Astro Foorumi

Jännittävä kohtaaminen. :)

Itse uskon sielujen kiertoon ja siihen, että ihmiset syntyvät ihmisruumiiseen niin kauan, kuin ovat oppineet tietyt läksyt. Tämän jälkeen on aika siirtyä toisille elämisen osa-alueille, valokehon muodossa tms. jossa tarkoituksena on auttaa sitten ihmisiä ja muita sieluja. Lisäksi on sitten muita tehtäviä, joita tuolla tasolla tulee pohdiskella.

Kuoleman pelkääminen on yksi yhteiskuntamme suurista kirouksista ja aiheuttaa suuria ongelmia ihmiskehitykselle. Kun ihmiset unohtavat sen, että he ovat eläneet jo tuhansia elämiä ennen tätä elämää ja todennäköisesti muita elämiä on edessä, niin kuolema tuntuu järkyttävältä ja se estää elämisen tässä elämässä. Ihminen voi elää todella vasta, kun hyväksyy ja ymmärtää fyysisen elämän jälkeisen elämän. Jos ihminen ymmärtää ja tuntee elävänsä vain yhtä elämää tuhansien sielunsa elämien joukossa, hän saa yhteyden samalla omaan sielulliseen puoleensa ja ei myöskään pelkää kuolemaa. Kun nämä kaksi ymmärrystä lisää yhteen, voi konkreettisesta elämästä tulla niin ravitsevaa ja kaunista, kuin se vain voi olla. Rakkaus ei kuki pelossa eikä täysin sieluttomassa vain konkreettisessa elämässä. :) Ja kun moni pelkää itse elämää ja kuolemaa, niin sitä se elämä sitten usein on - pelkoa kaikesta.

Minä olen koko pienen elämäni sanonut, että jos kuolisin nyt, niin olisin täysin onnellinen. Muistan sanoneeni tämän ääneen ensimmäisen kerran ollessani 6-vuotias. Minusta on surullista, että 60-vuotiaat ihmisetkin vielä miettivät, että heidän elämänsä on ollut liian lyhyt ja että he eivät haluaisi kuolla vielä tai jos kuolisivat nyt, niin elämä olisi ollut liian lyhyt. Minusta se on surullista, koska minusta se kertoo siitä, että ei ole elänyt elämäänsä täydellä hengellään, sillä 60 vuotta on pitkä aika. Minua kyllä se huolettaa, että läheiseni pelkäävät kuolemaa niin kovasti eivätkä ymmärrä, että meidät kaikki sielut on sidottu yhteen, kaikki on rakkautta ja että elämä ja sielunkiertokulku on sykli, jossa kaikki jonain päivänä nivoudumme yhteen. Ei siis tarvitse pelätä tai kaivata, koska olemme koko ajan tässä. :) Ikuisen elämän hyväksymisestä on ainakin itselleni tullut mieletön vapauden tunne. Se selittää niin paljon ja jättää hengittämistilaa tähän elämään enemmän kuin pelon sekainen ajatus siitä, että kohta kaikki loppuu ja pitää kokea kaikki ja nähdä enemmän etc. :)

Minä koen, että olen jo nyt elänyt hyvin pitkän ja antoisan elämän. Olen kokenut paljon ja tuntenut paljon ja vaikka toki rakastankin elämää, niin jos aikani koittaisi, niin en sitä vastaan taistelisi (ainakaan kovin paljon :)). En koe kuolemaa mitenkään pahana asiana, välillä lapsena jopa toivoin, että kuolisin, niin pääsisin "kotiin" - täällä maan päällä kun on niin raskasta elellä usein kaiken vihan ja surkeuden keskellä ja pitää se oma valo kirkkaana, vaikka kukaan lähiympäristöstä ei tunnu sitä ymmärtävän tai resonoivan samalla tavalla. Mutta. Tänne on synnytty ja syystä, joten pitänee elää ennen kuin kuoleman aika tulee.  :)

En pelkää kuolemaa, olen täysin valmis kuolemaan. En siksi, että mun elämä olisi niin kamalaa, enkä ole masentunut. Lähinnä tuntuu, että elän "välivaihe"-elämää, tässä nyt vaan kahlataan eteenpäin, tämän elämän tarkoitus ei ole selvinny. Vähän tylsää oleskelua.
Ainut mitä kuolemassa pelkään, on se mikä siihen johtaa, eli pelkään kipua. Olen nähnyt jonkin verran unia kuolemastani, olen tullut ammutuksi, tai olen matkalla jonnekin, missä tiedän tulevani tapetuksi. Toisaalta, kerran se vain kirpaisee...

Rakkauden Valon kokemus vaikuttaa kauniilta, vaikka itse samassa tilanteessa olisin varmaan tosi hämmentynyt. Ehkä siksi, että todellista rauhaa ja tyyneyttä en muistaakseni ole päässyt kokemaan, en itsellä enkä kenenkään muun silmissä.

