Lapset ovat vilpittömiä, totuudellisia ja puhtaita ilmentäessään itseään. Lapset ovat totuudellisia itselleen ja siksi he ovat parantavia peilejä meille muille parhaalla mahdollisella tavalla. Ihan luonnostaan ja aidoimmillaan. He tekevät työnsä suurella lempeydellä ja pyyteettömällä rakkaudella. He näyttävät valheet meissä ja auttavat matkalla omien tunteidemme ja oman todellisen itsemme äärelle takaisin. He ovat todellisia mestareita. He näyttävät mikä on oikeasti merkityksellistä ja arvokasta tässä elämässä. He vetävät meidät tähän hetkeen, läsnäoleviksi. Kun vain sallimme.

Kuuntelemalla lapsiamme voimme saada niin paljon

Voimme herätä syvempään yhteyteen itsemme ja maailman kanssa. Lapset heijastavat meille vilpitöntä puhdasta totuutta. Lasten tarjoama parantava peili on sellainen mikä näyttää meille totuuden itsestämme. Joskus tuohon peiliin katsominen voi tehdä kipeää. Siksi parantavaan peiliin katsominen ei ole helppoa, mutta nimensä mukaisesti kun sen uskaltaa tehdä se todella parantaa.

Kun meillä oli lapseni isän kanssa erimielisyyksiä niin tuolloin  hieman alle 4-vuotias poikani totesi yllättäen aamupalapöydässä:

"Tiesitkö, että se viha, joka sinussa ja iskässä on, tuli teihin vauvoina?" Katsoin lastani ihmetyksestä ymmyrkäisenä, kiitin tämän viisauden äänen sanoittamisesta ja totesin: "Olet tuossa täysin oikeassa."

Tuo pieni mestarini näki isänsä ja minun sisäiset kipuilevat lapset riitelemässä. Hän näki, että aikuinen meissä ei ollut noissa tilanteissa paikalla. Kun kuulin tuon totuuden lapseni suusta niin heräsin näkemään itseni ja koko tilanteen paremmin. Olisin voinut myös torjua tuon kipeän totuuden "lapsen höpinöinä", mutta en todellakaan halua hukata tälläisia viisauden helmiä. Lapseni on tullut opettamaan minua. Kaikki lapset tulevat, mutta heidän työnsä on monesti vaikeaa, koska heidän totuutensa herättävät aikuisissa usein vastustusta.

Oma poikani on tuntunut ihan vauvasta asti omalta gurultani

Hämmästyn päivittäin hänen ihania viisauksiaan. Hän on nyt 4,5-vuotias ja pari päivää sitten hän totesi yllättäen:

"Totuus tulee valtaamaan maailman. Se on tärkeä asia. Kukaan ei saa luovuttaa."

Ihan kuin hän lukisi kollektiivienergiaa. Tuo lause oli kuin toivonkyyhky tähän hetkeen. Lapsilla on siis kyky sanoa meitä herätteleviä totuuksia. He ovat vielä yhteydessä tiedon ja viisauden  pyhään lähteeseen jonka luota aikuiset ovat usein eksyneet. Minulle läheinen poika totesi 7-vuotiaana, että ihminen ei koskaan ole orpo koska hänellä on sielu ja henki. Tässäkin ajassa löytämällä yhteyden tuohon kuolemattomaan osaan itsessämme vahvistamme uskoa, toivoa ja rohkeutta.

”Lapsemme ovat meidän elämämme suurimpia opettajiamme”

Tämähän on vanha klisee, mutta elämmekö ja kuuntelemmeko lapsia aidosti sillä arvokkuudella kuin mitä he ansaitsisivat? Olen täysin sitä mieltä, että kun lapsi syntyy tähän maailmaan hän on jo viisaampi kuin vanhempansa. Hän ei ole vielä unohtanut viisauttaan vaan on täysin hereillä siinä ja jokainen vanhempi voi herätä tietoisemmaksi lapsensa avulla. Jos vain suostuu oppilaaksi. Lapset tuovat meille syvää korkeata tietoa, ilman suodattimia. Lapsilla on todella terävä kyky nähdä asioiden ydin. Joskus he lukevat tilanteessa muiden ajatuksia ja sanovat ääneen sen mitä kukaan muu ei uskalla sanoa. Lasta on turha tällaisessa tilanteessa syyttää.  Päinvastoin, heitä pitäisi kiittää. He sanoittavat meille totuuksia, joskus hyvinkin kipeitä, jotta voisimme oikeasti vapautua omista ehdollistumista ja uskomuksista. Niistä mitkä  me opimme matkan varrella ja mitkä tulivat aidon ja puhtaan näkemisen tielle. Lapset voivat auttaa meitä raivaamaan pois noita elämänvirtaa tyrehdyttäviä ehdollistumia. Se sama viisaus joka lapsissa on täysin auki, on meissä aikuisissakin. Mutta joskus meidän täytyy vähän tyhjentää alitajunnan "kellaria" kaikesta tarpeettomasta jotta saisimme taas yhteyden siihen.

