ties vaikka. Mielenkiintoinen oli eppanan linkki.

Ja minullahan pahimmat oireet on huono muisti, tarkkaamattomuus, tavaroiden hävittäminen/rikkominen(käsien kömpelyys), ajantaju kehno, sisäinen levottomuus, yleinen asioiden/taloudenhoito erittäin vaikeaa ja vaatii koko ajan ponnistelua. Hormonimuutosten aikana (murrosikä, raskaudet) impulsiivisuus, lyhytpinnaisuus ym. kasvoi eksponentiaalisesti sekä on ollut masennusta ja tietysti muidenkin oireiden pahenemista.

Lapsena minua moitittiin eniten siitä että "etkö sinä muka mitään muista?!" ja "kuinka voit kaiken hävittää" ja aina sitä jonnekkin unohtui kavereiden kanssa ja ajantaju hämärtyi, josta kotona sai sitten kotona kuulla.. Koulussa menestyin loistavasti, silloin kun viitsin tehdä siellä/käydä siellä.

Juu kuulostaa todella tutulle, voisin oikeastaan sanoa, että koko elämä tuntuu siltä, että kaikki vaatii kauheaa ponnistelua ja kamppailua, että edes selviää jotenkuten. Monesti tuleekin mietittyä, että helpottuuko minun elämä ikinä, kun kaikki tuntuu niin raskaalle.

Lapsena sai kyllä kuulla kaikenlaista, vanhemmat raivos ku aina kaadoin mehut pitkin lattioita, unohdin läksyt ja sopimukset, en osannut pitää huonetta siistinä, sitten joskus taas uppouduin omiin asioihin niin että yömyöhälläkin vielä touhusin, en jaksanut kuunnella ohjeita ja tehin minulle annetut tehtävät päin persusta taikka kokoajan kyselin, että oliko näin oliko näin. enkä muutenkaan suostunut tietynlaiseen "lapset kyykkyyn" kuriin.

Koulussa en menestynyt koskaan oikeen mitenkään, koska ensinnäkin pelkäsin, että opettaja puhuu minulle, tai että joudun kaikken muiden kuullen puhumaan, pinnaisn jo ala- asteella paljon koska vihasin niin koulua. ainut mistä pidin siellä oli puu käsityö ja kuvis, niistä tulikin 9 ja 10. En koskaan tehnyt läksyjä, ne tuntui jotenkin niin hankalalta, tunnilla keskityin vain omiin haaveisiin enkä yhtään siihen mistä puhuttiin jne jne...

voishan tästä puhua vaikka loputtomiin, pitäis kuitenkin varmaan se diagnoosi oikeasti saada, ja lääkitys, sitten kun alkaa kouluun, että jäis edes jotain päähän. Tosin jos se on totta, että luovuus katoaa kokonaan, niin kärsiihän se koulunkäynti siitäkin sitten. En haluaisi ottaa lääkkeitä ollenkaan, mutta olen pohtinut, että se voi olla pakko sitten koulussa. No katsotaan... :)

Miten te nuut olette selvineet koulusta?

Kun aihe on ollut minua kiinnostava, olen selvinnyt erinomaisesti.. jos aihe on ollut esim. matematiikka, joka ei ole ollenkaan sitten minua varten :D olen vaan pinnistellyt ja ponnistellut ja päntännyt että menisi päähän. Itsellänihän on ammattikoulu jäänyt kesken, että olen kyllä ehkä tosi huono antamaan neuvoja. ;D Ehkäpä sellainen lääkitys, jossa vaikutusaika on lyhyt, voisi sopia sinulle jos koet että muuten on vaikea saada koulua suoritettua. Silloin voisit vain tärkeimpiin asioihin lääkitä itsesi keskittymään, ja muutoin antaa kehon olla luonnollisesti. ?


Todellakin, koko elämän "kasassa pitäminen", tämä byrokratia varsinkin, on se yhtä ponnistelua. Vaan yrittäkäämme nähdä asioiden valoisat puolet, erilaisuus on rikkaus! Jotain pois ja jotain tilalla. Itselle on tosi tärkeää elää hetkessä, go with a flow, ja ajatuskulkuni pitää siitä kyllä huolen etten uraudu liikaa. :D

Ja kaikkihan on merkityksellistä.. minä olen tämän "taudin" myötä oppinut suurenmoisia asioita, kuten nauramaan itselleni kun mokaan/unohdan tms. ja hyväksymään itseni erilaisena, tällaisena huithapelina jolla on eri vahvuudet että heikkoudet elämässä kuin monella muulla. Hyväksymään itseni vaikka miten paljon menee pieleen ja unohtuu, se on ollut vaikeaa. Liian usein olen mennyt ansaan, jolloin olen huomannut etsiväni myös muiden hyväksyntää, ymmärrystä, on tehnyt mieli huutaa maailmalle "etten minä tahallaan".. Vaan maailma ei ymmärrä. Jotkut ehkä, mutta tärkeintä on itse ymmärtää itseään,
sitten voi elämä jatkua. :)

Raskauksien myötä, kun olen näitä asioita joutunut kohtaamaan vielä jotenkin "raaemmin" niin se on ollut helpottavaa, sen suhteen että "osaa paremmin elää taudin kanssa" nyt niiden vaiheiden jälkeen, niitä on jotenkin käsitellyt niiin paljon ja hammasta purren mennyt eteenpäin ilman lääkityksiä.

Mulla taas raskausaika oli niin ihanaa, mitään merkkejä adhd sta ei ollutkaan, olin ku eri ihminen, kaikki onnisti ja sain asiat hoitumaan ajallaan, oikea organisaattori suorastaan :D kotikin oli siisti ku mikä.

Minä sain diagnoosin vasta tämän vuoden alusta ja syön concertaa. On pakko, sillä opiskeluihini kuuluu sen verran pikkutarkkoja hommia, eikä virheitä saa tapahtua. Lääkkeet on jaettava oikein, eikä iv-letkuihin saa mennä ilmaa jne. Itseasiassa lääkkeet ovat saaneet mut tarkkaavaisemmaksi esim. liikenteessä, jossa mulla on erittäin raskas kaasujalka. Teleportaatiolla olisit jo perillä.... sitä odotellessa.

Minä olen ollut hyvin laiska koulun suhteen, mutta minulla on ollut apuna valokuvamuisti ja kuulo-oppiminen yhdistettynä muistiinpanoihin tai sivujen reunoihin piirusteluun. Minun muistini toimii siis mekaanisesti. Olen peruskoulussa ollut aina keskivertoa parempi oppilas, vaikka matematiikka oli ihan hepreaa minulle. Itseasiassa geometriat sun muut on helppoja, mutta ne sanalliset laskut... voi jösses. Kesti mulla kauan oppia prosenttilaskut ja verrannon avulla lääkeaineiden laimentaminen. Mutta sekin on enemmän opettajasta kiinni kuin aiheesta.

Sanon aina, että minulla on hyvin valikoiva muisti. Äitini ihmettelee, kuinka en voi muistaa asioita, joita olen hänelle itse kertonut. Olen päätellyt näin: minun ei enää tarvitse muistaa.

Organisointikyky on jotain sellaista, mitä en omista. Olen krooninen myöhästelijä ja ajantaju on omalaatuinen. Monet harrastukset olen käynyt läpi, enkä vieläkään ole saanut käytyä kuin pari lyhytaikaista koulutusta loppuun. Kun nämä opinnot saan päätökseen, tuuletan kovasti. 4 vuoden opinnot ovat pisin aika peruskoulun jälkeen, kun mihinkään olen yhtäjaksoisesti sitoutunut.  ;D

Tiesittehän muuten, että adhd on 80%:sti periytyvä.  :angel:


Kyllä minä odotan aikaa, että voin lopettaa nämä lääkkeet. Tällä hetkellä arjen kaaos pysyy kohtalaisessa hallinnassa.

En minäkään haluaisi, en sitten millään, mutta tuntuu, että on pakko, pidän kyllä itsestäni ja en halua edes kuulu siihen suureen harmaaseen massaan, mutta haluan myöskin pärjätä elämässä rahallisesti niin, ettei aina tarvitse vaikeroida raha ongelmia, niimpä on pakko käydä kouluja, minulla ei ole mitään suurta innostusta koulunkäyntiä kohtaan joten...

Tosin toivon, että pääsen harjottamaan minun unelma ammattia, vyöhyketerapiaa ja/tai akupunktiota. Jos pääsen, niin en taatusti ota yhtään lääkettä, niin kiinnostavaa ja lähelläs sydäntä se on :)

Kuvaamasi ominaisuudet sopivat minuun kuin nenäpäähän, mutta en kyllä usko olevani ADHD. Olen vain moninkertainen oinas  ::)


(yleisimpiä oireita ovat impulsiivisuus; keskittymiskyvyttömyys; levottomuus; lyhyt jänteisyys; huonomuistisuus; kovaäänisyys; elehtii paljon puhuessaan esim. käsillään; koko ajan liikkeessä esim. naputtaa jalalla lattiaa, vaihtaa tuolilla asentoa tämän tästä, naputtelee kynällä pöydän pintaa; malttamattomuus esim. jonotustilanteissa, puhuu päälle kun ei malta kuunnella loppuun ja sama pätee kysymyksiin vastailussa; innostuu herkästi, mutta mielenkiinto loppuu yleensä lyhyeen. Yleensa lapsuuden adhd laantuu aikuisena add:ksi eli tarkkaavaisuushäiriöksi. Silloin "Ai sanoitsä jotain?" tai "Pitikö mun sanoa jotain?" tai jopa "Mitä mä olin tekemässä?" ovat ihan tyypillisiä juttuja. Siis vaipumista omiin mietteisiin tapahtuu sekä adhd:ssa että add:ssä.
)

Nämä oireet taas eivät sovi minuun. Vaikka olenkin välillä sählä niin minulla on hyvin korkea itsesuojeluvaisto ja lähes sataprosenttisesti mietin aina tekojeni seuraukset.