RAkkauden valolle:
Kokemuksesi kuvaus on oikein kaunis, hämmentäväkin, mutta hieno.


Itse suhtaudun elämään intohimoisesti. Vaikkakin koen, että elämäni on tähänkin asti ollut hienoa ja hyvää, haluan kokea lisää, synnyttää lapsia, tehdä erilaisia asioita, nauttia siitä, että olen juuri tämänlainen ihminen tällaisessa maailmassa ja tilanteessa! Haasteen ja seikkailun ilo ja viehätys!
Silti ei minua kuolema pelota, se tulee jos on tullakseen. En kuitenkaan kuolemaa juuri tässä elämäni vaiheessa aktiivisesti ajattele, vaan ennemmänkin elämää, jolle olen koko ajan enemmän antautumassa, syli auki, odottavana, nautiskelevana, tunteista ja ajatuksista vapaana virraten.  :smitten:

Mietin löytyisikö foorumilta nuorta henkilöä,joka on sairastanut vakavasti.On saanut rankkoja hoitoja.Kaikesta selvinnyt tähän päivään.Kulkenut surullista matkaa odottaen tuleeko kuolema vai saako vielä elää.Olisi todella hienoa kuulla jonkun kertovan realistisesti kuoleman läheisyydestä,jatko ajasta,parantumisestakin.
Kuolema itsessään on vain yksi hengen veto,kun ihminen on mennyt.Vain se yksi hengen veto..se viimeinen.
Ihmisiä lähtee onnettomuuksissa nopeasti.
Kuitenkin kuolemaan on poikkeuksetta,nuorilla ja vanhoilla jokin syy.
En elämäni aikana ole kohdannut yhtään ainoaa ihmistä satojen ja taas satojen joukossa,joka ei olisi taistellut elämästään,kunnes on lannistunut ja alistunut kuolemaan,kun muuta tietä ei ole ollut ja  usein vielä silloinkin ,kun on vaipunut kuolemaan on toivonut pääsevänsä vielä käymään kotona,nukkunut siinä uskossa pois.
Ajattelin lukiessani näitä,että olenko kohdannut hyvin erityisen ihmisryhmän.EN ,en todellakaan.
En väitä ettenkö näkisi kuolemaa kauniina,se on parhaimmillaan sitä.Se on vapauttaja,mutta siinä  myös on se MISTÄ se vapauttaa.

Vanhus,joka on elänyt kylläksensä,väsyy,kuin lapsi leikkinsä jälkeen,ja haluaa nukkumaan,vanhus haluaa nukkua pois,koska voimaa ei enää ole.Keho on väsynyt.Se on luonnollinen tapahtuma.
Kyllä se niin on ,että itsekukin kuitenkin vapisisi melkoisesti,jos sanottaisiin,että sulla nyt on sellainen tämä sairaus,että siihen ei ole hoitoja,mutta voidaanhan tässä tietysti jotain kokeilla,voihan se hiukan helpottaakkin siinä tukehtumisessa.
Sairauden myötä,kuolema kupeella,ja kantapäillä, ihminen kyllä kasvaa ottamaan vastaan monenmoista.

En ihmettelisi,jos Rakkauden Valon kohtaama mies olisi ollut juuri näitä,jotka taistelevat hengestään.Silmät ovat usein juuri kuvatun kaltaiset kovien hoitojen aikana ja jälkeen.Tarkka silmäinen ihminen näkee ja huomaa heidät.Heidän silmissään on se tieto,mikä heille on tullut.
He ovat harmaita,kidutettuja,kuin kuolema kulkiessaan,jos jaksavat kulkea.Harvoin jaksavat.

Katsokaa tv.stä lasten syöpäosastolta kuvauksia,sieltä voitte bongailla silmiä,lasten silmiä,jotka ovat nähneet jotakin,jota terve tallaaja ei ole nähnyt ,saati kokenut.Olen äärettömän surullinen.

Minulla meni nyt tämä asia kuolemasta sairaudeksi,mutta ajattelen sen sillätavalla,että sairaus
kulkee kuoleman edellä.Samoin kuin avioliittoa edeltää seurustelu.Kaikki johtuu jostakin.
Minulla itsellä on elämän ilo,vaikka ikää on.On paljon ihania asioita maailma tulvillaan.Haluan myös olla lastenlasteni elämässä,näkemässä kun he kasvavat.On myös suruja,jotka on surtava loppuun,siinä minulla meneekin muutama vuosi.Töitäkin on nurkat täynnä,niitä en ehdi kaikkea missään nimessä.Ja kun kuolema tulee viedäkseen,niin ei siinä auta pullikoida,mentävä on mukaan.Toiveita ei ole kuoleman suhteen,miten retuuttaa viedessään,eikä siinä toiveita oteta huomioonkaan,siitä olen nähnyt esimerkkejä riittävästi.Se sitten aikanaan tulee selväksi se asia.