Lapset elävät täysin hetkessä, ihailtavan avoimina vailla huolia

He osaavat läsnäolon taidon ja tahtovat aikuisetkin mukaan juuri tähän kuluvaan hetkeen. Se on aina mieletön aarre kun osaa heittäytyä mielensä myllerryksestä lapsen kanssa läsnäolon ihmeeseen. Siinä ollaan suurimman lahjan äärellä, mitä elämällä on meille antaa, yhteistä aikaa.

Muutama kuukausi sitten kävimme lapseni kanssa tämän keskustelun:

Poikani: Mulla on ilonsilmät. Mun silmissä on iloa.
Minä:  Mistä ne ilonsilmät tulee?
P: Kun tekee jotain mikä saa iloiseksi ja onnelliseksi.
M: Mitä sellaista olet  tehnyt, että olet nyt  iloinen?
P: Kun saan jutella sinun kanssa.
M: Ai, tuletko iloiseksi siitä kun me jutellaan yhdessä.
P: Tulen tietysti, tottakai!

Kesällä halusin viedä poikani pienlentokentälle katsomaan lentokoneita. Hän vastusti ajatusta ja kysyin mitä me sitten tekisimme. Hän ehdotti, että menisimme pieneen lähimetsään jossa vietimme aikaa päivittäin. Ihmettelin eikö se ole tylsää kun olemme siellä aina. Hän huudahti ihmeissään:

"Eiii! Siellä on kaunista! Ja perhosiakin."

"Elämässä on kahdenlaisia ihmisiä: niitä joille kaikki on ihmettä ja niitä joille ei mikään", sanoi  Albert Einsteinkin.

Lapseni  seurassa en voi unohtaa hetkeksikään, että kaikki on. Pysähdymme katsomaan muurahaiset, kukat, mehiläiset, oravat, rusakot, kävyt, jäkälät, kolot maassa, ruohonkorret, puusta pudonneet lehdet.... Ja sen myös muistaa hänen seurassaan paremmin, että mikään, EI MIKÄÄN ole niin tärkeää kuin läsnäolo. Jos hukkaa läsnäolon niin mikään ei voi korvata sitä, koska mikään muu ei ole niin arvokasta. Kunpa kuuntelisimme enemmän lapsia eikä vietäisi heitä mukanamme aikuisten suurimmaksi osaksi "keksittyjen tärkeyksien" maailmaan. Suurin osa noista "aikuisten tärkeyksistä"  on lopulta kuitenkin vain itsensä pakenemista. Haavoittuneiden ja loukattujen osiemme toimimattomia pakenemis- ja  korjausyrityksiä. Lapsi sen sijaan näyttää eheyttävän läsnäolon voiman. Kun pysähdymme itsemme ja elämän ääreen näemme, että kaikki on hyvin. Ja saamme mitä tarvitsemme. Ennen kaikkea yhteyden itseemme ja toiseen.

3,5-vuotiaana poikani tuli luokseni ja näytti puhelimen piirustusohjelmalla piirtämäänsä kuvaa: "Äiti sä olet tässä ja tuossa keskellä on ihmettä. Mä olen siellä ihmeen takana. Ja sä olet ihmeen keskellä."

Uusi sukupolvi toisensa perään kantaa suurempaa tietoisuutta ja valoa itsessään

Jokaista lasta tulisi siksi kunnioittaa ja kohdella kuin viisasta tietäjää. Vanhemman tehtävä on rakastaa ja turvata. Mutta myös kunnioittaa lastaan sinä ainutkertaisena yksilönä joka juuri hän on. Lapsella on yhteys Lähteeseen. Tuon yhteyden säilymisen vaaliminen on minulle äitinä kunniatehtävä. Se on oikeastaan myös se kaikista tärkein ja ehkä jopa ainut oikea tehtäväni mitä tulee lapseni "kasvattamiseen." Lapsi kasvaa omaksi ainutlaatuiseksi itsekseen kun hänellä on siihen tilaa. Kun häntä ei nolata tai orjuuteta vanhempiensa ehdollistumien ja uskomusten palvelijaksi hän on luonnostaan se joka syntyi olemaan. Hän tuli herättelemään meitä  alkuperäiseen viisauteen.