Entä kum olit lapsi, sillä nuo, itsesuojeluvaiston puuttumiset, ja  tekojensa seurauksien ymmärtämättömyyshän kuuluu lasten adhd seen, joks sitten muuttuu aikuistuessa.

Minulla taasen oli lapsena hyvä itsesuojeluvaisto, nuoremmalla aikuisiällä taasen ei. Olin "kuolematon".  ;D Eikä minulle kyllä mitään sattunutkaan, kun en edes olettanut, että mitään kävisi. Olen minä lapsena pudonnut puista kiipeillessäni ja saanut pari pahaa aivotärähdystäkin, mutten koe niiden mitenkään häirinneen elämääni.


Ja mitä tuohon lääkkeeseen tulee, niin minua se on auttanut tässä muistamattomuudessani. Stressi ei enää ole niin paha, kun oikeasti muistaa, miten esim. lääkkeet piti potilaille antaa (ettei tarvi tarkistaa sataan kertaan) ja keskittyminen asioihin on parempi. Minulla oli aivan älyttömiä vaikeuksia yhteen aikaan keskittyä pelkkään puheen kuuntelemiseen. Sairaalassa lääkärikierrot olivat yhtä sumua, kun juuri mitään ei jäänyt mieleen. Mieli alkoi vaeltaa, olin paikalla, mutten läsnä.  ;) Myös yleinen levottomuus laantui. Asioiden loppuun saattaminen vielä vaatii harjoittelua kotona, mutten voi mitenkään vastustaa niin montaa mielenkiintoista asiaa, vaan niitä kaikkia tulee sitten tehtyä aina, kun muistaa.

Minulla nyt on muutenkin hyvin herkkä ja vastaanottavainen keho, joka reagoi ihan pienimmästäkin. Tämä sai minut tuntemaan itseni kristalli-auraiseksi, sillä kristallit ovat hyviä suodattimia. Heidän kehonsa suodattaa hyvin, niin ettei siihen jää mitään kertymiä.

Keskiyön vahinko, ei minun ole mikään pakko syödä lääkettä, mutta haluan, koska koen saavani siitä apua. Tässä elämänvaiheessa lääkkeestä on minulle enemmän apua, kuin haittaa. Sivuvaikutuksiakaan ei ole. Silloin, kun elämässään on vastuussa muistakin kuin vain itsestään, on minun helpompi ottaa lääke, joka auttaa minua olemaan rauhallisempi, loogisempi, vastuullisempi. Jos lääkettä en ota on elämäni vailla järjestystä. Ja kyllä, olen kokeillut tätä elämää 30 vuotta. Tiedän siis mistä puhun.  8)
Kavereille elämäni oli boheemia kokeiluja siellä täällä, mutta itse kärsin kovasti loppuun saattamisen vaikeuksista. Kaikki jäi kesken. Ja varsinkin, kun minulla on sinne tänne sinkoileva temperamentti ja energiat kulkevat sykäyksittäin, eikä tasaisena virtana, oli elämä hieman hankalaa tässä tasaisuutta ja lineaarista loogisuutta ihannoivassa valtavirrassa, jossa ei hyväksytä vahvasti tunteella elämistä.

Minulle ihmissuhteet ovat olleet sellaisia koettelemuksia, sillä ne eivät kestäneet suurta tunteen paloa. Tai jos kestivät, ne tukahduttivat minut. Jos nyt oikein lasken, niin koko elämäni pisin "romanttinen" suhteeni kesti 2,5 vuotta. Ei mikään järin häävi. Joten toivon, että lääkkeen tasaava vaikutus näkyy myös sosiaalisessa kanssakäymisessä, että pystyn olemaan läsnä parhaalla mahdollisella tavalla.

Yksi hyvä esimerkki lääkkeen vaikutuksista on se, että ennen lääkettä en pystynyt keskittymään laulujen sanoihin ollenkaan, vaan melodiat veivät mukanaan. Löysin niistä aina jotain uutta ja sanoihin en pystynyt tarttumaan ollenkaan. Nykyään kuulen myös sanat. Toisinaan toivon, etten kuulisi niitä sanoja, koska ne ovat välillä aikamoista soopaa.  :D

Musiikki on minulle se apukeino, jolla keskityn ilman lääkettä ja lääkkeen kanssa. Ilman musiikkia en pystyisi elämään.

Voin kyllä heti sanoa, ettei minulla ole aikaa tai tilaisuutta meditoida. Ja pelkkä hiljentyminen tekemättä mitään lamaa minut. Yleensä silloin, kun olen rento, enkä tee mitään ja olen hiljaa paikallani, nukun. Siis tämä tapahtuu silmänräpäyksessä.

Minun sisäinen levottomuuteni talttuu tekemisellä. Tanssi on niistä aivan paras vaihtoehto. Ja siksi minua ei kannatakaan lähestyä "sillä silmällä" baarissa, koska olen siellä "meditoimassa". Silloin kun tanssin, en huomaa ketään, sillä musiikki vie ja valtaa minut kokonaan.  :)

Voi LOL.  ;D

Näin tarkemmin ajateltuna... Jos yritän tehdä väkisin työtä josta en pidä, niin ennemmin tai myöhemmin tulen niin sairaaksi että on lopetettava työt. Nuorena oli 6kk siivoojana, inhosin sitä työtä sen  kiireen vuoksi, esimies oli maailman paskamaisin tyyppi, jolta ei herunut kun haukkuja, palkkakin tuli miten sattuu ja vähemmän kun piti jne jne. lopulta tulin niin kipeäksi, että oli kokoajan saikulla, otin loparit, ja sairastelu loppui siihen.

Ja kyllä, adhd oieet pahenee, mitä vähemmän saa toteuttaa itseään ja tehdä mitä haluaa.

Omaa näkemystäni ADHDsta,tämä siis diagnosoitiin muutama päivä sitten.. Ja huh mikä helpotus  :) En sen tarkemmin ala omia "oireitani" luettelemaan ja niiden vaikutusta arkeen.. ADHD on kuitenkin neurologinen häiriö, aivojen alivireystila. Ja ensin olin täysin vastaan lääkitystä,mut sitten oivalsin  ;) Jollei mene niin valtavasti energiaa arjesta selviytymiseen jäisi aikaa paljon muuhun, itselle mielekkääseen  :) :) Ja jos tästä lääkityksestä todella on apua,niin apu on todellakin tervetullutta!! Jollei joku sitten ole halukas palkkaamaan mulle henk.kohtaista avustajaa/terapeuttia/sihteeriä/kirjanpitäjää ym  :D  :D

mä olen adhd , mutten juaksentele enkä kiipeile puuhun, en siis ole hyperi. Hyperacitivityn sain impulssiivisuuteni perusteella.

mun on pakko syödä consertaa (27mg) tai muuten hukutaan paskaan. en siis saa mitäääääään aikaseks. istun vaa ja addiktoidun vaikka johonkin. En koe että lääkkeellä olo olisi negatiivista, yrittäjänä on pakko vaan tehdä asioita, käydä esim palavereissa joissa käydään läpi tärkeitä asioita ja ilman lääkettä olisin jossain huuhaamaassa enkä muistais mitään. tai puhuisin mitä sylki suuhun tuo. lääkeettömänä päivänä saatan selitellä jtn esim kaupan kassalle, ihan hlökoht juttuja.

dg tuli vuossitte.esikoisella add
http://www.facebook.com/home.php#!/group.php?gid=123718297638833 (http://www.facebook.com/home.php#!/group.php?gid=123718297638833) on esim fb ryhmä jossa jaetaan tietoa ko asiasta

Concerta se on mullakin ja hyvin on pelannut. Ja näyttääpi siltä, että molemmilla lapsillakin on adhd, koska se tulee molemmilta vanhemmilta. Jipii...  ::)

Mulla on diagnosoitu adhd, mutta nyt kun ajattelen, niin en usko, että mulla oikeasti on mitään adhd:ta. Luulen, että olen vain luonteeltani erilainen. Indigolapsenkin kuvaukset sopivat minuun, mutta olen ollut vähän skeptinen näitä lapsi-juttuja kohtaan, koska mun mielestä ihmisiä ei saisi lokeroida mihinkään kategoriaan ominaisuuksiensa vuoksi, vaan jokaisen pitäisi antaa kukkia kuinka kukkii. On jopa hieman pelottavaa ajatella, kuinka joku henkisistä asioista kiinnostunut vanhempi on ihan varma, että hänen lapsensa omaa henkisiä kykyjä, ja ehkä omilla odotuksillaan jollain lailla "pilaa" lapsen kehityksen. Oli lapsi nyt sitten indigo tai ihan tavallinen pikku Matti.

En usko, että adhd ja indigo on missään yhteydessä toisiinsa, jos nyt kumpikaan edes on olemassa. Adhd on ylidiagnosoitu, ja vähänkin poikkeava ihminen saa helposti itselleen diagnoosin sekä lääkkeet kouraan. Itse olisin saanut lääkkeet jo ennen kuin koko diagnoosia edes oli tehty!! Indigo-lapset taas.... Jotenkin se nyt vaan tuntuu hassulta, koska jo kyseinen indigo/kristalli ajattelu nostaa nämä lapset "jalustalle" verrattuna ihan normaaleihin lapsiin. En kiellä, etteikö nyt voisi olla niin, että näitä lapsia todellakin olisi, mutta miksi heihin pitäisi suhtautua kuin ihmeisiin? Koska he ovat samaa kuin me, ihan samanarvoisia, eivät piiruakaan parempia, vain ehkä korkeammalla mielen tasolla. Mutta jotenkin tuntuu pahalta, että joitain kirjoituksia lukiessa, nämä lapset ovat niin ERITYISIÄ. Entäs muut lapset? Ovathan kaikki erityisiä, vain eri lailla?

