|
Otsikko: Elämänviisaus Kirjoitti: Ave^^ - 07.11.2008 19:17:41 Elämänkokemus kasvattaa ihmistä ja antaa uusia näkökulmia. Sen pitäisi antaa ihmiselle laajempi näkemys maailmasta. Miten se kuitenkin tuntuu siltä, että ajatustapa muuttuu suppeammaksi? Lähinnä siinä mielessä, että uusia ajatuksia ei enää hyväksytä edes analysoitavaksi, saati sitten että niitä voitaisiin ottaa todesta.
Vanhemmiten ihmisellä on taipumus jumiutua ajattelutapaan, johon on tottunut. Psykologiassa sitä sanotaan hyväksi asiaksi, “identiteetin vakiintumiseksi”. Niin, samalla kun tietää kuka on, tietää myös kuinka se kuka olen reagoi tiettyihin asioihin, ja miten ei reagoi. Olemme siis luoneet itsellemme raamit joiden sisässä meillä on lupa toimia. Nuorena ei tiedä vielä mitään maailmasta. Nuorella on kuitenkin kaikista lahjoista suurin, avoimuus elämälle. Ja miten se tuntuukin olevan niin, että vain nuorella voi olla visio, vanhemmiten siitä muodostuu tapa jota mekaanisesti noudatetaan? Elämänviisaus on todella hieno asia, mutta voiko ihminen kerätä sitä säilyttäen samalla nuorekkaan avoimuuden uusille ajattelutavoille? |