Kun aikuiset eivät eksytä lasta yhteydestä lapsen tosimmasta itsestään, lapsen ei tarvitse "nukahtaa" vaan hän pysyy hereillä. Minä olen nukahtanut monta kertaa elämäni aikana. Aikuisena sitten koittanut kaivaa tosimman Itseni aina uudelleen esille, jotta voin olla se, joka tänne tulin olemaan. Lapseni on suurin mestarini tällä heräämisen matkalla. Hänen läsnäolossaan herään valoon, tähän hetkeen. Päivittäin. Aina ajoittain vajoan harhaan, mieleni vankilaan. Onneksi minulla on tämä valon majakka joka taas herättää. Olen sanonut lapselleni, että hän on minua viisaampi monessa asiassa. Ennen kaikkea siinä miten hän osaa elää tätä kuluvaa hetkeä siitä nauttien.

Aamulla ensimmäisenä on aina hyvin mielenkiintoista kuulla mitä poikani sanoo. Välillä hän kyselee mikä on universumi ja joskus herään hänen rakkaudelliseen halaukseen. Yhtenä aamuna ennen kuin sain silmäni auki, kuulin vierestä hänen sanansa:

"Äiti tänään on tosi kaunis päivä. Herätään jo ja noustaan ylös."  
Lapset näkee olennaisen aina. Tämä päivä ja tämä hetki on kaunis juuri nyt.

Herääminen ja totuudellisuus on omalla vastuullani

Mutta olen kiitollinen tästä viisaasta oppaastani, jonka kanssa saamme yhdessä olla tällä matkalla. Matkalla luomassa omannäköistä, itsellemme totuudellista ja autenttista elämää.  Lapset ovat hereillä, terävinä totuudessa. He näkevät asiat oikein. Jos me emme pelkää totuuksia itsestämme ja olemme valmiita katsomaan kipeänkin rehellisiä asioita, silloin lapsemme ovat liittolaisiamme. He voimaantuvat siitä, että heidän totuus otetaan vastaan. Kun lapselta kuultu totuus kielletään ja ohitetaan hän joutuu kieltämään vähitellen itsensä. Näin meillekin joskus kävi. Sopeuduimme ja ydintotuus jäi monen harson taakse. Yhdessä lapsemme avustuksella voimme vetää näitä harsoja nyt alas. Ja siinä samalla voimme olla lapsillemme peilejä joko totuuteen tai harhaan. Otammeko vastaan lapsemme totuuden vai kiellämmekö sen?  Kun tiedät voivasi valita, niin kummalle polulle sinä haluat lapsesi johdattaa?

Terveisin
Maiju Palin

Palaa Maiju Palin blogi hakemistoon

Tästä Seppo Tanhua blogi hakemistoon

Seppo Tanhua Special

Tästä Timo Kalliokoski blogi hakemistoon

Tästä Johanna Vilén blogi hakemistoon

Tästä Virpi Karjalainen blogi hakemistoon

Tästä Jenniemilia Demus blogi hakemistoon

Tästä Margie Marketta Mylläri blogi hakemistoon

Kommentit

lue lisää

- {{comment.name}} / {{formatDate(comment.updated_at)}}

Ilmoita ylläpidolle

lue lisää

- {{reply.name}} / {{formatDate(reply.updated_at)}}

Ilmoita ylläpidolle

Vastaa tähän kommenttiin ( {{ comment.replyComments.length }} vastaus. vastausta. )

Piilota

Nimesi Tämä on pakollinen tieto Kommenttisi Tämä on pakollinen tieto

Viestin lähetys onnistui

Viestin lähetys epäonnistui. Kokeile uudestaan

Lisää puuttuva tieto

Tämän tilin lähettämistä kommenteista on tullut liian paljon raportteja. Kommenttien lähetys on väliaikaisesti pois käytöstä.

Odota hetki ...

Kommentoi kirjoitusta

Nimesi Tämä on pakollinen tieto Kommenttisi Tämä on pakollinen tieto

Viestin lähetys onnistui

Viestin lähetys epäonnistui. Kokeile uudestaan

Lisää puuttuva tieto

Tämän tilin lähettämistä kommenteista on tullut liian paljon raportteja. Kommenttien lähetys on väliaikaisesti pois käytöstä.