Kun luin tämän viestisi, luulin oikeasti, että puhut minulle suoraan. ;) Minä olen siis sairastanut vakavasti koko lapsuuteni. Sairastuin kolme vuotiaana, sillä munuaiseni aivan yhtäkkiä vain tuhoutuivat ja jouduin sairaalahoitoon useaksi vuodeksi. Vietin sairaalassa paljon aikaa ja se oli hirveintä aikaa elämässäni. Jokainen päivä oli tuskaa. Pistettiin, piikitettiin, leikattiin pienissä operaatioissa ja isoissa useita kertoja, laitettiin laitteisiin, vietiin kokeisiin eikä kerrottu miksi tai minkä tähden ja aina sattui, pidettiin kiinni, ei selitetty...Järkyttävää aikaa. Ainoa iloni oli se, että äitini kävi välillä iltaisin töiden jälkeen katsomassa ja mummoni oli välillä katsomassa minua sairaalassa. Muistan, kuinka koko kuukauden kohokohta oli se, kun mummoni lykki minua rullatuolissa (koska en pystynyt kävelemään) pitkin Sibeliuspuistoa Helsingissä. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, kyyneleet vain valuivat silmistäni kaikesta siitä tuskasta. Muistan jo tuolloin kironneeni Jumalaa ja kysyin joka päivä miksi joudun kärsimään, miksei tätä lopeteta, miksi elämäni on tällaista. Ainakin kolme vuotta elämästäni joka päivä mietin, miksi minun pitää kärsiä. Se tuska on niin valtaisaa. Sitä on vaikea sanoin kuvata. Kuin sielua olisi puukotettu ja kehoa siinä samalla, joka hetki...Huh. Onneksi tietyt asiat tapahtuivat ja pyörä lähti pyörimään ja käytönnössä taivaasta minulle tippui täydellinen munuainen, jonka sain siirrännäisenä ja se toimii vieläkin hyvin, vaikka on ollut kehossani jo 16 vuotta. Mutta myöskään tämä siirrännäisen kanssa eläminen ei ole aina ollut helppoa, on ollut kokeita ja muuta paljon. Vasta viimeisen viiden vuoden aikana, kun minut on siirretty aikuispuolelle hoitoon, on elämäni rauhoittunut. Turhia kokeita ei tehdä, tahtoani kunnioitetaan. Se on paljon se.

Muistan sen tunteen, kuinka olin sairaalassa ja kehoni kärsi ja minulle ei kerrottu mitään jne. ja pidin sitä hyvin loukkaavana, sillä koin olevani paljon vanhempi kuin suurin osa sairaalahenkilökunnasta.  :2funny: Olin tällöin siis 4-6 -vuotias. ;) En sano tätä ollenkaan sen vuoksi, että tämä kohottaisi jotenkin egoani, vaan ihan oikeasti syvästi uskoin/tunsin niin. Mielestäni monet asiat olivat aivan käsittämättömiä mitä sairaalassa tapahtui ja mielestäni he eivät ymmärtäneet minua sieluna ollenkaan. Monesti kyseenalaistin minulle tehtäviä kokeita, koska näin niiden olevan turhia. Joskus sain tahtoni läpikin ja se oli hyvin voimaannuttavaa.

Kun on elänyt tuollaisen ajan elämässään, niin jokainen hetki tuntuu niin arvokkaalta. Olen ollut masentunut aikaisemmin siitä ajatuksesta, että joudun todennäköisesti käymään tuon pyörityksen läpi vielä uudelleen ja ainakin kerran, mahdollisesti useamman kerran. Se antaa ihan mieletöntä perspektiiviä elämään.

Ehkä myös siksi, koska olin niin eristyksissä ja yksinäinen sairaalassa ollessani, minun oli pakko löytää valo sisältäni ja ehkä sen vuoksi olen aina ollut niin hengellinen. Olen löytänyt valoa mitä pimeimmistäkin paikoista ja kun ihmiset minulle kertovat ongelmistaan, niin valoisan perspektiivin löytäminen on harvinaisen helppoa.

Parantuminen tällaisista kokemuksista vie vuosia. Jo se, että oma tahto on riistetty niin pienenä, on aivan käsittämättömän iso asia ja on vaikea luottaa kehenkään. Sitten lisäksi kun on ollut aika turbulenttinen perhe-elämä siinä sivussa, niin parantumisaihetta ainakin on ollut.  ;D En tiedä voiko ihmisenä tästä kaikesta koskaan parantua, mutta olen ajatellut, että olen valinnut tämän sielulleni kohdattavaksi tässä elämässä ja selkeästi se on tärkeää, koska se on ollut niin iso muuttava asia elämässäni. Toivon syvästi, että tulevaisuudessa uusi teknologia voisi myös minut parantaa niin, että en joutuisi syömään lääkkeitä koko elämääni. Ne tuhoavat energiakehoani kauheasti ja eivät ole pysyvä ratkaisu mihinkään.

