Riippuvuus ja katkeruus

Näyttää siltä, että katkeruus ja riippuvuus kulkevat käsi kädessä; katkeruuden kohteesta ei pääse henkisesti irti, eli siihen jää koukkuun. Kääntäen: riippumattomuus edellyttää katkeruudesta vapautumista.

Joskus parikymppisenä "kuulin" sanat "Minä katkaisen ketjun". Olen ikäni kaikki koettanut arvailla, mitä se tarkoittaa, minkä ketjun katkaisen?

Nyt tiedän katkaisseeni ainakin tämän, että omasta pahasta olostaan syyttää jotakuta toista. Vaikka järki on jo pitkään sanonut, että niin ei asia ole, että olen itse vastuussa olostani, niin tuo lapsuuskodin malli on ollut niin syvälle sisäistyneenä, että on kestänyt vuosia ja vuosikymmeniä nähdä asia itsestään ja saavuttaa tunteiden "omavaraisuus".

Käytännön tasolla asia on ilmennyt pelkona, että äidin vuoksi joutuisin jotenkin luopumaan omista päämääristäni. Rinta rinnan katkeruuden poistumisen kanssa ovat päämääräni selkiintyneet. Samoin ymmärrän nyt, että äidin hoivaamisen ei tarvitse häiritä elämääni mitenkään! Hän ja hänen puheensa eivät enää aiheuta ahdistusta! Eikä minun tarvitse koettaa värvätä muita sisaruksia tehtävään, he kun elävät yhä tuossa ahdistuksen kehässään. Tilanteeni olen kyllä selvittänyt heille, toivottavasti ison siskon kokemuksesta saavat jotain vinkkiä!

KATKERUUDESTA

Syyspäivän tasauksen kriisini toi silmieni eteen tosiasian, että olen kantanut sisälläni katkeruutta ja sen vuoksi tuntenut olevani raskaasti sidottu äitiini.

Eihän kiltti voi olla katkera - siksi olen selittänyt sen pois mm. kohtalonyhteyksillä ja sielujen tehtävillä perustellen.

Tosiasia on kuitenkin ollut, että juuri tämä kieltämäni katkeruus on saanut minut sulkemaan äitivastuun ulkopuolelle toiset sisarukseni ja uskomaan vahvasti, että äidin vanhuus on vain minun käsissäni. Tarkoitan siis näitä käytännön toimia, pohjimmiltaan tietenkin hän itse on siitä vastuussa!

 Olenkärsinyt ja vikuroinut ja oikutellut ja tuskaillut ja valvonut ja...

Tuntui ihmeeltä siinä puolukoita peratessani ja vetistellessäni joutua myöntämään, että on katkera tietyistä lapsuutensa kokemuksista, siksi ne jatkuvasti tulevat mieleen.

Nyt kyllä onnittelen itseäni, että siinä hoksasin kysyä asiaa itseltäni, eipä ole milloinkaan ennen tullut sitä tehneeksi!

Mutta kansanomainen sanontahan kuuluu, että kovan edessä koiraskin poikii!

ITSEKKYYS- vaikein vammamme?

Olen rakennellut viimeisen vuorokauden aikana seuraavaa kirjoitelmaa:

Itsekkyys on ovelasti mukana elämässämme;

itsekäs RAKKAUS

Vanhemman itsekäs rakkaus edellyttää, että lapsi vielä aikuisenakin on hänelle kuuliainen ja elää vanhemman toiveiden mukaista elämää, ajattelee hänen laillaan, tekee, mitä hän haluaa, siten, kuin "kuuluu". Ellei näin tapahdu, hän kokee itsensä laiminlyödyksi tai uhmatuksi, jopa vihatuksi, mikä puolestaan on ilmeinen seuraus hänen omista prosessoimatta jääneistä syyllisyydentunteistaan ja komplekseistaan, näin lietsoen ja tehden muka oikeutetuksi omat vihantunteensa.

Itsekäs vanhempi ei ole oivaltanut, että on saanut lapsen huollettavakseen vain määraäajaksi, kasvattaakseen hänet toteuttamaan itseään ja siten omalta osaltaan rakentamaan olemassaoloa. Sen sijaan hän odottaa tämän energian jäävän omaan palvelukseensa, toteuttamaan hänen omia toiveitaan. Hän tulkitsee käskyn "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" tarkoittavan lapsen täydellistä alistumista vanhemman tahtoon, eikä tiedä, että kunnioitus on ansaittava. Eli kunnioitusta kyllä saa ihan siinä määrin kuin itse kunnioittaa itseään ja toisia, myös lastaan. Sitä niität, mitä kylvät, eikös niin?

itsekäs UHRAUTUMINEN

Toisen puolesta uhrautumista on pidetty ihanteena ja hyvän ihmisen ominaisuutena, ts. kristillisen rakkauden osoituksena. Mutta mitä uhrautumisen taakse todellisuudessa usein kätkeytyy?