Mielestäni KAIKKI lapset ovat henkisempiä kuin monet aikuiset. Joidenkin henkisyys vaan kukoistaa eri tavalla, kun vanhemmat eivät rajoita henkistä kasvua, ja tukevat mielikuvitusta. Mutta onko silloin kyseessä indigo/kristallilapsi, vai lapsi, joka on saanut kehittää rauhassa jo olemassa olevia henkisiä kykyjään?

Nii, en tiedä onko se nyt niin helppoa saada se adhd diagnoosi, riippuu varmaan ihan siitä mitä lääkäreitä eteen sattuu, minun kohdallani ainakin järkyttävä ja rasittava vuosien rumba koko touhu, minkä sisällä on ollut ties kuinka pitkät tutkimus jaksot jne...

Itse en ainakaan edes pidä indigo/kristalli lapsia ketään yhtään parempana, sielujahan me kaikki ollaan, eri vaiheessa kun toiset, kaikki ollaan joskus lähdetty alusta. Olisi typerää sen perusteella päättää kuka on parempi kuin toinen.

Muo jotenkin ahdistaa ihmisten ajatus et ADHD olis ns.itsevoitettavissa  :( :( Voi kun näin olisikin.. Syödäänhän epilepsiaankin lääkkeitä miksei siis yhtähyvin ADHDn??
Ja ikävä tosi asia on että, yksilön täytyy speutua ympäristöön, eikä toisinpäin.. Ehkä ajat vielä muutuvat  ;)

no ei tämä mitenkää  ole "voitettavissa". eipä masentunukka lakkaa olemasta masentunu jos sanotaan vaan että "ota ny ittees niskasta kii"

tietämättömyyttä imo.

Itse asiassa on olemassa pehmeitäkin hoitomuotoja adhd:lle. Elämänhallinnan opettelu yhdesä eräänlaisen koutsin kanssa on mielestäni paljon mukavampi vaihtoehto. (Toki kyllä varmaan on niin "pahoja" addeja, että aluksi varmaan pitää olla myös lääkkeet mukana, mutta vähitellen niistäkin voipi päästä eroon) Nykyään vaan tuntuu, että hoidetaan paljolti oireita, mutta ei keskitytä ollenkaan niihin asioihin, jotka niitä oireita aiheuttaa. Eli jos addilla on vaikeuksia unohdella tapaamisiaan, voidaan koutsin kanssa suunnitella järkeviä ja kekseliäitä tapoja muistuttamaan. Esim. keltaiset tarralaput, 10 pirisevää herätyskelloa, kalenterin käyttö tms. Tai jos pyykkivuori räjähtää käsiin, niin voidaan vaikka luoda pyykinpesusta rutiini, joka tapahtuu tiettynä päivänä tiettyyn aikaan, ja sen jälkeen vaikka kahvia ja pullaa kivan kaverin kanssa.

Tässä teille hyvä perusopus koskien ADHD:ta. Russell A. Barkley: ADHD - Kuinka hallita ADHD.

Ihan ensinnäkin, adhd on aivokemiallinen toimintahäiriö ja joka ei ei tiedä, mitä välittäjäaineita tuolla päässä liikkuu hermosynapsien välillä, on turha tulla mulle väittämään, että jollain pehmeällä muodolla pystytään vaikuttamaan dopamiiniaineenvaihduntaan. Ja tämä välittäjäainetasapainohäiriö on 80% perinnöllinen, ilmenee vielä kaiken lisäksi useammin pojilla kuin tytöillä.

Ja kyllä, ADHD on yhtä todellinen kuin autismi, skitsofrenia, masennus, bipolaarinen luonnehäiriö tms. Perinnöllisyyden lisäksi siihen vaikuttaa myös synnytys, muttamyös se onko odottava äiti käyttänyt päihteitä. Jo pelkkä viivästynyt synnytys voi aiheuttaa sen verran hapenpuutetta aivoissa, mikä taas saa aikaan häiriötiloja. Esimerkiksi CP-vammaisuus on juurikin aivojen hapenpuutteesta johtuva vammautuminen.

ADHD-liiton sivuilta saa tietoa enemmän.

Okei, terveellinen ruokavalio auttaa kokonaisvaltaisesti ihmiseen, muttei se poista tuota epätasapainoa hermostossa. Valitettavasti myöskään akupunktio ei lisää dopamiinintuotantoa, eikä arjen hallintamenetelmät.

Kuten huomaatte, suivaannun, kun ihmisillä ei ole oikeaa käsitystä asiasta.
Minunkin ADHD:ta sanottiin ensin masennukseksi ja olen käynyt juttelemassa yhdelle jos toisellekin ammatti-ihmiselle asioistani. Hetkellinen helpotus tuli, mutta mitään konkreettista apua ei tullut. Eli totesin sen itsekin: ei tämä olotila juttelemalla parane. Ollessani tekemisissä adhd-nuorten parissa, huomasin pystyväni samaistumaan heihin erittäin hyvin. Silloin kysyin ohjaajaltani käytännön jaksolla, miten saisin apua ja tietoa siitä, onko minulla ADHD. Ja uskokaa pois, diagnoosin saaminen EI ole helppoa. Lapsilla se on vielä vaikeampaa kuin aikuisilla. Lapset joutuvat neurologiselle osastolle testeihin ja sinnekin pitää saada lähete lasten psykologilta. Aikuisille tehdään haastattelu, haastatellaan myös vanhempia tai lähimmäisiä ihmisiä, jotka tuntevat diagnoosin saajan pitkältä ajalta.

 :knuppel2:

meillä esikoinen testattiin perheneuvolassa. tulokset käsiteltiin heti ja alotettii lääkekokeilu joka toimi.
aikasemmin kouluun lähtö meni vetkutteluks ja vanumiseks. kokeista lukemalla 7/30pst-
lääkkeen jälkeen huonoin numero on 9- lukematta, koska pysyy kartalla tunnilla eikä haaveile omiaan.

sama itellä. hukuttas paskaan jos ei olis lääkettä, en sais siivottua millään. vaikka tiedän että pitää mutta eipä mee silti tekemisen tasolle.

Ai kun kivoja ohjeita, joo. Mulla on lappuja ja lippuja ja muistutuksia yms. ja silti unohdan. Eikä mulla edes ole pahaa ADHD:ta. Vasta nyt alkoi tulla aikuisella iällä ongelmia, kun hallittavia asioita on enemmän ja vastuuta triplaten.

Yrittäkää jo ymmärtää, ettei ulkoapäin tulevat ohjeet ja rutiinien luomiset oikeasti auta! Näiden muutosten on tapahduttava tunnetasolla. Ja kaiken lisäksi adhd:ssa ja add:ssa tulevaisuus-käsitteen hahmottaminen on hankalaa. Ajalle ollaan likinäköisiä -> asiat jäävät viime tippaan.

Ja näillä näkymin adhd:n lääkehoito on pitkäkestoista, eikä vain hetken, että pystyy opettelemaan uusia arjenhallintatemppuja. Lopettaisitteko te lääkityksen aspergerin-syndroomaiselta? Entä psykoottiselta?

Enemmän minä saan stressiä niistä viidestä tusinasta herätyskelloja, kuin että otan lääkkeen aamulla, jonka avulla keskittyminen esim. autoa ajaessa on ihan toista luokkaa kuin ilman lääkitystä. Samoin pystyn olemaan luennolla vääntelemättä kiusaantuneesti tai kyllästymättä alta aikayksikön.

Minä en ymmärrä, miksi kaikista lääkkeitä tehdään joku iso peikko ja lääketeollisuudesta suuri salaliittoteorioiden pääjehu. Pakkohan esim. adhd:ssa on antaa oireenmukaista hoitoa, koska tätä välittäjäaineongelmaa ei pystytä leikkauksella hoitamaan. D'Oh!

Hei, hei ja hei!  :) Kuten mä itse sanoin, niin mulla on myös diagnosoitu adhd, joten tiedän aiheesta todella paljon. Mä en vaan tajua tätä kauheeta haloota, mikä syntyy aina, kun yritetään puhua näistä pehmeämmistä tavoista auttaa addi-ihmisen arjenhallintaa. Kaikki saa syödä lääkkeitä, jotka haluaa, se ei mulle henkilökohtaisesti ole mikään ongelma. Mutta se on mulle ongelma, että ne ihmiset, jotka EI halua syödä lääkkeitä, saa koko ajan joka tuutista kuulla, että näillä pehmeillä keinoilla ei pääse mihinkään tuloksiin, ja mikään elämänhallinnan opettelu ei auta.

Mä omaan paljon adhd-pirteitä. Diagnoosin aikaan mulla oli vessa täynnä pesemättömiä pyykkejä, kuukauden tiskit homehtuneena, ja muutenkin koko elämä rempallaan. Adhd tai ei, mutta elämä oli ihan helvatan vaikiaa. Itse lähdin opettelemaan elämänhallintaa ilman lääkkeitä, hyväksyin sen, että olen luova ja boheemi luonne, jolla on suuria vaikeuksia arjen hallinnassa. 4 vuoden opettelulla, ja mieheni tuella on tapahtunut ihmeitä. En oo vieläkään mikään arjenhallinnan ihme, mutta normaalit asiat sujuvat suht mallikkaasti, kun ne on rutiineja.