Kuoleman läheisyys on muuttanut ajatusmaailmaa siinä mielessä, että juuri se verho kuoleman ja elämän välillä on "hämärtynyt". Tavallaan en koe, että mitään verhoa onkaan. Silloin kun elin sairaalassa, elin hieman eri tasolla, sielutasolla enemmän, enemmän hengessä kuin kehossani. Tällöin ajatus siirtymisestä toiselle puolelle olisi ollut vain helpotus, kun ei olisi tarvinnut kestää kehon kipua. Muista kyselleeni henkioppailta ja kaikilta henkiolennoilta, että miksi minua ei vain viedä jo, en kestä tätä kipua enää. Mutta kaikelle on tarkoituksensa. Tässä elämänvaiheessa taas elän enemmän kehollani ja ajatus kuolemasta tuntuu tietenkin hieman kaukaisemmalta, mutta kun on kerran sitä verhoa haronut, niin ei se koskaan katoa. :)

En tiedä antoiko tämä mitään vastauksia tai mitään. Kaikki on niin paljon suurempaa kuin mihin sanat riittävät.

Kiitos Ebenia,kun kirjoitit.Huomaathan kuinka vahva olet,kun jaksoit tuon kaiken kokemasi kirjoittaa,ja samalla muistaa kaikkea,mitä et kirjoittanut,se on ollut pitkä tie,kaikki tuo kokemus niin pienenä.
Itken minä,en sitä voi kieltää.
Uskon vahvasti,että sinä toivut kokemastasi,ja olet juuri se Elbenia joka olet nyt,ja tarpeellinen sellaisena tässä maailmassa,itsesi kaltaisena.
Lääketiede kehittyy...on paikoillaan ajoittain,ei tapahdu paljoa,sitten ottaa valtavan harppauksen.Senhän sinä tiedätkin.

Nämä asiat ovat niitä,joissa minun pää painuu alas noyränä,elämän edessä,lasten edessä.
Tunnen sydämmen pohjassa,mitä kerroit tuntiessasi olevasi vanhempi,kuin henkilökunta,kuinka tosi se asia onkaan,niin se on.Monissa asioissa henkilökunta on oppilaan asemassa.Minä olen ollut.

Nuo kokemuksesi ovat lapsen kokemuksia,siitä tekee surullisen se,kun on paljon sitä mitä lapsi ei voi käsittää,kaikkine myllytyksineen.
Olet oppinut asiantuntijaksi tässä omassa asiassasi,sinulla on vankka tieto.
Tuo mitä koit lapsena,ei toistu koskaan enää sellaisena,kaaoksena.
Mitä koskaan tapahtuukaan,olet aikuinen,osaat vaatia,pitää puolesi,huolehtia itsestäsi,siihen sinulla on rautainen kokemus,tieto ja taito.   Lämpimät ajatukset sinulle..

Näinhän se on sansai, kiitos lämpimistä sanoistasi! Olet oikeassa jokaisessa sanassasi. Ymmärrät paljon.  :smitten: Hienoa, että olet ollut auttamisammatissa itse - siitä oppii paljon.

Kuolema ja sairaus usein kulkevat käsi kädessä, kun ihminen joutuu sairautensa takia kohtaamaan oman elämänsä rajallisuuden. Klisee ehkä, mutta niin totta. Varmasti tältä foorumilta löytyy muitakin, jotka ovat joutuneet kuolemaa kohtaamaan ehkäpä juuri sairauden tai vaikkapa lähimmäisen kautta?

Itse en ole tässä elämässä onneksi vielä joutunut ketään hautamaan ja se ajatuksena onkin aika jännä. Lähimmäisen kuoleman ajatteluun liittyy paljon ristiriitaisia tunteita - toisaalta tiedän, että jos läheiseni kuolisi, hän olisi sitten turvassa ja hyvässä paikassa ja voisin iloita siitä, että hän on nyt elämässäni henkenä koko ajan, mutta toisaalta onhan se surullista menettää konkreettisesti joku lähimmäinen. Olisi kiva kuulla myös miten esimerkiksi lähimmäisen kuolema on muuttanut ihmisten näkemystä kuolemasta...:)

Toi on totta! Itse olen saanut lohtua ja voimaa elämässäni, kun ajattelen, että yksi ajanjakso päättyy täällä ja toinen jatkuu "tuolla jossain".