- ihminen, joka ei osaa pitää puoliaan

- ihminen, joka pelkää elämää siinä määrin, että mieluummin jää ikäviin olosuhteisiin, kuin ottaa vastuun siitä (elämästään)

- ihminen, joka pelkää, mitä muut hänestä sanovat, jos hän toimii toisin, kuin häneltä (itsekkyydessään) odottavat.

Lyhyesti sanoen uhrautuja sangen usein on henkilö, joka haluaa olla muille mieliksi uskoen, että toisten kiitos ja tyytyväisyys todistaa hänen hyvyytensä/rakkautensa.

Niin paljon kuin itsekkäät ihmiset lähimmilleen kärsimystä aiheuttavatkin, he kuitenkin varmaan kärsivät itse vielä enemmän, ainakin heiltä menee elämän ihanuus ja mielenkiintoisuus sivu suun. Mutta jos katsomme koko asetelmaa toisesta perspektiivistä, niin, yllätys, yllätys, näemmekin heidät todellisina muiden vuoksi uhrautujina, suurina ihmiskunnan hyväntekijöinä! He uhrautuvat (tietämättään tosin, siis todella vilpittömästi) osoittaakseen ympäristölle heidän omat kipupisteensä ja tarjoten näin mahdollisuuden parantua niistä. Ilman heidän järjestämäänsä kärsimystä ei monelle olisi mahdollista tulla tietoiseksi  tällaisista elämän ulottuvuuksista.

Kiitollisuudesta heitä kohtaan meidän ei luonnollisesti tarvitse jatkaa heidän sälyttämänsä ikeen kantamista, vaan sen hyväksyttyämme meillä on vapaus irrottautua siitä. Muutoinhan omalta osaltamme vain vahvistaisimme itsekkään ihmisen egoa, emmekä voisi kokea itseämme todella vapaaksi. Vain omaa vapauttamme kunnioittaen voimme antaa heille mahdollisuuden muuttua.

ORGANISOITUA, STERILOITUA...

Tämän aamun ajatukseni oli, tai oikeastaan näin sen, miten todella organisoidussa, tuotteistetussa, steriloidussa ja monin muin tavoin rajoitetussa yhteiskunnassa elämme. Siinäpä se, että puhummekin yhteiskunnasta, josta on ikäänkuin rakentunut oma olionsa, jota meidän pitäisi muka palvella.  Itse kylläkin näen, ainakin nyt, yhteiskunnan syntyneen meitä ihmisiä palvelemaan. ( Kiitollisena siis otan siltä vastaan elantoni) Niin, kai sit tuo yht.kunnan rajoittuneisuus ja rajoittavuus vain kuvastaa sitä, mitä me ihmiset sisällämme koemme, siksi rakennamme turvaa itsellemme sen avulla.

Lienee omalta osaltani alitajuista kapinaa tätä ohjattua järjestelmää kohtaa, että esimerkiksi olen pitänyt jo kolme näyttelyä maalauksistani ja kuitenkin vasta syksyllä aloitan järjestelmällisen taiteen opiskelun! No, se nyt on ainakin todiste siitä, että asiat voivat kulkea miten päin milloinkin. On kovaa yksinkertaistamista rakennella mitään kaavoja asioiden kulusta.

Ymmärrän toki, että kaavat ovat tarpeellisia ymmärtääksemme joitain asioita, itsekin mielelläni olen ollut rakentelamassa niitä pysyäkseni kärryllä jostain. Mutta itse asiat ovat suurempia kuin kaavat, joihin niitä ahdamme. Kuitenkin käytännössä takerrumme niihin , emme näe ikkäänkuin metsää puilta.

Erilaiset opit ja järjestelmät ovat kaikki vain kaavoja, joiden avulla voimme koettaa käsittää jotain Totuudesta, siksi tarpeen. Mutta vain aikansa, jossain vaiheessa niistäkin on luovuttava, - ehkä vain rakentaaksemme uusia kaavoja? Olkoon sitten niin, pääasia, että kuljemme eteenpäin, kohti OLEMISTA.

VANHUUDESTA

Oikein hurjistuin aamulla, kun ajattelin, miten me kulutamme energiaa vanhusten hoitamiseen, - tuli mieleeni, että kysymys on oikeasta ihmisen itsekkyyden riemuvoitosta!

Sitten funtsin, että millainen sitten olisi niin viisaaksi vanhentunut ihminen ettei hän kuluttaisi ihmiskunnan energiaa,vaan mieluummin lisäisi sitä?

- hän ei odota erityiskohtelua ikävuosiensa vuoksi

- tietää olevansa itse vastuussa itsestään, "niin makaa kuin petaa" ja  " sitä niittää, mitä on kylvänyt" ja jos haluaa apuja, hän on valmis itse sen kustantamaan

- on tyydyttänyt elämännälkänsä niin, että on valmis ajallaan luopumaan elämästään, eikä tunne tarvetta pitkittää sitä keinotekoisesti muiden energiaa hyväkseen käyttäen