On tietysti eri asia, jos asiaan ei usko, uskon voimalla voi siirtää vuoria. Itse uskoin, että mä kyllä pystyn oppimaan, en oo kuitenkaan mikään tyhmä. Opin rakastamaan siistiä kotia, ja siitä rakkaudesta kumpusi mun halu pitää se sellaisena. Helpommalla olisin varmaan päässyt, jos olisin napsinut Concertaa naamariin, mutta koska olen helposti addiktoituvaa tyyppiä, en halunnut aivojeni kemiaa ruveta muokkaamaan keinotekoisesti. Loin sinne vaan uusia säikeitä, joiden avulla asiat pysyy balanssissa. Sitä paitsi, mä olen niin itserakas, että mun mielestä mun hörhöily vaan on niin ihanaa, myös pelko oman persoonan muuttumisesta sai mut skippaamaan lääkkeet.  :D

Toki mä en vieläkään osaa täyttää mitään Kelan papereita, ja omien etuuksien saaminen on tuskan ja työn takana. Näissä asioissa mua auttaa oma äiti, jolla onneksi on joku haju, mistä mä saan tarvittavat liitteet sun muut hössötykset. Myös työpaikan pysyvyys on ongelma, kyllästyn töihin n. 1-3 kuukaudessa, ja lähden kävelemään. Mutta oon ajatellut sen niin, että ne ei sitten kyllä ois ollut mua varten muutenkaan.

Mutta kuten kaikki rakkaat kanssaihmiset tietävät, oma totuus ei aina ole se ainoa totuus. Mä ymmärrän, jos joku saa apua lääkkeistä, itse niitä en halua, ja oon saanut apua opettelemalla asioita uudelleen, joskus päätä seinään hakkaamalla ja pyykkivuoren päällä kyynelehtimällä, mutta kuitenkin.

Että äläkää hyvät ystävät älähtäkö aina kun joku puhuu pehmeiden muotojen puolesta, koska mä olen elävä esimerkki, että niinkin voi elää.

Mun adhd-diagnosoitiin muistaakseni n. 4 käyntikerran jälkeen psykiatrisella+ neuropsykologiset testit. Ei se nyt kyllä niin vaikeaa oo 4 kertaa raahata itseään vastaanotolle, vaikka multakin unohtui pari kertaa välistä. Kyllä ne sitten soitteli uuden ajan.

Hieno asia, että olet tuollaista apua saanut. Minulla ei ole noin onnekas tilanne, koska olen kahden adhd-lapsen yh-äiti, jolla on myös adhd. Eikä tukea ole tullut mistään. Eikä minulla ole koskaan ollut ongelmia tiskin tai pyykin kanssa. Huusholli on aina hieman sekaisin, ei haittaa.

Mutta nuo rutiinit... niitä en voi sietää. Minusta ne orjuuttavat elämää, joku tykkää, minä en. Juurikin nuo rutiinit tekevät elämästäni vaikean ja niihin sopeutumiseen auttaa se lääke. Eikä se lääke ole estänyt minua kokemasta mitään henkimaailman asioitakaan.

Niin kuin sanoin aikaisemminkin, etten ole kauaa ollut tämän diagnoosin alla. Minun adhd:ni ei todellakaan ole sieltä pahimmasta päästä. Esimerkkinä voin antaa sen, etten ole juurikaan joutunut tekemään mitään minkään koulun eteen. Ja luova ongelmanratkaisu on ollut koko elämäni ajan käytössä, koska olen mestari laittamaan elämäni uusiksi.

Mutta joo. Saarnamies minussa sai taas vallan.  ::)

 ;D Älä välitä, mä osaan myös saarnata kun sille päälle satun  ;D

Tokihan on aina hyvästä, että asioista keskustellaan, silloin saa aina itekin uusia ajatuksia jonkun toisen kokemuksista, ja oma mielipide kehittyy. Kyllä voin ymmärtää täysin sunkin ahdinkos, olen itekin ollut yh, ja ei ollut hääppöstä se, vaikka lapsia oli silloin vain 1, ja apuakin saatavilla. Sää voit tuoda ne rasavillit tänne meille hoitoon  :)

 ;D Kiitos, ettet vetänyt plantaasillista palkokasveja nenäonteloon. Välillä karkaa tuo mopo lapasesta.

Jos nyt ihan totta puhutaan, niin en ihan heti uskaltanut tulla tänne katsomaan, mitä olit kirjoittanut.  :-[  ;)

selkeesti tartteis järkätä astroadhd-miitti

SanctAstra

:) Sinun kirjoitukset on saanut minut vakuutettua, että olisi ehkä aika hommata se lääkitys ja pyyhkästä peppua niillä hennoilla otteilla :D

Välillä tuntuu, että saa hommat rullaamaan ok, ilman apuja, mutta ei mee kauan kun taas kaikki hommat lätsähtää kun pannukakku.

Meillä on perheessä molemmat vanhemmat ADHD ja tod. näk. toinen lapsista ainakin, toinen on vielä niin pieni ettei siitä osaa sanoa... Meinaa olla vähän hulabaloo, ja elämä on yhtä veitsen terällä taiteilua kaiken hulluuden keskellä. Tuntuu todella houkuttelevalta, että vois napata napin kitaan aamulla ja saada hoidettua oma elämä kasaan...

Elämäähän ei saa napeilla hoidettua kasaan, vaikka jotkut niin sanovatkin. Täytyy muistaa kuitenkin, että nappuloilla on omat kääntöpuolensa. Itse kadotin orgasmit kokonaan masennuslääkkeistä ja rauhoittavista lääkkeistä. 2 concertaa olen elämässäni syönyt, ja niiden vaikutus lisäsi paniikkihäiriö tuntemuksiani potenssiin tuhat. Samoin se ällöttävä maiskutus, mitä piti tehdä koko ajan, kun suuta kuivi niin helvatasti  :o No, aikuinen tajuaa (ainakin toivottavasti) lopettaa nappien kiskomisen, jos haittavaikutuksia esiintyy, enemmän mä olen huolissani lapsista, jotka ei välttämättä osaa pukea sanoiksi pelkotilojaan tai fyysisiä epämiellyttäviä tuntemuksia. Concerta kuitenkin valitettavasti lisää lapsilla itsemurhariskiä, osittain varmaan juuri siksi, että ahdistuksesta ja paniikista ei osata kunnolla puhua.  :( Concerta siis lensi vessanpönttöön, ja huuhtelut perään.

No, mutta siis, jokainen joka kokee saavansa apua lääkkeistä, niin hyvä. Sehän se on lääkkeiden tarkoituskin  :D Mutta käsitys siitä, että yksi nappi jollain lailla saa elämän muuttumaan taivaaksi, on pelottavaa.

Yllättävää ihmiseltä, joka on haaveillut vyöhyketerapeutin koulutuksesta (muistanko oikein?). Oletko jo menettänyt uskosi sille, mitä "energiahoidoilla" voi saada aikaiseksi? :(

Itse uskon, että sairaudet ovat kehon keino kertoa epätasapainosta. Kaikki liittyy kaikkeen ja fyysisten vaivojen taustalla on usein tunneperäiset, henkiset tai muuten ympäristöstä johtuvat ongelmat. Ei meitä ole tänne synteettisten lääkkeiden orjiksi luotu. Ja vaikka tiede sanoisi mitä, käytännössä näillä lääkkeillä ei voida saada kehoa täysin samaan tilaan kuin jos se olisi terve. Ja nämä mömmöt syövät elimistömme kykyä parantaa itse itsensä. Tätä väitettä ei ole tieteellisesti todistettu.  ;) Miten kukaan henkimaailman kanssa työskentelevä edes voi vannoa tieteen nimeen?  ::)

Mä olen hukannut elämästäni yli 8 vuotta lääketokkuraan. Teoriassa olisi pitänyt aivokemiat korjaantua, mutta olin kyllä kaukana psyykkisesti terveestä ihmisestä näiden lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Lähinnä tuhoa saivat aikaan.

en koe olevani lääketokkurassa vaikka concertaa otankin. pinna on pidempi, saan tehtyä asioita joita muutoin siirtäisin ja siirtäisin. (laskujen maksu, siivous, pyykkäys jnejne)
en mene ylivireystilaan (tarkotan traumatiloja, en  mitää hyperijuttuja)

en addiktoidu, pysyn palavereissa kartalla enkä vaivu omiin sfääreihini.

pidän lääkkettömiä päiviä jos ei tartte mitään tehdä.

Olen samaa mieltä I-Ronian kanssa. Minulla ei ole mitään sivuoireita lääkityksestä. Eikä lääkitys ole haitannut henkistä elämääkään. Saan hyvin kanavoitua energiaa ja otettua sitä vastaan, vaikka olen sen nappulan aamulla ottanut.

En ole addiktoituvaa tyyppiä, eikä näin ollen sekään aiheuta mitään ongelmia. Ilman lääkettä sain turhautumiskohtauksia, räjähtelin sinne tänne ja kaasujalkani oli erittäin raskas. Pystyn keskittymään paremmin, enkä vajoa niin helposti päiväuniin kuin aikaisemmin.

Jokainen kuunnelkoon itseään, tottakai. Minä olen kuitenkin huomannut, että elämäni on paremmassa hallinnassa ja olen saanut niitä onnistumisen kokemuksia, joita ennen ei juurikaan ollut. Se masensi. Olin se boheemi huithapeli, joka ei saanut elämästään otetta. Nyt minä ohjaan oman elämäni laivaa, lentokonetta tai autoa tms.

Ja Janna, minä tiedän tasan tarkkaan miltä kahden aikuisen adhd:n perheessä tuntuu elää.  :) Tsemppiä sulle!