Kuolema on aika läheinen mulle... itse en ole sitä kokenut muuten, kun olemalla se läheinen sureva, joka jää kaipaamaan ja yrittää järkeistää tätä maailmankaikkeutta omassa pääkopassaan. Mun isä kuoli 43-vuotiaana, kun itse olin 18-vuotias ja nyt heinäkuussa kuoli minun 25-vuotias pikkuveljeni.  :'( Kun tässä oppii elämään asian kanssa, nii se ikävä jää. Tiedän, että vielä tulee se päivä, kun me kaikki olemme taas yhdessä ja sitä odotellessa mun on elettävä oma elämäni täällä puolella.

Mä en ole tavallaa koskaan pelänny omaa kuolemaa, mutta läheisten kuolemaa olen pelänny lapsesta asti. Omaa kuolemaa olen toivonukin joissakin synkissä elämäni vaiheissa. Mun mielestä kuolema on luonnollista, mutta se on silti kurjaa aina kun on kyse lapsesta tai nuoresta ihmisestä. Mun ajatusmaailmassa on "hyväksytympää" kun vanha ihminen kuolee. On vaikea suhtautua, kun nuori kuolee kesken kaiken pois täältä ehtimättä tehdä/kokea niitä asioita joita oli suunnitellu.

Ketjun alussa oli puhetta omista hautajaisista... Olen aina halunnu, että mun hautajaisista tehdään "mun näköiset". Mustaa, hopeaa ja valkoista. Hyvää musiikkia ja ruokaa. Ehkäpä shampanjaakin!  ;D Veljeni hautajaisista tehtiin veljeni näköiset. Arkussakin komeili BMW:n merkki ja oli bemarikulkueet yms. Virallisten hautajaisten jälkeen pidettii vielä vapaamuotoinen muisteluilta kavereille ja kaikille halukkaille. Porukkaa viihty aamun tunneille asti. Jotain tälläistä haluan itsellenikin sitten. Hautajaiset ovat surullinen ja tuskallinen tapahtuma, mutta se on samaa aikaan helpottava ja lohduttava. Hautajaisista voi tehdä edesmenneen näköiset ja oloiset ja vieraat voivat sitä kautta saada lohtua ja helpotusta suruunsa.  ;)

En usko kenenkään tarkoittaneen sitä... tai ainakaan itse en ymmärtänyt kenenkään kirjoitusta niin.  :-\ Kyllä minä ainakin suren joka päivä isääni ja veljeäni... tänää olen itkenny taas oikein kunnolla. Mutta olen oppinu löytämään tähän synkkään asiaan, myös sen valoisan puolen ja toivon tulevasta. Lohtua antaa myös hyvin paljon se, että kuolleet läheiset antavat merkkejä itsestään meille täällä vielä oleville.

Hmm... Miten tän nyt selittäisi.

Itsekin uskon, ainakin välillä, että tämän elämän jälkeen siirrytään jonnekin muualle. Mutta ongelma on siinä, ettei tuo ajatus tuo minulle oikeastaan lohdutusta. Mitä sitten? Sitäkö vain lillutaan iäisyydessä? Vai tulee aina uusia tasoja tai todellisuuksia? Kuinka kauan? Mihin asti?

Ainoa lohdullisuus on ajatus siitä, että jos näin on, läheisemmekään eivät katoa luotamme kokonaan. Mutta jotenkin kuitenkin ahdistaa kun miettii mahdollisutta, että täällä eletään jonkinlaisessa elämän jatkumon oravanpyörässä ikuisuuden.

Moni kirjoittaa, että uskoo esim. kuolleiden läheisten olevan kuoleman jälkeen "turvassa". Turvassa miltä? Elämältä? Jos joku tässä elämässä on turvassa joltakin ajatellaan että on turvassa kuolemalta... :-\

Älkää ainakaan herran tähden lakatko elämästä vain siksi, että uskotte tämän olevan vain välivaihe ja jotain parempaa on odottamassa. Entäs jos tämä on sitä parempaa ja se välivaihe tulossa? Tai se vaihe kun laitetaan kiikkustuoliin katselemaan maailman menoa, mutta itse ei ole enää mukana?