Terve!


Synnyin sinisenä hengittämättöämänä mönttinä. Tämä hapenpuute aivoissa teki minusta hieman erilaisen lapsen. Diagnosoitiin MBD(minimal brain disfunction), jota ei enää diagnoosina ole olemassa, vaan se on joko ADHD tai ADD.
 
En nyt jaksa noita lapsuudenjuttuja alkaa tässä kelaamaan, mutta kaiketi olin hieman keskittymishäiriöinen tai jotain. Koulumenestykseni oli hyvä, vain käyttäytymisen ja huolellisuuden numerot todistuksessa olivat mitä olivat...
 
Tosiaan, en ole kokenut mitään suurempia ongelmia elämässäni tämän diagnoosin johdosta, mitä nyt ongelmallisena lapsena olen saanut kuunnella toruja pienestä pitäen, ja siitä johtuen itseluottamukseni kanssa olen lähinnä painiskellut näin vanhemmalla iällä(kehut ja kannustaminen lapsena vissiin jäänyt vähän vähemmälle).
 
Enivei, pääni sisällä on sitten aina ollut jonkinmoinen sekamelska. Ajatuksenjuoksu on ollut ja on hyvin vilkasta. En tiedä, kuinka se eroaa "normaalista" ajatuksenjuoksusta, koska tokihan kaikilla immeisillä voi hyvinkin olla 100 000 ajatusta päivän aikaan, mutta joo, päässä on hyrrännyt. Sellainen tietty levottomuus on kulkenut mukanani. Silti olen kokenut itseni aina normaaliksi, en ole ajatellut itseäni ADHD -ihmiseksi.
 
Hurjina nuoruusvuosina joku tarjosi joskus amfetamiinia. Ja kas kummaa, pääni rauhoittui täysin. Ei ollut enää häsellystä pään sisällä, ja sitä vaan saattoi istuskella tuntikausia tämä rauhan kanssa. Ja tokihan sitä piristyspäissään on mukava touhutakin, vaikka siivota jos ei muuta tekemistä ole. Kaikenlaiseen kiinnostamattomaankin tekemiseen löytyi keskittymiskykyä. Onnekseni tämän myrkyn kanssa läträily jäi vain viihteelliseksi nuoruudenhöperehtimiseksi, vaikka huonomminkin olisi voinut käydä.  
 
Sittemmin kuitenkin vastaan tulivat myös amfetamiinin haittavaikutukset, sillä jos ADHD -ihmisellä on luontaisesti alhainen dopamiinitaso päässä, niin mitäs sitten tapahtuu kun sitä keinotekoisilla kemikaaleilla nostetaan? No dopamiinitasohan nousee. Mutta mitäs tapahtuu, kun lääkitys lopetetaan? No se dopamiinitasohan laskee vieläkin alemmaksi, koska piristeillä dopamiinivarasto käytetään kokonaan loppuun... Niin, nämä ADHD -lääkkeethän ovat joko amfetamiinia(esim. Dexamphetamine, tai sen johdannaisia, kuten Concerta tai Ritalin). Ja toimivat erittäin hyvin myös päihdekäyttöön, niinkuin katuamfetamiinikin.
 
Myöhemmin kuvioon tuli mukaan ns. henkinen elämä ja sitä kautta esim. meditaatio. Meditaation avulla olen saanut todella paljon apua elämääni, on esim. paljon helpompi olla vaan, ja sellainen tietty levottomuus on kadonnut pois. Ei tarvitse vääntelehtiä eikä kääntelehtiä enää. Edelleen sanon, että tämä diagnosoitu käyttäytymishäiriöni ei ole ollut siitä pahimmasta päästä, mutta luonnolliset keinot sisäiseen levottomuuteeni ja sellaiseen "tuli perseen alla" -fiilikseen ovat auttaneet todella paljon. Kääntyminen sisäänpäin(meditaatio), jooga-asanat, oikea ravinto, palleahengitys, luonnossa liikkuminen yms. ovat tuoneet rauhaa elämääni.
 
Itse harkitsisin hyvin pitkään kemiallista ADHD:n hoitoa. Sitä kun sitten on "aineissa" koko ajan. Ja nuo aineet aiheuttavat erittäin voimakasta riippuvuutta. Eli jos sitä ei muuhun addiktoidu, niin varmasti sitten siihen lääkkeeseen itseensä. Näillä aineksilla on erittäin korkea väärinkäyttöpotentiaali, ja niitä nautitaan hyvin myös paljon viihde/päihdekäyttöön. Concertassa ja Ritalinissa vaikuttavana aineena olevaa metyylifenidaattia käytetään myös amfetamiiniriippuvaisten hoidossa... Tietysti omat kokemukseni näistä asioista tulevat ääripäistä; ystäväpiirissäni on todella vaikeita ADHD -tapauksia, joiden elämän on ollut päihteidentäyteinen ilmankin Ritalin tai Dexamphetamine -reseptejä.
 
ADHD:n on kaiketi vaikeinta suoriutua arjen ja yhteiskunnan "normaaleista" toiminnoista. Kysymys kuuluukin, onko ADHD -ihminen epänormaali vaiko yhteiskunta, johon poikkeavan yksilön on nautittava lääkkeitä selvitäkseen? Käsittääkseni ADHD -ihmiset voivat olla spesiaalilahjakkaita jollain saralla. Ja kuulemma ADHD -ihmiset pystyvät vaivattomasti keskittymään niihin asioihin, mitkä heitä oikeasti kiinnostavat. Onko pieni kaaos kotona pahasta? Nämä stimulantit ovat todellakin vahvoja päihteitä, ja kysynkin, tarvitaanko pyykkivuoren hoitamiseen tai asioiden muistamiseen näitä droppeja?
 
Halusin vain kertoa oman näkemykseni asiasta, koska olen nähnyt, että nämä lääkkeet voivat myös aiheuttaa paljon pahaa. Kuka sitä nyt haluaisi olla riippuvainen mistään? Sitä voi ihan kokeilumielessä lopettaa ADHD -lääkityksen. Siitä seuraa varmasti vieroitusoireita laidasta laitaan.
 
Luulisin, että ADHD -ihminen löytää mielekkään tava elää ilman lääkkeitäkin. Pitänee vaan unohtaa yhteiskunnan paineet ja vaatimukset. ADHD -ihminen on erilainen, siksi hänellä voi myös olla erilaiset tarpeet kuin mitä nyky-yhteiskunta voi hänelle tarjota...


Ja toivon, että ne ihmiset, jotka ADHD -lääkitystä käyttävät, eivät loukkaantuisi tästä tekstistäni. Jos oikeasti koette, että lääkitys on parantanut elämänlaatuanne ilman minkäänlaisia sivuvaikutuksia, ja koette olevanne iloisempia ja onnellisempia elämässänne, niin se teille suotakoon. Ihmisarvoinen elämä kuuluu kaikille. Ymmärrän hyvin, että arkinen elämä voi ADHD -ihmiseltä tuntua ylivoimaiselta, ja sen suorittamiseen lääkkeet tuovat helpotuksen. Mutta onko se vika siinä ihmisessä, vai siinä arkisen puurtamisen mielettömyydessä..?
 
Tämä on vain subjektiivinen mielipiteeni, jonka kuitenkin halusin tuoda esille, koska olen huolestunut siitä, että nyky-yhteiskunnassa hoidetaan sairauksien oireita itse syyt unohtaen, ja näinollen itse sairaus jää hoitamatta. Ja se, että onko ADHD edes sairaus, siitä voidaan olla montaa mieltä. Se, että ihmisellä on pysyvästi matalampi välittäjäainetaso aivoissa, tarkoittaa varmasti jotain, mutta tarkoittaako se sitä, että sitä on korjattava kemiallisesti, on myös toinen juttu.
 
Pitäisiköhän sitä vain keskittyä niihin juttuihin, mihin oikeasti kiinnostusta riittää, ja jättää vastentahtoinen touhuaminen kokonaan?  Kokonaan toinen juttu on, että jos ADHD häiritsee merkittävästi ihan normaalien elämänrutiinien hoitamista, niin voihan se lääkitys olla siihen elämää helpottava ratkaisu. Kuitenkin näiden lääkkeiden syöminen ei tule ilman seurauksia. Sen voi todeta kokeilemalla, minkälaiset seuraukset ovat lääkityksen lopettamisella.  
 
Herkkiä yksilöitä, joiden on vaikeampi sopeutua tähän nykyään vallalla olevaan suoritusyhteiskuntaan, suitsitaan lääkkeillä ruotuun, jotta heistä saataisiin kaikki hyöty ja teho irti, ja että he voisivat osallistua normaalisti oravanpyörään. Tämä on varmasti yksi tämän lääkkeiden ylitarjoamisen syistä(esim. 750 000 suomalaista syö Kela -korvattuja psyykenlääkkeitä). Mutta joo, minähän olenkin vain vainoharhainen salaliittoteoreetikko ja foliohattupää näine näkemyksineni ;)


Iloista Joulunaikaa toivotellen,


Ikuinen Trikki

Ikuinen Trikki  :smitten:

Koskapa kerroit tämän asian juuri niinkuin mäkin olisin halunnut sen kertoa, niin haluaisin rutistella sut myttyyn  :D

Mä olen ihan samaa mieltä, aivokemian muokkaaminen ei voi pidemmän päälle olla hyvä juttu. Jos nyt ajatellaan, että joku ihminen syö 7-vuotiaasta asti troppia, joka muokkaa hänen aivokemiaansa joka ikinen päivä, niin onko tämä ihminen enää oikeasti se ihminen 40 vuoden päästä, joka hän olisi ollut ilman lääkkeitä?  :-\

Sitäpaitsi adhd ON lääketehtaille miljoonabisnes, vaikka lääketehtaiden osuus rahastamiseen tässä keskustelussa yleensä kielletäänkin vankasti. En tiedä paljonko addeja on maailmassa, tällä hetkellä varmaan jo miljoonia? Jos miljoona ihmistä syö napin päivässä, ja siitä tulee voittoa lääketehtaalle 10c/nappi, on lääketehdas tienannut PÄIVÄSSÄ jo 100 000 euroa. Sillä rahalla voi jo tehdä tutkimusta lääketehtaan omaa etua tavoitellen, ja muut hoitomuodot lytäten, rahasta ei muiden hiljentäminen ainakaan ole kiinni.

eipä taida tähän olla yhtä ainoota oikeeta vastausta. meillä huomaa heti jos on lääke unohtunu. oli se sitten eri ihminen 30v:n päästä ni luulen että enemmän vahinkoo tekee vääristyny minäkuva siitä että  on saamaton, laiska, ei pärjää koulussa. niinku mulle on käyny.

asiat jää kaikki puolitiehen mikäli niitä on alotettukaan.

jos ite pidän lääkkeettömän päivän huudan ku heikkopäinen pienistä asioista. mä pidän ittestäni enemmän kun saan aikaseks, hermot kestää ja pysyn kartalla, jos se syö mun persoonaani ni syökööt.

Jeps. Myöskään ruokavalion vaikutuksesta ADHD:n hoidossa ei huudella maailmassa, jota raha hallitsee. Ja kyllä, ravinto jos joku asia vaikuttaa ihmisen aivokemioihin.

Kiitos jenjen! Kyllä minut saa rutistella myttyyn  :smitten:

Ja I-Ronia, ei todellakaan ole olemassa yhtä oikeata vastausta. Eikä kukaan ei ole oikeassa eikä väärässä. Eikä ole oikeaa eikä väärää tapaa elää.

Myöhän ollaan kaikki täydellisiä Luojan Luomia Kaikkivaltiaan persnahassa. 

Ei siinæ minusta ole mitææn yllættævææ vaikka olenkin haaveillut vyøhyketerapeutin koulutusta, ja haaveilen edelleen, mutta miten sitten toimia jos ei edes pysty opiskella mitææn kun ajatusten kasassa pitæminen ja kaikki on niin hiton hankalaa? Entæpæ sitten kun on saanut opiskeltua, niin miten ihminen jolle omien papereidenkin koossa pitæminen ja hoitaminen tuntuu ylivoimaiselta, niin voisi toimia yrittæjænæ? Ja kuinka oikein on lapsille se ettæ æiti ei saa pidettyæ minkæænlaisia jærkeviæ rutiineja tai mitææn ylipæætænsæ kasassa kotona, etenkin kun niitæ sæhlææjiæ on kotona kaksi kappaletta. Onneksi nykyææn on myøs lyhytvaikutteisia adhd læækkeitæ, etteitarvi kuin ottaa siksi aikaa kun ætytyy hoitaa esim, koulu tai tyø asiat. Tottakai haluan saada apua ongelmaani myøs esim vyøhyketerapiasta, mutta koen ettei sen vaikutus ole niin nopea ja voimakas kun læækkeissæ olisi, ehkæ joskus voisi olla sitten kokonaan ilman læækkeitæ, mutta ei nyt, . Sillæ en voi omien "viherpiiperrys aatteiden" takia syøstæ koko perheeni elæmææ pæn mæntyæ. Se ei nimittæin ole pelkæstææn iso pyykkivuori ja venyvæt paperit, vaan jotain paljon mutkikkaampaa ja hankalampaa.

Tuohon Ikuisen Trikin mainitsemaan, että pitäisi tehdä sitä mikä kiinnostaa.... Entä jos kiinnostus lakkaa parin kerran jälkeen tai jos ei pääse heti tekemään sitä mikä kiinnostaa, niin sitten on turha edes aloittaa? Moni asia kiinnostaa, mutta mitään ei saa valmiiksi?

Tässä yhteiskunnassa ei vaan pärjää, jos tekee sitä mikä kiinnostaa ja jos kiinnostus ei kestä viikkoa, kuukautta ehkä vuotta pitempään. Ja minulle on hirveän vaikea ollut olla, kun en ole erityisesti jossain yhdessä asiassa lahjakas tai en todellakaan vieläkään tiedä, mitä haluaisin "isona" tehdä.
Kuitenkin on yhteiskunnallisia pakotteita, mitkä vaativat sen, että työtä on tehtävä, jotta on katto pään päällä ja ruokaa sekä vaatteita. Perustarpeet pitää saada tyydytettyä. Siinä ei auta tosiaankaan se, että tekee niin kuin tykkää/mikä kiinnostaa. Mitä jos en tiedä mikä kiinnostaa ja millä hetkellä?

Ja mitä ruokavalioon tulee, niin rasvahappoja ja lisäravinteita pitäisi syödä extra isoja annoksia (mikä on myös elimistölle vaarallista), jotta niiden vaikutus näkyisi.

Se on jännä huomata, miten täälläkin, niin kuin koululääketieteen parissa ei osata kävellä käsi kädessä näiden asioiden kanssa. Kumpikaan ei sulje kumpaakaan pois, vaan ovat toisiaan tukevia muotoja.

"No se dopamiinitasohan laskee vieläkin alemmaksi, koska piristeillä dopamiinivarasto käytetään kokonaan loppuun..." Onko tästä jotain tutkittua tietoa lähteineen? Minua kiinnostaa.

Tarkoitin vhh-ruokavaliota. Tästä aiheesta löytyy valtavasti tietoa, kun vain viitsii etsiä. Tosin ahdh:ta sairastavilla voi ehkä olla vaikeuksia paneutua asiaan, ja vaatii paljon itsekuria ja kykyä sopeutua uudenlaiseen ruokavalioon.  :-\ Eniten näitä parantumiskokemuksia taitaakin löytyä adhd-lapsista, joiden karppaavat vanhemmat ovat jaksaneet toteuttaa ruokavalioremontin.

SanctAstra, en mäkään tiedä mitä mä haluan tehdä. Mä olen ollut ainakin 20 eri työpaikassa, ja lähtenyt joka kerran niistä kävelemään  :D Mutta, enpä usko, että kovin monet "normaalit" ihmisetkään tietää mitä ne loppupeleissä haluaa tehdä, na vaan jumiutuu siihen tylsään ja puuduttavaan duuniin, eivätkä uskalla lähteä "varmasta" työpaikasta. Onko se nyt sitten kuitenkaan se tavoittelemisen arvoinen asia? Se, että jää epämielekkäisiin tehtäviin, vaan siks, kun ei nyt muutakaan ole.

No, ehkä niillä lääkkeillä saa sen turvallisen elämän, että jaksaa olla 30 vuotta samassa tylsässä paikassa, jossa ei oikeasti haluaisi olla.

Mä olen päättänyt, että elämä vie. Mulla on paljon asioita joita olisi kiva tehdä. Kirjoittaa kirja, mustahan vois tulla vaikka kirjailija! Tai runoilija kenties. Voisinhan mä alkaa vaikka taidemaalariksi, mitä sitten, vaikka elettäis kädestä suuhun, pääasia on kuitenkin olla onnellinen. Voisinhan alkaa kuvittajaksi, ja kuvittaa ihania satukirjoja? Avoimella ja boheemilla luonteella tuskin olisi vaikeaakaan saada kontakteja oikeisiin ihmisiin, ja jalkaa oven väliin. Ja voisinhan mä kuvittajan töiden välissä vaikka opiskella vyöhyketerapiaa ja muita luontaishoitoja, ja perustaa oman pikku hoitolan, jossa olis myynnissä vaikkapa mun rakastamia kiviä  :smitten: Elämä on täynnä mahdollisuuksia, mitä sitten, vaikka sä saisit taidemaalarin urallas tehtyä vain yhden taulun? Se voi olla sitäkin kauniinpi. Ja sun kuvittamat lastenkirjat oliskin jymymenestys?

Yleisesti ottaen addi-ihmisillä on SITÄ JOTAIN ihanaa kapinaa ja rajojen rikkomista, josta kumpuaa mahtavia ideoita, ihania ajatuksia ja aivan mahtavia ammatteja, joita normaalit ihmiset kateellisena katsoo ja miettii: Voi kun mäkin voisin olla kivikauppias tai saippuakuplien myyjä.

Innostuinpas niin, että taitaa mun joulutortut olla kohta mustempaa mallia  :D

Karsinogeeni-torttuja, olkaa hyvät.  ;D

Minulla tämä pomppiminen paikasta toiseen näkyy opinnoissa. Lukion jälkeen, en ole saanut vielä yhtään koulua käytyä loppuun ts. minulla ei vielä ole ammattia. Tämä on elämäni suurin saavutus peruskoulun, lukion ja lasten saannin jälkeen, että saan käytyä tämän 4-vuotta kestävän amk-tutkinnon. Yliopistoon minusta ei olisi ollut, koska siellä on niin paljon akateemista vapautta. Olen kuitenkin käytännönläheinen, mutta ammattikoulussa minulla ei ollut tarpeeksi haastetta. Amk oli hyvä välivaihtoehto.

Minulla kuitenkin on takana muutama lyhytkoulutus, joilla toivon olevan jossain vaiheessa jotain merkitystä.

Casperiina, meillä noudatetaan hieman vhh-dieettiä muistuttavaa ruokavaliota kotona, koska karkit ja limut/mehut on pyritty korvaamaan esim. manteleilla ja rusinoilla (ok, sisältävät paljon fruktoosia kuivattamisen jälkeen). Lapseni ovat sieltä ns. kummallisesta päästä, koska pitävät vihanneksista ja salaatista sekä hedelmistä. Kun niitä kotona on, minä yleensä jään ilman.