Elenamorin pohdinta oli realistinen.
Olen pitänyt monia sururyhmiä,aloitan ensi viikolla uuden.Ihmiset jotka kaipaavat vertaistukea ja apua,ylleensä ovat kokeneet hyvin rakkaan ihmisen poismenon.Surun kokemusta ei voi toinen tietää.
Usein puhutaan siitä, mihin se rakas on mennyt.Hyvin läheisen menetys kuvastuu siinä miten jäljelle jäänyt etsii mielessään pois mennyttä,näkee kadulla,odottaa kotiin,kaipaus on niin kova,käsittämättömän suuri,siinä ei ole rajaa.
Vähitellen surija alkaa etsiä mielessään paikkaa,kohdetta, mihin rakas on joutunut.Lohtua tuo juuri se oma ajatus,oivallus,että rakas on taivaassa,toisella tasolla,hyvässä paikassa.Aina kuitenkin hyvässä paikasssa oli se sitten mikä hyvänsä.Surussa on niin monia vaiheita,kaikki tunteet ovat pinnalla voimakkaana.Jossain vaiheessa surija alistuu menetykseen,tietää ettei toinen tule takaisin,siinä vaiheessa usein on niin lohduton olo,että haluaisi mennä sinne,minne se läheinen,kuoleman toive,se toisi lopun surulle,joka on vaikeaa,ja tekee elämän vaikeaksi.
Tästä on syntynyt luottamus ja usko,että vainajalla on hyvä olla,hän on turvassa.Se tuo turvaa surijallekkin.Kun etenemme,nousee kova vihakin läheistä kohtaan,"joka häipyi,jätti toisen selviämään yksinään,täällä kamalassa maailmassa" Ne ovat yhdet surun kokemisen kasvot.Tarpeellisia tunteita kaikki.
Itse haluan ajatella omien läheisteni olevan tallessa,hyvässä paikassa,olen lempeä itselleni.
Minun kohdallani se nimenomaa on lempeyttä itseäni ja toisia kanssani surevia kohtaan.

Jos joku läheiseni kuolisi,
tuntisin ikävää,
tunnetta siitä,
että Hän on poistunut lopullisesti tästä elämästä/ maailmasta.

En tiedä,
ikävöisinkö itse henkilöä niinkään,
vaan sitä lopullisuuden tunnetta.
Siltä osin ja sen henkilön kohdalta, osaltani kokemuksena,
kaikki on ohi.

Hänen elämänsä on ohi.

En tiedä,
missä hän sen jälkeen on,
en edes sitä,
onko hänellä parempi olla,
mutta,
elämän loppuminen, ainakin täällä, tällä hetkellä,
on ohi.

Onko se sitten ikävä asia vai onnellinen,
on eri asia.

Rakkauden valo,

pelkäätkö sairautta,
josta voi seurata,
kuolema?

Mistä sen voi tietää, onko loppujen lopuksi kuolema,
onnellinen poistuma tästä katalasta maailmasta  :o
vai kamala loppu onnelliselle mahdollisuudellesi elää onnessa ja tyytyväisyydessä nyt?

Mulla on kyllä sama asia,
enemmän mietin tänne jälkeenjäävien tunteita,
miten he selviävät,

pärjäävätkö

...ilman minua?
 ;D

Mutta eikös se ole sama kehä jota kiertää...

Kun kuitenkin täällä jokainen selviää,
omalla tavallaan..
Se, ettei ns. selviä,
on vain meidän näkemys...

 :smitten:

Oli ihan pakko lainata tämä osa tekstistäsi Rakkauden valo ja laittaa omia mietteitä. Pikkuveljeni kuoltua olemme äitini ja veljeni kihlatun kanssa miettineet sitä, että kun veljeni aika olikin jo nyt, nii onneksi hän sai lähtä huipulla. Hänellä oli elämä mallillaan ja hän oli onnellinen. Sitä samaa soisi jokaisen kohdalle... sitä, että saisi lopettaa huipulla.  :)

En tiiä ymmärtääkö tuosta mikä se mun tarkoittama ajatus on...  :idiot2:

 ;D Aivan



Kyllä ymmärrän vallan hyvin.  :angel:

Hei Rakkauden valo, jos sinulla olisi jotain todella vakavaa, niin olisit jo sairaalassa ja etenkin solumuutosten (esim.syöpä) kanssa, minulla on pari tuttua näiden samojen asioiden kanssa ja he olivat jo päivä kokeiden jälkeen sairaalassa hoidettavina.
Pidä mielesi optimistisena ja usko hyvään, en usko, että sinulla on syytä huolestua ja itse olen kärsinyt paljon pahemmasta anemiasta(hemoglobiini oli 52) ja minullahan B12 ei imeydy-so what, nykymaailmassa ovat piikit olemassa ja elät loistavasti niiden avulla!
Sinulla on vielä paljon tehtävää tässä maailmassa ja tyttösi tarvitsevat sinua!!!!

Noniin palataanpas paremmin aiheeseen... Minua on jostain syystä nyt puhuteltu tuolta henkimaailmoista runojenkin kautta... Eräässä tilaisuudessa, ihan totaalisesti muihin aiheisiin liittyen kuulin lausuttuna tämän Aale Tynnin koskettavan runon. Vähän sen jälkeen eteeni suorastaan "tipahti" aivan yllättäen ja sattumalta eräs toinen, Einari Vuorelan runo. Laitan ne tänne, koska jostain syystä nekin koskettavat tietyllä tavalla kuolemaa...  ::)



[/color][/i]

Mitä lienee Aale ajatellut ja kokenut sisimmässään kirjoittaessaan runonsa meille.
Ehkä hän on tiennyt toistenkin kokevan kaipuuta kaarisillalle.Jumala sanoi kuitenkin,Toisille annan toiset askareet,vaan sinulta lapseni,tahdon, että kaarisillan teet.