Leipää meillä ei juuri muut mussuta, paitsi minä. Ja nytkin olen siirtynyt varrasleipään = kuivatettua ruisleipää. Meillä lapset syövät mieeluusti myös varrasleipää ja ruisleipää, silloin kun syövät. Pastat ja riisit ovat niitä tummia, makaronit vielä yleensä joko kauraa tai ruista.

Koska itse pyrin terveelliseen ruokavalioon, olen saanut kuulla olevani omituinen.  ;D Myös marjat tekevät hyvin kauppansa meillä. Unohtui tuossa mainita, eikä meillä kotona syödä sianlihaa, eikä mitään kokolihaa, jauhelihaa kylläkin sekä suikaleita.

Vähäisesti suolaa ja rasvaa sekä sokeria. Onkohan meidän ruoka aika mautonta?  :D

Mutta joo, tässäkin kulkee siis koululääketiede sekä pehmeät vaihtoehdot käsikkäin. Minun on helpompi pitää lapsille rajat ja rutiinit (<-- luovat lapsille turvallisuutta) omalla vaihtoehdollani. Lapset pyrin pitämään lääkkeettä niin kauan kuin mahdollista. Olen miettinyt sitä nystyrätyynyä tms. jolla saisi "muurahaiset housuista" pois esim. ruokailutilanteissa.

 :)

Huisaaa! Onpas tuttuja kuvauksia  :(
Mulla tää häiriö diagnostisointiin kolmekymppisenä. Ala-asteella pidettin vaan vilkkaana lapsena ja koulu sujui hyvin. Jotain kummallista tapahtui heti yläasteelle siirryttyäni ja kaikki räjähti käsiin. Niin levotonta ihmistä harvoin tapaa kuin minä silloin.
Lukioon pääsin kuitenkin mutta lintsasin koko ajan. Sain lukion ekalla seitsemät ehdot poissaolojen takia. Opettajat pitivät erityistapauksena, poikkeuksellisen lahjakas mutta laiska, heidän mukaansa.
No, luin sit alkukesän ja suoritin ehdot. Sain kiitettävän joka aineesta.
Lukio venähti kuitenkin neljävuotiseksi ja sen jälkeen olen aloittanut kuudessa eri koulussa. Kaikki jääneet kesken  :crazy2:
Alkuinnostus miltei mihin tahansa tekemiseen on valtava ja sit tapahtuu jotain kummallista ja motivaatio katoaa kuin tuhka tuuleen.
Siisteyden suhteen olen kyllä tarkka koska rakastan kauneutta, puhtautta ja tuoksuja. Tosin itse siivoustoiminta on koko ajan kesken ja joku homma puoliksi tehty, mutta sotkussa en halua asua ikinä.
Pyykkiä pesen jatkuvasti.
Ahdh-diagnoosi tuli 30vuotiaana kun kauheessa kolmenkympinkriisissä tarvitsin ajatusten selvittäjää. Kaks terapiakertaa ja hienovarainen vihjaus keskittymishäiriöstä. Tulin kotiin ja googletin kaiken mahdollisen adhd:sta
Tadaa!!! Aivan kuin kaikki ikkunat ja ovet olis avautunut yhtä aikaa ja kaikkeen kummaan löytyi selitys.
Terapeuttini ohjasi mut neurologian professorille joka on perehtynyt just tähän vaivaan. Eka käynnillä haastattelu ja fysiologinen tutkimus, resepti käteen ja passitus himaan.
Nyt proffa on jo eläkkellä ja mulla on uusi lääkäri, jonka mukaan lääkitystä kannattaa jatkaa. En kyllä koe suurtakaan hyötyä Medikinetistä. Joskus tuntuu että lääke vaan tekee vielä levottomammaksi ja riehakkaaksi.
Välillä taas rauhoitun heti lääkkeen otettuani eli ei ne napitkaan ole välttämättä helpotus eikä tästä parane ikinä.
Todella tärkeää on nukkua tarpeeksi ja pitää verensokeri tasaisena, syödä mahdollisimman puhdasta ruokaa.
Kauheeta kun oon jo 34-vuotias eikä mulla ole yhtäkään tutkintoa suoritettuna, monta kylläkin kesken. Tosin mun vanhemmat on mahdollistaneet tällasen elämäntavan ettei tarvitse kauheesti uurastaa.
Kyllä ammatti kuitenkin ihmisellä pitäis olla, mut koita nyt tällä päällä olla joku uraohjus kun aatos liitelee sekunnin sadasosassa tärkeestä jonnekin taivaanrannan taa...
Luovuus kukkii kyllä  :) Kirjoitan, laulan,sisustan, tanssin, omaan hassun hyvän yleiskunnon vaikken tod himoliikkuja ole, päinvastoin.
Lapsia en halua mukavuussyistä ja siksi etten halua tän joskus raivostuttavan vaivan perityvän. Äidilläni on keskittymishäiriö ja mun syntymässä tapahtui jotain häikkää (mama ei haluu kertoa) joten olen saanut oikein tupla varmistuksen häiriön syntymiseen. Hip hei! Näillä mennään.
Välillä toki huvittaa oma häröily, just se "mitä mä olinkaan tekemässä" kun pelkkä huoneesta toiseen siirtyminen saa aikaan aistiärsyketulvan jolloin mieli alkaa vaeltaa.
Tällasella hieman boheemilla elämäntyylillä tällanen päähäriö ei kuitenkaan mikään suuri este, lähinnä vaan hidaste.
Mut hyvänen aika tähän soppaan vielä lapset, työt, asuntolainat ym. Hyi helvetti! Never!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Miks ihmiset sikisee jos tiedossa on että vaiva/sairaus periytyy? Tosi kummallista. Mä en ikinä halunnut edes syntyä tälle siniselle planeetalle.
Toiv tää on vika kerta kierrossa

Surettaa ne tapaukset jotka joutuu odottelee ikuisuuksia kunnallisella puolella millon pääsee tutkimuksiin ja saa mahdollisesti lääkkeen.
Miten sitä Concertaa niin usein määrätään keskittymishäiriöön?
Koitin sitä kaksi päivää ja heitin roskiin.
Mulle sopii lyhytkestoinen lääke paremmin ja tohtoritäti heitti mulle viime käynnillä lääkelistan eteen ja sanoi et valitse itse minkä lääkkeen haluat käyttöön (Ritalinia ei saa enää Suomessa)
Valitsin Medikinetin.
Tohtori on vallan mainio tapaus. Kun ekan kerran tavattiin, juteltiin puoltoista tuntia kaikesta maan ja taivaan välillä, puhuin henkimaailmastakin ja tri kuunteli korvat hörössä alkaen sit avautua mulle miehensä itsemurhasta ja nykyisestä yksinhuoltajuudestaan.
Oli kyllä oudoin lääkärikäynti ikinä. Me puhuttiin kuin vanhat ystävät keskenämme ja minuu jäi niin vaivaa tohtorin suru ja ikävä miestään joten aloin sit henkimaailmahöpinät.
Aion laittaa sähköpostia hänelle jos menis käymään mun tutulla meediolla.
Tri on erittäin avarakatseinen näissä ns.hurujutuissa ja haluais itsekin nähdä enneunia/tapahtumia ennalta.
Niin toivoisin että hän saisi viestin rakkaalta mieheltään. Nyt vaan tekee töitä kuin heikkopäinen (se näkyy) peittääkseen menetyksen tuskan.
So sad  :'(
Hyvä kun tuli mieleen tää juttu nyt. Kirjotan hänelle tänään sen viestin. Mun muisti on kuin dementiamummolla. Pitää olla herätyskello, muistilappu, ym ja silti jotain unohtuu.
Tää kuullostaa jo idioottimaiselta, mut mun pitää laittaa välillä kello soimaan että menisin ajoissa nukkumaan kun saatan uppoutua niin syvälle tekemiseeni että ajantaju katoaa täysin. Ylikeskittyminen.
Eilen viimeksi jäin puhelimeeni jumiin. Luin ja poistelin viimeisen vuoden ajalta tekstiviestejä yli kaksi tuntia vaikka olisi pitänyt lähteä mieheni syntymäpäiväjuhliin. Tosi myöhässä siis ja aivan tahattomasti.
Miten kaikki jutut voi mennä joko yli tai ali?
Missä kultainen keskitie?
Tosi hyvä että Concerta jeesaa teitä. Kaikki ei saa lääkkeestä apua

Jenjen, puhut mielestäni pelkkää asiaa  :smitten:

Minunkin elämäni on just sitä että kaikki jää viime tippaan, siivous ja pyykkäys ei kiinnosta vaikka kauneus, siisteys ja puhtaus ovatkin elämässäni tärkeitä. Perusjutut -ja duunit eivät vaan jaksa kiinnostaa, vaikka välillä onkin tehtävä töitä, että voi sitten taas heittäytyä vapaalle ja tehdä niitä omia juttuja. Itse olen matkustellut runsaasti viimeisen kuuden-seitsemän vuoden ajan, yli puolitoista vuotta olen viettänyt kaukomailla. Ihan hyvin kaikki on mennyt, on vain pitännyt uskaltaa, vaikka olenkin omalla tavallani hyvin varovainen ihminen.

Kuitenkin minun intohimoni ja kutsumukseni on kaikki huuhaa ja vaihtoehtoinen, ihmisenä kasvaminen, itseni kanssa toimeentuleminen ja sitä kautta kaiken hyvän ympärilleni levittäminen ja lähimmäisten auttaminen, pöytälaatikkorunoilu ja paperiin värin ja tussin sotkeminen. Siitä minun on ollut vielä toistaiseksi vaikea elantoani hankkia, mutta uskon unelmiini...

Puolueettomia tutkimustuloksia siitä, että alentaako jokapäiväinen stimulanttien käyttö ja varsinkin niiden jatkuvan käytön lopettaminen dopamiinin tasoa aivoista entisestään, tuskin löytyy. Tämä on kuitenkin hyvin tunnettu tosiasia väärinkäyttäjien keskuudessa, ”laskuiksi” sitä katukielellä kutsutaan. Oman tutkimuksenhan voi järjestää, eli jättää lääkityksen pois. Mitä tapahtuu?

Tämä maailmakaikkeus on kuitenkin ihmeellinen paikka, missä ihan kaikki on mahdollista, kun vain tarpeeksi uskoo ja on luottamus universumin äärettömään rakkauteen mukana. Itse olen ainakin huomannut, että jotain mukavaa on päässäni tapahtunut, koska elämänlaatuni on viimeisen puolentoistavuoden aikana kohentunut huomattavasti.

Te kaikki adhd –ihmiset olette erikoisia Jumalan Luomuksia täällä maapallolla. Miksi siis tyytyä yhtään vähempään, mihin rajaton ihmissielunne pystyy? Ehkä juuri nämä adhd –höperöt ovat kertomassa omaa karua kertomaansa nyky-yhteiskunnan menosta? Ehkä juuri ympäröivä systeemi kaipaa päivittämistä, sillä niin paljon on jo ihmisiä, joiden aivot ovat sopimattomat tähän suorituskeskeiseen rullaatirullaan. Eikös yhteiskunta ole ihmistä varten, eikä ihminen yhteiskuntaa varten? Olisiko jo aika kyseenalaistaa nykymeno? Se voi olla hankalaa, koska meitä on koulittu, koulutettu ja aivopesty pienestä pitäen vain siihen, että meistä tulisi auktoriteettiuskovaisia rasvattuja osasia oravanpyörään.

  Epäilen, että näitä ylivilkkaita tapauksia syntyy koko ajan vain enemmän, ja jossain vaiheessa kas, nämä oudotlinnut ovatkin ihan normitapauksia. Tämä nyky-yhteiskunnan vähemmän terve meno kaipaa pikaista korjaamista vastaamaan uuden ihmisen tarpeisiin…

vaikka olen ADHD, en suinkaan ole hyperi.
ilman lääkitystä en saa bercettä ylös sohvasta. elämä valuu ohi vaikka kuinka olisin sähköjänis sisäisesti. parisuhde-elämä klikkaa, lapset kärsii kun äiti ei viitti tehdä mitään.

toki , jos olisin yksinäni, sallisin paskan keskellä elämisen, ja piupaut piittaisin muitten arvostelusta.

mutta elämä on ny muutaki ko omaan napaan tuijottamista. ruoka ei tu pöytään sillä että ajattelen että pitäs ja tarttis.

toki en nyt o sitä miältä että te muut ette sais olla mitä ootte, mun on ennekaikkee itteni, mutta myös kanssaeläjieni vuoks lääkittää itteeni aika ajoin. toki pidän lääkkeettömiä, mutta on alkanu itteeki välillä vi**uttaan se että en saa aikaseks mitään, kaikki on rempallaan ja tavarat hukassa, laskut maksamatta ja kakarat kulkee paskasissa vaatteissa.

kyllä mä oon kokenu että ittellä on helpompi olla lääkittynä, se mahdollistaa yrittäjänä toimimisen, ja saan asiat tehtyä.

Päivittäin tulisi saada liikuntaa, miel luonnossa ja ainakin tunti.
Hankin eilen suolalampun. Pakkauksessa lukee
-parantaa huoneilman laatua
-neutralisoi haitallista sähkösäteilyä
-auttaa unihäiriöissä
-auttaa keskittymishäiriöissä
-lievittää hermostuneisuutta
-sopii hyperaktiivisten lasten yövaloksi

Ainakin niin nätti on että ostan muutaman lisää  :)

I-Ronia, tuo mitä teet perheesi eteen on hienoa, sitä ehtaa rakkautta.

Itse olen vielä toistaiseksi ollut vastuussa vain itsestäni, ja siksi tietyt ratkaisut elämässäni ovat olleet helpompia tehdä, kun ne ovat koskeneet vain minua itseäni. Toisaalta, eipä minua olekaan kukaan muutamaa vuotta pidempää jaksanut katsella, eli ne harvat ihmissuhteet ovat kariutuneet.. Ja joo, oman kupolin syytä ainakin osittain  :uglystupid2:

Mä olen vastuussa itseni lisäksi myös kahdesta lapsesta, kanista, marsusta, koirasta, 7 kanasta ja yhdestä kukosta....  ;D Ja mies on varmaan viime kädessä vastuussa meistä kaikista  :D

Mä olen kyllä onnellisessa asemassa siksi, että mut hyväksytään puutteineen päivineen, varmaan myös siksi, että kaikki näkee, kuinka paljon mä yritän. Kukaan ei oo koskaan painostanut mua muuttumaan, siksi mä olen aina hyväksynyt myös itseni.

Ja Ikuisen Trikin kanssa samaa mieltä siitä, että samanlaisia huithapeleita kun syntyy koko ajan lisää, niin on pakko jossain vaiheessa kysyä itseltään, että pyörittääkö yhteiskunta meitä, vai pyöritetäänkö me yhteiskuntaa?  :D

uusimmassa hyvä terveys lehdessä on juttu mun adhdsta :)

Mun mieheni sai nyt diagnoosin ADHD. Hän on hyperi.. :) Nyt kun elelee perhe-elämää, tasapainottelee sen ja vaativan työn ja oman ajan ja parisuhdeajan välillä, hän halusi kokeilla lääkitystä. Ihan siksi, ettei tarttis niin mielettömästi ponnistella ja muistettais hoitaa laskut ym. virallistärkeät asiat, jotka ovat mulle(kin) painajaista. :) Oon hyvin tod.näk unelmoiva ADD..

No, consertaa kokeili lääkärin ehdotuksesta. Alkuun piti siitä, kun asiat oli päässä tosi loogisessa järjestyksessä, ja pystyi keskittymään asioihin paljon paremmin, ja siirtymään asioista toisiin ilman vaikeuksia. Ja kuunnella odottaen omaa vuoroa jne jne. kaikki oli sinänsä selkeää päässä ja laskut hoituivat ym. :) Mutta mutta, tuo conserta on depotti ja niin kauhean pitkävaikutteinen, koko päivän, ja pidemmällä aikavälillä hän (ja kaikki muutkin) huomasi, että hänestä on tullut tylsä. Hänellä ei ollut enää sitä impulsiivisuutta ja hyperijalkoja mitkä ovat tehneet hänestä hänet. :smitten: Ja pää tasaantui niin paljon, että tunteet oli sellaista tasaista, puhe tasaista..
Toki hyviä juttuja mutta hän ei vaan ole oma itsensä kuitenkaan lääkittynä. Tämä "sairaus" on niin osa meidän persoonaa!

Hän siis lopetti lääkityksen, ja haluaa kokeilla Ritalinia joka on lyhytvaikutteinen, että esim. työpäivän ajan vaikuttaa ja sitten on normaali ittesä. :) Eikä aio ottaa päivittäin, vaan silloin tällöin kun todella tarvitsee keskittymistä ja asioidenhoitopäivänämme.

Minäkin toki kokeilin hänen lääkettään, tietääkseni toimisiko se minulla, ja millaista on ajatella ja toimia eri tavalla, kuin "tavan ihmiset". Ja kyllä se auttoi, oli ekalla kerralla aika dramaattinenkin se ero, noissa asioissa mitä aiemmin puhuin. Mutta huomasin pari kokeilun jälkeen, että ei ei, en tykkää. Haluan todellakin olla oma itseni. Menen "ylös ja alas", elämässä, en tasaisesti kuten lääkittynä ehkä menisin, mutta tällaisena tunnen todella eläväni, tällainen olen ja haluan löytää keinoja pärjätä näin. Välillä on ollut h*lvetin rankkaa, tämä arjen pyöritys kun kotona on kolme pientä lasta. Mutta sieltä on noustu, ja kehitetty omanlaisia, luovia keinoja toimia. Ja täydellisyydentavoittelustani mun on täytynyt luopua, ja se on kehittänyt mua ihmisenä paljon. Olen alkanut hyväksymään oman rajallisuuteni ja vajaisuuteni. Opetellut rakastaan itseäni juuri tällaisena kuin olen.. Minua ei ole aina hyväksytty tällaisena, ja itsetuntoni on siitä kärsinyt.. Mutta tämä kaikki on opettanut ja kasvattanut minua niin paljon, etten vaihtaisi tätä polkuani mihinkään. Mun elämän tarkoitus on oppia ja kehittyä, ja haasteet ovat niitä kehitystehtäviä, joita omilla oivalluksillani ratkon ja voin jokaisen esteen päihitettyäni aina vaan paremmin ja ymmärrän paremmin itseäni, ympäröivää maailmaa, kaikkea.. :smitten:

Ikuinen Trikki ja jenjen, olen pohtinut ihan samoja juttuja. :)
Että kun kaikella on yleensä merkityksensä, niin varmasti tälläkin. Nyky-yhteiskunta kaatuu tässä muodossa, ennemmin tai myöhemmin, uskon..

Tässä muuten yksi juttu indigoista/kristalleista ja AD/HD:sta.
http://www.mtv3.fi/helmi/kuudesaisti/artikkeli.shtml/492805?kuudesaisti-tarua_vai_totta-telepatia