 
           Kaikkea HYVÄÄ :smitten: Sinulle Rakkauden valo :smitten: :angel: :angel:

Tsemppiä kovasti Rakkaude Valo. Pieni kuolemahan se on, kun jotakin on otettava pois,sellaista mikä meille kuuluu ja aina on ollut.
Siinä on sitten, kuin uuden syntymäkin samalla.UUsi naisellisuus,vailla kiusallisia vuotoja,anemiaa,ehkä painon tunnetta alavatsalla.Reippaampaa oloa.Anemiahan tekee joskus kovinkin raskaaksi ja apeaksi olon.  :smitten:

Minulla on sellainen tunne, että asiasi kaikintavoin muuttuvat tuon pikkukuoleman jälkeen, ja lupaan paremmaksi.
Toivotan paljon voimia ja onnea tulevaisuudellesi!

Vajaa vuosi sitten serkkuni kuoleman jälkeen aloin oikein todenteolla pohtia näitä kuolema-kysymyksiä sun muita... Koskaan en ole ketään joutunut kuoleman kautta menettämään (ellei isomummejani lasketa), kaikki mummoni ja pappani ovat edelleen elossa, vaikka itse täytän pian jo 31v.!  Serkkuni oli kuollessaan vasta 28-vuotias, leukemiasta parantunut ja kaikki hänen elämässään oli hienosti...sitten tuli tämä auto-onnettomuus... :(

Lueskelin tätä ketjua ja tulipa mieleeni, että kun aina puhutaan, että hyvät lähtevät aina ensin...niinhän se usein on. Ehkäpä näillä "hyvillä ihmisillä" ei ole täällä niin paljon opittavaa enää ja siksi heidän elämänsä maanpäällä on monesti lyhyempi...? Serkkuni oli hyväsydäminen ja kaikkia rakastava, jotenkin erilainen kuin muut, jo lapsena...
Tämmöisiä ajatuksia täällä tänään...

Juu, tuo hyvä-määritelmä ei nyt oikein ollut "oikea"... ja siis olen tarkalleen samaa mieltä kanssasi kuitenkin, näin tarkemmin ajateltuna, noinhan se tosiaan on...  :smitten:

Täällä myös viime aikoina ollut "lisääntynyttä kuolemaan liittyvää pohdintaa"... 37-vuotias tätini sitten lähti täältä tasan 4 viikkoa sitten, yhdellä läheisellä juuri aloitettu syöpähoidot ja itseltäni löysin ihmeellisen patin käsivarresta, jota kävin näyttämässä lääkärillekin...hetkeksi rauhoitti mieltä, kun lääkäri sanoi, ettei ole mitään vakavaa...mutta mistäs sitä koskaan tietää  :( Eihän sitä edes ultrattu tai mitään!
..paljon on siis tullut mietittyä syöpää, yleensä sairautta, ja kuolemaa....ihan loputtomaan ahdistukseen saakka  :'(
Se usko, mitä minulla on ollut liittyen siihen, mitä tapahtuu, kun kuolemme (eli se kaikki kaunis, kuinka vain ruumiimme on ikään kuin kuori ja kaikki jatkuu miljoona kertaa kauniimpana kuin koskaan jne.) niin tuo usko on horjunut nyt viime viikkoina toden teolla. Olen ollut jopa äärimmäisen vihainen siitä, ettei minulle ole "näytetty" / "kerrottu" mitään, että voisin "helpommin uskoa" tuohon kaikkeen kauniiseen...vaikka ymmärrän toki, että silläkin on varmaan tarkoituksensa, kuten kaikella... (Tai sitten millään ei ole yhtään mitään tarkoitusta  :tickedoff: )
Jotenkin olen todella uupunut ja kyllästynyt ja kaikki kirjat liittyen tuohon kaikkeen kauniiseen, joita minulla on, ja jotka ovat olleet Suurimpia Aarteitani, niin on jopa käynyt sellainen ajatus mielessä, että nakkaan jokaikisen roskiin, enkä enää ikinä lue tai ajattele yhtään mitään mihinkään syvällisempään liittyvää, niin raivoissani olen ollut! (Tässä sitä taas näitä pohditaan, tuskinpa niitä kirjojakaan oikeasti tuhoan  ;D :idiot2:)
Olen oikeasti tällä hetkellä kateellinen jokaiselle, joka on kokenut edes jotakin, että voi olla jollain tasolla "varmempi" siitä, mitä tapahtuu, kun kuolemme, ja tiedän, että kateus on p***eestä, mutta näin tunnen...ja kylläpä helpotti sanoa se rehellisesti ääneen!
Jotenkin on vain fiilis, että "mittani on täyttynyt", vaikka tiedän, että todellakin voisi olla huonomminkin jne., mutta minua pelottaa ihan totta elää, ja kaikki tämä koko hemmetin elämä....ja minua pelottaa myös ajatus kuolemasta, jollain tasolla, ja paljon...

Vaikka olenkin vihainen ja kateellinen (ja surullinenkin), niin silti olen aivan äärettömän onnellinen ihan jokaisen ihmisen puolesta, jolla on rauha ja varmuus sydämessä siitä, että kuolema on vain fyysistä, siirtyminen sinne paljonpaljon kauniimpaan paikkaan
 - kotiin...  :smitten:

..kunpa voisin itsekin tuntea sydämessäni niin ja uskoa siihen.....

Toivottavasti et kuole vielä vähään aikaan, sillä luulen, että tarvitsen ajatuksiasi täällä... Jaksamista  :smitten: ...ja kerrohan sitten, millaiset ne tulokset luomista olivat...

Voihan kuolema.

Kuolema on varmaan ikuinen kompastuskiveni. Lapsesta asti olen hullun lailla pelännyt kuolemaa ja muistan sen hetken kun ymmärsin kuolevani. Olin silloin 8 vuotias. Olin sängyssäni ja en saanut unta kun ymmärsin tuon. Huusin äitini paikalle ja kerroin pelkoni. Äitini kertoi myös pelkäävän ja sitten itkettiin yhdessä.
Välillä olen elänyt pahoissa pelkotiloissa kuoleman takia. En uskaltanut astua autoon.En uskaltanut emnnä mihinkään kylään. Aina nukkumaamennessä piti ottaa kaikki johdot irti seinistä ettei tule tulipaloa. Vieläkin otan. Varmaan vanhasta tavasta.

En ymmärrä miksi kuolema on minulle niin vaikea pala. Omalla tavalla uskon ja olen aikanani vahvasti uskonut sielun kiertoon, mutta silti se on ollut vaikeaa. Nautin ehkä liikaa itsenäni olosta. Näistä ihmisistä ja muistoista - jopa ikävistä. Juuri tuo oman egoni menetys tuntuu ikävältä. Pidän itsenäni olosta ja tästä elämästä.
Tiedostan myös että tämä on elämäni suurin haaste. Päästää irti itsestäni. Otan sen tehtävänä minkä minun täytyy selvittää. Mieluiten ennen kun kuolen.

Ehkä nyt lasten myötä kuolema on saanut myös uuden uhan. Sen että mitä lapsilleni tapahtuu jos nyt kuolisin. Etenkin esikoiseni kenellä on eri isä ja tämän isä on väkivaltarikollinen. Esikoiseni ei saa tätä tavata ja asumme kaukana, mutta paperillisesti oikeudet on olemassa. Mielessäni nämä paperit on nyt hoidettava kuntoon ihan vaan jos satun kuolemaan. Oikeuden kautta tämä menisi.
Toisin käsittelen kuolemaa paljon taiteessanikin. Se on ollut pääaiheeni jo vuosia. Se on minun labyrinttini mistä pitää löytää se oikea reitti oman mielenrauhan löytämiseksi.

Kuolema on aika mysteeri minulle. Toivon löytäväni yhteyden ja hyväksynnän siihen.


Olkaa siis onnellisia kun olette sinut kuoleman kanssa. Olette päässeet siihen mikä on minun suurin tavoitteeni tässä elämässä.

Toivotan myös voimia teille joilla on läheisen menetys edessä. Vaikka kuoleman seuraaminen voi olla valaisevaa niin se osaa olla myös raskasta. Voimasäteitä siis niitä tarvitseville!

Havaijilainen Israel – IZ (on itsekin jo edesmennyt) puhuu ja laulaa parantavasti
http://www.youtube.com/watch?v=YUVfQ8xivho Starting all over again
 :smitten:

Tänään onkin sitten edessä pieni kuolema ja silti suuri. Päästetään gerbiilivanhus eteenpäin kun näyttää aika lailla kärsivän olostaan.

Aika jännä homma. Aluksi tämä tuntui ihan itsestäänselvältä, mutta nyt kun on tarkka aika tiedossa tuntuu haikealta. Mikä oikeus minulla on päässää koska toinen kuolee? Minäkö päätän että nyt sitten olet tarpeeksi vanha ja kärsivä. Toisin jotenkin tuo olo tuli hyvin spontaanisti tänään. Katsahdin vanhustamme ohi kulkiessani ja se iski. Nyt on aika mennä.

Hm... Saatto siis edessä. Minnekköhän mahtaa Vesta olla menossa? Toivottavasti mukaviin uusiin seikkailuihin! :)

Kiitos  :smitten:

Mutta minä meninkin peruumaan ajan  :laugh:
Hankin oman kopin vanhukselle ja hoidin haavaa oikein kunnolla ja nyt eilen illalla hän oli taas oma itsensä  :smitten: Vielä pysyy Vesta kotia suojemassa  :smitten: