Töitä! Ja liikuntaa!

Jännästi on alkanut elämä kulkea. Töissäkään ei ole enää tylsää ja syksyllä on odotettavissa projektin vaihdos! Siinä on paljon työtä ja haasteellistakin. Mikäs sen parempaa, sitähän halusinkin! Siihen liittyy kuulema hankalia ihmisiä. Hyvä, saan harjoitella nvc:tä. Olen varma, että kaikki sujuu hyvin. En silti aio tehdä ylitöitä, teen kaikki mitä tarvitsee työajan puitteissa. Deepak Chopran meditaatio "Creating Abundance", päivä 11: Law of least Effort. Tarkoittaa: tee vähemmän, saavuta enemmän. On raikasta vaihtaa projektia ja tehdä hommia uusien ihmisten kanssa. Toki hieman tunnen heitä entuudestaan, mutten ole tehnyt töitä heidän kanssaan. Kokoonpano vaikuttaa hyvältä ja alamme tutustua toisiimme ja projektin asioihin jo ennen lomia.

Yksi asia minua vain ihmetyttää: projektilla on sunnilleen ikäiseni päälliikkö. Hänessä ei ole mitään vikaa, ei siinä. Koen vaan jotenkin hassulla tavalla, että koen olevani koko ajan ihan itse oma päällikköni. Näin on ollut jo kauan. On joitakin hallinnollisia juttuja, joihin minulla ei ole valtaa ja niihin täytyy pyydellä lupia, mutta muutoin olen kyllä kokenut olevani ihan oma pomoni jo pitkään. Sitäpaitsi jo nyt alkoi tuntua siltä, että tuo pomoni jätti pomoutensa sikseen. Kuka alkoi hoitaa asioita, ehdottaa päivämääriä ja tehdä aloitteita? Minä. Ensimmäinen heikkous näkyi, kun hän ei osannut ilmeisesti käyttää verkkokalenterimme aikatauluavustajaa ja vain sieltä katsonut meille sopivaa tapaamisajankohtaa, vaan kyseli meiltä kahdelta muulta, mitkä päivät meille sopisivat, ehdottakaa päivämääriä. Minusta olisi jotenkn tuntunut pomommalta, että hän olisi vain pistänyt päiväehdotuksen tiskiin ja se siitä. Jos ei olisi käynyt, olisimme sitten miettineet uutta päivää. Mutta katsotaan nyt, ehkä tämä oli vain pieni juttu, jolla ei ole merkitystä. Hän on kuitenkin kokenut ihminen. Eräs työkaverini sanoi, että hän on kunnianhimoinen ja nipo. Se kuulostaa huolestuttavalta, mutta toisaalta minusta on sanottu samaa: että olen kuulema kamalan ankara ja pikkutarkka. Minun työhöntuloaikani vain ei ole ollut nipointa luokkaa viime aikoina! Olen venynyt molemmista päistä. En ymmärrä, miksi minun pitäisi istua töissä kello seitsemän ja esittää ahkeraa, jos ei ole mitään sellaista tekemistä, joka niin vaatisi tekemään. Ihan rehellisesti olen vetänyt miinustunteja myöhemmin tehtäväksi - olen siis leimannut kellokorttini mennen tullen ja ruokatunneille myös, vaikka kello osoittaisi mitä. Nyt näyttää siltä, että viimeistään syksyllä asia korjaantunee, koska mielekästä tekemistä on takuulla odotettavissa! Sitten voin tulla seitsemäksi, eikä minun tarvitse esittää ahkeraa, kun olen sitä oikeasti.

Olen pitkään viettänyt päiviä joiden olen vain antanut mennä. Ei ole ollut aikatauluja eikä päämääriä. Olen lillunut ystäväni kanssa ja kuunnellut hänen juttujaan ja kertonut omianikin, eipä silti. Kun tutustuimme, oli hilkulla etten jättänyt ttutustumatta häneen, koska tuntui että jotenkin kaikki hänen tekemisissään tökki ja oli hankalaa. Sitten oli seesteisempi vaihe, ja hänen kanssaan oli ihan hauskaakin. Nyt hän on aloittanut samat jutut. En oikeastaan enää jaksa kuunnella, kuinka inhottavia kaikki työkaverit ovat. Minulle he eivät ole inhottavia. Minulla menee ihan hyvin kaikkien kanssa. Puheripuli-ihmisetkin ovat kuin taikaiskusta loitonneet jonnekin kauemmaksi, niin ettei heidän läsnäolonsa ole enää mikään ongelma. Jossain vaiheessa minun pitänee sanoa hänelle, että onko hän itse niin ylenpalttisen kohteiias muille ja antaako kiitosta? Kehuuko hän koskaan pomoaan, kun tämä on tehnyt jotakin hyvää. Vaikuttaa siltä, että kaikki mitä tämä tekee ystäväni mielestä, on huonoa. Lisäksi, kun hän sai korjasehdotuksia teksteihinsä ylemmiltä pomoilta, hän itki ja huusi, että hänkö on muka huono työntekijä! Hänhän kirjoittaa ihan hyvin! Sanoin, että kaikkien juttuja korjataan. Punakynämerkinnät ovat ärsyttäviä,  mutta ainakin omalta kohdaltani voin todeta, että on hyvä että joku on tarkka ja tietää asioista, sillä osa merkinnöistä on ihan aiheellisia lisäyksiä ja selvennyksiä asiaan. Ja suoraan sanoen, mitä tekstejä olenkin ystävältäni lukenut, ne ovat kamalan epäselviä ja jaarittelevia. Hän ei oikeasti ole ehkä niin hyvä kuin luulee, ja voisi tulla paremmaksi kun kuuntelisi mitä sanotaan, ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Hän muistuttaa tytärtäni hänen lukioaikanaan. Mistään hänen työhönsä liittyvästä heikkoudesta ei saanut sanoa mitään, koska hän otti  kaiken henkilökohtaisesti. Esimies oli pyytänyt ottamaan mallia parin nuoren miehen teksteistä. Ystäväni raivostui: "Ne pennut, ovatko ne muka parempia kuin minä!" Asia oli niin, että esimies oli niiden miestenkin kanssa hieronut heidän tekstejään aika paljonkin. Ero oli vain siinä, etteivät ne miehet ottaneet nokkiinsa, vaan tekivät korjaukset alkamatta vetää peliin egoaan. Minustakin on vain parasta tehdä korjaukset, vaikka pännisi se, ettei ole itse huomannut joitakin asioita niin tarkasti. Ainahan sitä toivoo, ettei korjauksia ja lisäyksiä tulisi! Toisen noista miehistä tunnen paremminkin, koska teen samaa projektia hänen kanssaan. Hän on todella mukava, todella ahkera, hoitaa hommansa ja osaa ottaa ohjat käsiinsä. Hänen kanssaan on helppo hoitaa asioita ja tehdä yhteistyötä. On paljon helpompi tehdä töitä ihmisen kanssa, joka ei joka asiasta ota itseensä, kuin ihmisen kanssa, joka kokee ihan joka asian itseensä kohdistuvana ilkeilynä.

Olen kyllä oppinut paljon katsellessani ystäväni järjestämää näytelmää. Ei voi muuta sanoa kuin, että miten hankalaksi ihminen voi itse elämänsä tehdä! Olen vakuuttunut siitä, ettei yksikään edes jaksa ajatella hänen egoaan päivittäin ja joka minuutti. En ymmärrä, miten hän koko ajan jaksaa miettiä sitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Luuleeko hän että hän on niin tärkeä, että muut ajattelevat häntä joka minuutti? Eivätköhän kaikki vain halua hoitaa työnsä kuntoon. Mutta tuolla käytöksellä jos jotakin hänestä aletaan ajatella niin sitä, että hän on hankala, ja kannattaa välttää niin paljon kuin mahdollista. Ja pitääkö hänen tulla joka ikisestä väännöstä kertomaan minulle? Hän on kuin lapsi, joka tulee pihalta äitinsä luokse ja itkee: "Äiti, noi kiusaa!" 

Olen siis alkanut itsekin pitää etäisyyttä häneen, koska en jaksa. Olen uupunut. Ensin minulla oli (ja on yhä) tyttäreni, sitten sain tismalleen samanlaisen ystävän, joka vaan on 30 vuotta vanhempi kuin tyttäreni. Mutta ihan samanlainen. Se ruokajuttukin: hän kitisee koko ajan olevansa lihava. Se on todella rasittavaa, etenkin kun hän ei ole! Hän haluaa taas laihtua luuviuluksi kuten oli pari vuotta sitten, ja minä jätän sanomatta, että pari vuotta sitten todella luulin, että hän potee anoreksiaa. Hän ei ollut edes kaunis, vaan luuranko, kuikelo ja todella kuivan näköinen. Hän näyttää nyt paljon paremmalta, jos suoraan sanon! Eikä todellakaan ole läskiä vieläkään missään! Hän tuli kertomaan eräänä päivänä, että on huolestunut 13-vuotiaan tyttärensä syömisistä: tyttö on laihtunut paljon eikä halua syödä mitään. Ajattelin, että mitäköhän hän olettaa? Tyttärellä sitäpaitsi olikin varaa laihduttaa, sillä tämä oli oikeasti pullea ja ylipainoinen. Hyvä vaan, että saa karistettua muutaman kilon. Mutta kun tuo tyttö katselee äitinsä touhuja, niiin mitä on odotettavissa? Kai tytärkin osaa katsoa peiliin. Kun laiha äiti ruikuttaa olevansa läski, niin entä hän, kun hän on oikeasti pyöreä?

Olen ulkoillut tuon ystäväni kanssa aika ahkerasti joka toinen viikonloppu, kun hänen lapsensa ovat isällään. Nyt päätin pitää vierooituskuurin ja pitää viikonloput ihan itselläni. Kerran kuussa voin mennä hänen kanssaan jonnekin kuuntelemaan hänen juttujaan. Minusta tuntuu, että oma elämäni, tarkoittaen harrastuksia, kodin hoitoa ja kuntoilua on jäänyt aivan taka-alalle pitkän aikaa. En voi antaa ystävän ymmmärtää, että olen noin vain käytettävissä sormia napsauttamalla aina kun hän tarvitsee. Vapunaatto oli se viimeinen kerta, kun olimme lounaalla. Ehdotin hänelle, että hänen pitäisi hankkia harrastuksia joissa tapaa muita aikuisia. Ei ei hän halua - hänellähän on lapset! Se riittää! Siis lapset ja minä riitän? Ok. Mutta minulle se ei riitä. Haluan harrastuksia ja omaa aikaa. Olin halunnut ystävän, toki, mutta en halua liimautuvaa ystävyyssuhdetta. Huoman ärsytyksen kutittelevan otsalohkoani kun ystäväni totesi kuullessaan minun menevän uuteen projektiin: "No, sitten sinä hylkäät minut ja alat olla niiden ihmisten kanssa vain!" Helvetti! Onko se parempi, että olen vain hänen kanssaan???? Saman tien hän marisi, että minä varmaan tapaan pian jonkun ja jätän hänet. Hän ehdotti - kenties kiduttaakseen itseään ajatuksella - että minun pitäisi hankkia vielä lapsia. Mielessäni suuttumus nousi pintaan ja tuumin: "Kuule, just noin teenkin, ja pian vielä!" Jos joku kokee hylkäämiseksi sen, että otan oman elämän haltuuni, niin ei voi mitään. Tuo nainen on pakko jättääkin pohtimaan omia ongelmiaan ihan itse. Muuten on hänessä kiinni kuin kärpäspaperissa.

Oikeasti: tuo nainen laulaa itseään suohon, koko ajan! Hän vielä näkee elämässään kaikki sanansa toteutuvan! Sanoin hänelle, että hänhän on lukenut kirjan "Ajattele elämäsi hyväksi!" Hän sanoi, ettei usko siihen. Ok, hän siis uskoo mielummin:"'Ajattele elämäsi pahaksi!" 

Silti pidän tuosta ihmisestä. (Tai kohta ehkä arvioin asian uudestaan) Näen kaikki omat vikani hänessä. Näen mistä maneereista olen itse päässyt irti ja missä ehkä joudun vielä itseänikin katsomaan. Siksi se onkin mielenkiintoista. Samalla voin harjoitella kuuntelua kiinittymättä niihin tai ottamatta niihin liikaa osaa. Silti alkaa vähitellen painostaa. 

On luojan lykky, etten ole kertonut hänelle mitään maailman ihanimmasta miehestä.

Se, mitä nyt kaipaan elämääni on harrastukset. En ole tehnyt grafiikkaa aikoihin, en ole ehtinyt tehdä käsitöitä, en ole siivonnut kotiani etenkään järjsetellyt paperiasioita - ja haluan lisää liikuntaa! On aivan viimeinen pisara, että aloitin joogan nyt! Huomaan olevani niin jäykkä ja kankea, että hirvittää ajatella jos olisin vielä lykännyt sen aloittamista pidempään! Kun katson vuosien varrella pullistuneita ja jäykistyneitä työtovereitanikin, niin mietin, että kannattaako uhrata kehoaan työn alttarille? Ei kannata. Sitäpaitsi minulla on 18 vuotta nuorempi mies, voin ajatella hänenkin kannaltaan asiaa. Ajattelin olla hänen kanssaan ainakin seuraavat 40 vuotta. Ja tyttäreni kannalta. On hyvä, jos äiti pystyy liikkumaan itse vielä 90-vuotiaana. Mietin miten saan lisää aikaa joogaan. Kaipaan kyllä myös ihan raakaa lihaskuntoiluakin. Joogaopettajan mielestä punttisaliharrastus vain ei oikein sovi joogan kanssa yhteen. Lihakset tulevat liian kireiksi joogaliikkeitä ajatellen. Tuumin, että minulla tuskin sitä pelkoa on, vaikka välillä kävisin pari punttia nostelemassa. 

Voi ollakin, että nyt seuraavat kuukaudet aivan suosiolla jätän käsityöhaaveet vähemmälle ja keskityn kehon kohennukseen liikkumalla joka päivä, tasapainottamalla ruokavaliotani jne. Huomaan että joogan aloitettuani viini on alkanut maistua pahalta. Olen juonut sitä, mutta sen vaikutus on joka kerran vain rajumpi jo muutaman lasillisen jälkeen. Eilen jo seminaarin jälkeisissä tarjoiluissa valitsin suosiolla kivennäisveden viinin sijaan. Lisäksi olen alkanut juoda enemmän yrttiteetä kahvin sijaan. Töissä nykyisin juonkin lähinnä vain teetä! Aamulla juon puoli litraa kahvia kuten ennen, mutta töissä juon yrttiteetä.

Leipä on ilmeisesti suljettava pois ruokavaliostani melkein kokonaan. Saan joka kerran viljaa syötyäni karvaan palan kurkkuuni, ikään kuin ruokatorveni olisi poltettu. Se ei tunnu mukavalta. Lisäksi saan hengenahdistusta. Se on kummallista, mutta niin on. Leivän syötyäni joudun haukkomaan henkeäni kuin kala kuivalla maalla saadakseni happea. Täysruisleipä, jossa ei ole yhtään venhää, käy joten kuten. Mutta huomaan niinä päivinä, kun olen popsaissut leipää, että painoni nousee hyvin äkkiä. Se vaan ei sula minun elimistössäni.

Suurin huolenaiheeni on näkökykyni. Tuntuu siltä etten näen millään laseilla kunnolla. Minun täytynee alkaa säästää rahaa silmäleikkaukseen. Miinuksia minulla on -9,5, ja lääkäri sanoi, että mykiöleikkaus menisi aivan ääripäähän, jos halutaan ettei laseja tarvitsisi lainkaan. Kaikki äärileikkaukset ovat riskialttiimpia kuin kohtalaisissa rajoissa olevat. Hän suositteli silmän sisäistä piilolinssiä. Täytyy tutkia asiaa. 

Pelkoja

Mielenkiintoista. Mies todellakin pelkää että hänen vanhempansa hylkäävät hänet, jos hän valikoi heidän toiveensa vastaisesti. Hänen vanhempansa katsovat statusta, ammattia, uskontoa, arvokkuutta ynnä muita porvarillisia ja "jaloja" ominaisuuksia ihmisissä. Omat vanhempani ovat ihan samanlaisia. Siksi kai heidän perheeseensä on syntynytkin lapsi, joka on musta lammas kaiken siveyden keskellä. Vaikka suoraan sanoen, olen elänyt ihan tämän yhteiskunnan normien mukaan, enkä ole todellakaan pahempi kuin kukaan muukaan - siis päinvastoin. Vanhenmpani vain ovat todella vanhanaikaisia, ja on ollut helkkarin vaikeaa elää 50-luvun kasvatusmallin mukaisesti nuoruutta 80-luvulla! Äitinihän oli kuolla kauhusta, kun siskoni asui avoliitossa nykyisen aviomiehensä kanssa! On järkyttävää, että joku voi ajatella minusta että olisin jotakin "alaluokkaa!" No, ihan samaa ajattelisivat varmaan minun vanhempani miehestä ensimmäisenä, jos tietäisivät. Ensimmäisenä ajattelisivat, että osaako hän edes lukea! Että minkä kulkurin Luonnonoikku nyt on pongannut suojelukseensa! Ja tosiasiassa tuota miestä ei ota kukaan suojelukseensa, hän haluaa pärjätä itse. Sen verran tiedän jo, että hän suuttuisi ikihyviksi jos yrittäisi maksaa hänen kulujaan.

Olen siis ihan normaalisiveä ihminen. Minun vanhempieni mukaan häpeäpilkku ja saati sitten jonkun muslimiperheen näkökannan mukaan yksinhuoltajuus ei tietenkään ole mikään meriitti. Mutta helkkari sentään olen ihan kunnon kansalainen meidän yhteiskuntamme puitteissa! Pahempiakin tapauksia löytyy roppakaupalla!

Jos minulla on ollut vaikeaa olla nuori 80-luvulla 50-luvun normien mukaan eläen (jos siis olisin halunnut miellyttää vanhempiani: minun paha tekoni nuorena oli ylipäätään se, että kehtasin seurustella. Niin paha olin! Äitni piti sitä syntinä ja häpeänä.) niin entä tuo mies, joka elää nuoruuttaan Euroopassa 2000-luvulla! No kyllä hän on yksinäinen ollutkin.

Ehkä hänen on helpompi palata kivikaudelle ihan suosiolla. Näkee kyllä, että hän itse on vapaamielinen ja avoin, mutta ainoa pelko hänellä on se, että hän riitaantuu vanhempiensa kanssa.

Mutta ehkäpä jokaisessa tällaisessa saamarin nipoperheissä täytyy olla joku, joka vähän ravistelee kuluneita maailmankäsityksiä. Eivätkä he mitään hylkää, vanhemmat. Kunhan kitisevät aikansa. Jos oikeasti hylkäisivät, niin palakoot helvetissä minun puolestani. Se, mikä mielestäni oikeasti on tilanne niin se, että vanhemmat pelkäävät menettävänsä lapsensa jonnekin hornan tuuttiin ja pois ulottuvilta. Etenkin sellaiset ylisuojelevat tapaukset. He ovat heikoilla, ei lapsi.

Taidan ottaa sen kahden viikon romanssin vastaan, elää sen ja antaa toisen palata kivikauteen. Tosin suoraan sanoen en usko, että hän ihan suostuu siihenkään. Hänellä on nimittäin hauskaa kanssani! Ajatella, että joku voi saada tällaisen tyttöystävän, jolle ei ole pääasia ostella kuteita miehen rahoilla, kitistä pienistä ja näyttää hyvältä.

Jokstapauksessa jos menee liian vaikeaksi, antaa mennä. Niin olen päättänyt. Elleivät kohtuulliset neuvottelut auta, en lähde vetämään mitään Romeo ja Julia - draamaa. Olen jo sen verran kokenut että tiedän sydänsurujen paranevan elämän myötä. Hyvä juttu romanssissakin on se, että kummasti alkaa vetää miehiä puoleensa kun yksi on kiinnostunut. Näyttää siltä että erityisesti kolmekymppiset on kiinnostuneita, täällä Suomessakin. He ovat hyvän ikäisiä, eivät lainkaan plösähtäneitä tai mieleltään kaavoihin kangistuneita, ja silti jo oikeita miehiä ja miehen näköisiä.

Toukokuun lopussa on Maailma kylässä - festari Helsingissä ja iloisin julistein toitotetaan "Kulttuurit kohtaavat!" Miten viattomalta tuo lause kuulostaa!

On tämä mielenkiintoista. Saa venyttää käsityskykynsä äärimmilleen, unohtaa oikeasti kaikki egoilit, yrittää huomioida muut itseään menettämättä. Siinä on iloista haastetta kylliksi!

Olen itse ollut aina innostunut vieraista kulttuureista ja valmis tutustumaan mihin ählym sählymiin vain. Olen ollut yllättynyt siitä, että muut eivät ole niin innostuneita. Tätä nykyä hyväksyn mielenkiintoni jonkinasteisena perversiona. En ole kiinnostunut homoseksuaalisuudesta, huumeista, sadomasokismista, saatanan palvonnasta, fetisseistä. Olen kiinnostunut kulttuureista siinä määrin että voin upottaa itseni niihin, ja se jo on kammottava synti tässä maailmassa. Hyväksyttävämpää olisi olla huumediileri.

Enkä tahallani tätäkään miestä hakenut. Hän tupsahti eteeni, ja koska hän kirjoitti ja vastasi meileihin päin vastoin kuin suomalaiset ovat tehneet, niin tässä ollaan. Varmaan kuulkaa kansalaiset yksi edellytys suhteen luomiselle on ottaa yhteyttä ja vastata viesteihin. Se riittää aika pitkälle. Toinen edellytys on olla selvin päin. Eilen kuuntelin lähikaupassa surullista puhelua, jota n. kolmekymppinen nainen kävi ja hänellä oli n. 7- viptias poika mukana. "Pääasia on, että joku selväpäinen tuo ne avaimet..." hän huusi puhelimeen kiukkuisesti.

Ajattelin kuinka ihanaa, että minulla on selväpäinen mies, vaikka se romanssiksi jäisikin. Sitäpaitsi jos hän olisi kotoisin yhtään erilaisesta perheestä kuin on, meillä ei olisi niin paljon samoja arvoja ja käsityksiä. Eli en muuttaisi hänen perhettäänkään miksikään. En edes usko että ovat niin hirveitä kuin mies pelkää ja antaa ymmärtää. Jos ajattelen omia vanhempiani, jotka tuntuvat samalta, niin kaikesta huolimatta he ovat aina sopeutuneet ja ottaneet asiat vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Kuinka hienosti he ovat suhtautuneet tyttäreenikin! He olisivat olleet ok tyttäreni isän kanssa, jos tämä olisi uskaltanut saapua paikalle. Koska tuon miehen tuntiessa ei voi kuvitella että hänen vanhempansa ovat pahiksia. Ei tuollaista ihmistä luoda pahisperheessä. Hän pelkää ihan turhaan.

Luovimista

Mies, joka osaa olla huolissaan ihan kaikesta! Kalat-mies. Epäilemättä hänen huolissaan olo on opittu käyttäytymismalli: hänen äitinsä on koko ajan huolissaan hänestä ja maailmasta ja ihan kaikesta! Sellaisen käsityksen olen saanut. Itse asiassa hän on ottanut minunkin huoleni kantaakseen - joten minä en todellakaan enää ole niin huolissani, kun hän on sitä minunkin puolestani! Voi ei!

Minun oli pakko järkyttää hänen maailmankuvaansa ja kirjoittaa, että huolillaan hän ei todellakaan paranna maailmaa eikä auta vanhempiaan selviämään! Omasta kokemuksestani tiedän, että minä en inhonnut mitään niin paljon kuin sitä, että äitini oli koko ajan huolissaan (siis minunkin äitini on murehtija) ja että tyttäreni inhoaa sitä, jos minä olen huolissani. Huolet ovat pirujen maalaamista seinille, ei mitään muuta! Mitä siitä tulee, että hän on huolissaan vanhemmistaan täällä Euroopassa ja he ovat huolissaan hänestä Bangladeshissa ja kaikki ovat vain huolissaan ja onnettomia niin, että pussit roikkuvat silmien alla? Vaikka mitään ei ole edes tapahtunut!

En väitä, ettenkö minä olisi huolissani tulevasta jne. Minä kuitenkin TIEDÄN, ettei se AUTA  mitään. En voi muuttaa yhtään mitään tulevaisuudestani pilaamalla tämän päivän olemalla huolissani! Kun huoli ilmaantuu, heitän sen pois, ja kun se tulee uudestaan ja uudestaan, heitän sen ulos heti uudestaan ja uudestaan!

Sitten kirjoitin miehelle mielettömän kuvailun siitä, kuinka onnellisia hänen vanhempansa ovat, kun tietävät hänen olevan onnelinen täällä, ja että he ovat iloisia tavatessaan hänet syyskuussa, ja että tulevina vuosina hän tulee tapaamaan vanhempiaan vähän väliä, he tulevat käymään Suomessa - koska miehen velikin asuu ja opiskelee täällä, heillä on kaikki syyt tulla - ja että hänen vanhempansa terveinä, punaposkisina ja iloisina tulevat käymään vanhempieni luona ja äitini näyttää hänen äidilleen puutarhaansa, että hänen vanhempansa näkevät siniset järvemme jne. 

Lähetettyäni meiini huolestuin, mitä tulin kirjoittaneeksi. Näen jo sieluni silmillä äitini puutarhassaan esittelemässä hernepuskia ja omenapuita kirkkaisiin vaatteisiin pukeutuneelle mustahiuksiselle naiselle, ja isäni soutelemassa järvellä tumman miehen kanssa puhumassa päivän politiikasta. Mitä tulin tehneeksi? Haluanko tosiaan naimisiin miehen ja tämän perheen kanssa, sillä näköjään ei ole tuota miestä ilman murhehtivia vanhempia? Missä on vapaa sieluni? Minun äidilleni tietenkin sopii hyvin sellainen liimautuva vanhempien arvostus ja kunnoitus - sitähän hän on itse halunnut aina! Että saa pistää näppinsä asioihini! Itse asiassa alkujärkytyksen jälkeen hän olisi varmaan innoissaan. Vaikka äitini välillä tuntuu niin rajoittuneelta, hän on sangen yllättävä toisinaan. Heh, hän onkin Aurinko-Vesimies, jolla on Kuu Kauriissa! Kukaan ei ota selvää, mitä hän oikeasti ajattelee. Näen jo sieluni silmillä sen sielujen sympatian, mitä hän saattaisi miehen vanhempia kohtaan tuntea. Miehen isä on ihan koulutettu tyyppi, ei mikään ojanpohjan kasvatti, joten sekin lisää jo sympatioita äitini puolelta. Heillä on ollut samat kasvatusperiaatteet mm. rahankäytön kanssa, tiukat säännöt - kaikki ihan samaa! Näen jo kuinka he muodostavat vakaan vanhempien klaanin, yhteisrintaman, jonka avulla tarmokkaasti tarttuvat lastensa ja lastenlastensa elämään, ja äitini on tyytyväinen siitä, että vihdoinkin Luonnonoikku on nalkissa... huh! Ja vitsit että hänestä on ihanaa saada vävy, joka takuuvarmasti on huolissaan koko ajan, ja hänestäkin! Sen lisäksi, että mies murehtii omista vanhemmistaan, hän alkaa vielä murehtia minunkin vanhemmistani. Siltä se vähän vaikuttaa. Äitini vanhuus on siten turvattu: hänellä on linkki siihen, ettei hän viru vanhainkodissa yksin missään vaiheessa.

Ehkä onkin sittenkin parempi, että miehen vanhemmat eivät hyväksy minua lainkaan, eivätkä pääse tutustumaan vanhempiini, jotka ovat heidän sielunveljiään. Ehkei siinä tapahdu mitään kamalan vakavaa. Sitten vaan teen taas jotakin muuta elämässäni. Nyt en enää tiedä, kumpi minua pelottaa enemmän: se, että suhteemme etenee joulukuun jälkeenkin, vai se, ettei etene. Joten voin elää rauhassa ja tehdä mitä vain. Sama tulos, tapahtuu mitä hyvänsä.

Häkellyttävää tässä suhteessamme on sekin, että perheemme ovat niin samanlaiset. Vanhemmat ylisuojelevia ja tietyssä mielessä ankaria. Molempien äidit huolien airuita, aina vaan huolissaan joka asiasta. On ihan sama, mistä päin ihmiset tulevat: he voivat olla niin helkkarin samanlaisia, ettei uskoisi! Miehenkin vanhemmilla on vakaa parisuhde, kuten minun vanhemmillani, ja mitä ilmeisimmin he myös pitävät toisistaan, vaikka luultavasti heidän avioliittonsa on ollut järjestetty. Tuumin vain siitä, että miehen kartalla hänen Aurinkonsa on kolmiossa Kuuhun, minulla Aurinko on sekstiilissä Kuuhun - ja molemmilla Kuut ovat ilmamerkissä. Me olemme kuin kaksosperhe, toinen vain asuu toisella puolella maailmaa. Samat lähtökohdat. Meillä on aika samanlainen käsitys perhemallista. Suorastaan pelottavaa. Ajatella, jos meidän koko perheemme onkin parisielu keskenään - tai tuttuja jostain entisistä elämistä!

Epäilyksiä

Tänään on sähkökatkos - en ole jaksanut kirjoitella kirjeitä. Pari tervehdystä kyllä lähetin... ei voi olla lähettämättä jotakin merkkiä! Ei silti, etteiö olisi asiaa. On vaan niin paljon ja tärkeää asiaa, ettei niitä saa sähköposteilla sanottua. Sitäpaitsi tuntuu mukavalta välillä olla "hiljaa". 

Minua alkoi hieman epäilyttää koko touhumme. Se vanhempijuttu painaa miestä aika lailla. Saakin painaa. On hyvä että se painaa nyt, eikä rysähdä yhtäkkiä niskaan. Hyvässä lykyssä tämä auttaa asiaa sitten tulevaisuudessa.

Painaa se minuakin. Ei enää naurata. Ehkä minua eilen naurattikin siksi, koska tilanne on oikeasti kamala. Miten helvetissä saan tavata miehen, jonka kanssa on mukavinta mitä kenenkään kanssa on koskaan ollut, miehen joka vastaa kirjeisiini eikä vedä jotakin peliä (enpäs vastaa viiteen päivään -peliä tms.), on tunteikas ja herkkä ja ties mitä - ja kun luin hänen aivan ensimmäiset viestinsä, tajusin että hän on ollut ihan koko ajan kovin huomaavainen minua kohtaan, ja ilmaissut kiinnostuksensa. Itse olen ottanut hieman köykäisemmin koko jutun, ajatellen että "kokeilempa kepillä jäätä". No, nyt olen ihan umpilirissä. Nyt haluan sen miehen. En usko että parempaa voisin löytää. 

Ja sitten tämä vanhempiongelma! Miten voi olla????? Miksi Luoja pisti minut lipasuttamaan suustani "yes" kun mies kysyi, alkaisimmeko seurustella. Ei hänelle juolahtanut vanhempansa silloin mieleen? Nyt en oikein tiedä, aikooko hän hylätä minut saman tien, jos hänen vanhempansa järkyttyät siitä tiedosta, että hän seurustelee kanssani, vai mikä hommnan nimi on. Jos noin on, tekisi mieleni hettää hanskat kehään ja antaa olla. Sitten kuitenkin ajattelen, että ehkä minun pitäisi nyt sentään katsoa tämä episodi loppuun asti, eli joulukuuhun asti, tai ainakin syksyyn. Miksi lähtisin kivan miehen luota olettaen jotain pahaa tapahtuvan? En tajua tätä juttua lainkaan, ja tässä on ihan paskamaisessa tilanteessa jos suoraan sanon. 

Kolmas juttu on se, että miksi minun pitää ottaa asia niin vakavasti? Voisinhan vain kevyestä ajatella, että kesällä menen tapaamaan miestä, jonka kanssa minulla on pikkuromanssi, joka virkistää elämää vähäksi aikaa, ja sen jälkeen hauskaa jatkoa! En vain ajattele enkä etenkään tunne siten. Tosin en kyllä ihan vielä olisi naimisiinkaan menossa - olisi kiva ihan seurustella niin kuin tavallisesti. Mutta niin: mehän emme Greenen tulkinnankaan mukaan ole minkäänlaisella ehdokkuussijalla maailman tylsimmän pariskunnan tittein saamiseen. 

Tässä on kyllä niin monta tapaa suhtautua asiaan, että pitää poimia niistä joku ja mennä sitä tietä. 

Kaiken kaikkiaanhan kyse ei minun mielestäni ole edes tuon miehen vanhemmista. Kyse on ihan hänestä itsestään. Onko hän riittävän aikuinen katkaistakseen vanhempiensa talutusnuoran, ja onko hän riittävän kehittynyt ja muuttunut katkaistakseen tietyt kulttuurinsa tuomat normit omassa elämässään, lähteäkseen omille teilleen. Ei tietenkään jätä vanhempiaan, mutta tekee omat ratkaisunsa. Kyse on ihan vain hänestä, ei hänen vanhemmistaan. On irvokasta tässä ajatella, että jotkut täysin ulkopuoliset ihmiset voisivat päättää sen, mikä on meidän seurustelumme kohtalo!!! Se on päätöntä! On päätöntä, että mies vain menisi käskyjen perässä kuin koira.

Tämä on niin hullu tilanne, että todellakin eilen nauroin, tänään olen vakavampi ja suorastaan uupunut. En voi ajatella enää mitään aiheesta. Tänään mietin todellakin sitä vaihtoehtoa, etten sitten menekään Pariisiin kesällä. Jos mies jo sisimmässään tietää, että loppu tulee, miksi vaivautua? Toisaalta jos en mene, ei ole mitään mahiksia päästä eteenpäin - sitten se todellakin on tässä!

Olin jälleen joogassa ja sitten saunassa ja tuntuu siltä, että nyt vain makaan lötkönä ja yritän tietoisuuden antaa minulle suurempaa viisautta. Ei tämä millään ajattelulla ratkea. Haluan ennen kaikkea tietoisuutta siitä, miten minun tulee menetellä, jotten aivan kamalasti loukkaisi itseäni. 

Ikäero ja kaikkea hauskaa

Kirjoitukseni määrän voinee selittää sillä, että Merkuriukseni on MC:llä Oinaassa. Jokseenkin nopea ajatuksenjuoksu.

Kirjeenvaihtomme on todella vilkasta. Astologisessa analyysissa sanotaankin että välillämme on niin paljon sähköä, että välillä itseämmekin uuvuttaa. Sähköä on, koska meilaamme eli siis SÄHKÖpostaamme päivittäin 5-10 meiliä, pitkiä. Missä välissä ehdimme niitä rustata: bussissa ja metrossa työmatkoilla, ruokatunnilla, tauoilla...

Ikäeromme näkyy jossain paikoin. Esimerkiksi hän on käymässä läpi työperiodia, jonka koen tutuksi omilta menneiltä ajoiltani. Siinä huomaan nuoruuden tuulien puhaltelevan. Toisaalta saan omatkin ajatukseni tuulettumaan. Lisäksi tuntuu siltä, että minun henkisestä tuestani saattaa olla oikeastikin toiselle iloa. Koska hän on kuitenkin jo aikuinen mies eikä murrosiän ja aikuisuuden uhmakkaassa taitteessa, hän jopa kuuntelee toisin kuin tyttäreni, joka pitää minua vain tyhmänä, eikä usko mitään mitä hänelle sanoo. Tässä huomaa eron siinä, mikä on aikuinen ja mikä ei. Kaiken huipuksi miehen ajatukset maailmasta ja rahankäytöstä ynnä muusta ovat paljon kypsempiä kuin monella ikäiselläni miehellä. Itse asiassa ihmisen "viisaus" ei juuri näytä iän mukana paranevan monellakaan, joten kun murrosiän uhmasta pääsee astumaan seesteisempään elämänvaiheeseen, ei ole paljon eroa siinä onko 30-vuotias vaiko 50-vuotias. Se riippuu ihan siitä miten itse aikoo vanheta. Jotkut haluavat jäädä kakaran tasolle loppuelämäkseen, ja 50-vuotiainakin huseeraavat kaikkea typerää, tai elävät jossain ihme maailmassa utopioineen. Toiset taas ovat jo 30-vuotiaina valveutuneita ja heillä on elämänarvot kasassa - mutta ei se tee heitä vanhoiksi! Se tekee heidät menestyneeksi. Heidän ei tarvitse huidella pitkin poikin ja haalia tekohengitystä elämälleen, vaan he osaavat nauttia elämän perusasioista.

Koen itseni aivan samanikäiseksi miehen kanssa. Ainoastaan jotkut kokemukset antavat viitettä ikäeroon. Mikään muu ei siihen mielestäni viittaa. Kuten mies sanoikin: Ikä ei ole fyysisestä iästä kiinni. Hänen työpaikallaan on 19-vuotias, joka on kuin vanhus, sanoi mies. Oli aika hienoa kuulla, että olen hänen mielestään nuori! No, nuoreksi itseni tunnenkin, sillä jo muutama vuosi sitten päätin että minäpä alan joka syntymäpäivänäni nuorentua! Niin on varmaan tapahtunut, koska nyt olen vasta kolmekymppinen. Kohta näytänkin paremmalta kuin muinoin. Kummallisesti sitä vain voi tapahtua niinkin!

Astrologisesti voin päätellä, että "syy" hänen mielenkiintoiseen ennakkoluulottomuuteensa on Merkuriuksen sijainti Vesimiehessä. Koska minun Kuuni on Vesimiehessä niin ikään, olemme kai sitten hiukan samanaisia hulluja individualisteja molemmat. On kyllä todella mielenkiintoista nähdä, miten hän tulee suhtatumaan perinteisiinsä. Hän on jo Euroopan kansalainen aivan papereissakin ja kotimaassa käynti 8 vuoden tauon jälkeen voi tuottaa hänelle itse asiassa kulttuurishokin. Hänen Kuunsakin on Kaksosissa ja 11. eli Vesimiehen huoneessa - ilmaa kaikki! Hänellä ei itse asiassa ole maamerkkeihin viittaavia asioita juuri lainkaan, vain Khiron on Härässä ja 10.huoneessa!

Mietin tätä vain siltä kannalta, että miten hän tulee suhtautumaan vanhempiensa mahdollisiin vaateisiin ja oman kulttuurinsa perinteisiin. Itse tulkitsisin, että ei niinkään itsestään selvästi kuin joku maamerkkejä paljon omaava tyyppi! Itse asiassa matkasta voi muodostua hänelle itsenäisyystaistelu. Toivon niin, koska haluan hänet itselleni, ja nyt siis epätoivoisesti etsin kaikkia taivaan merkkejä antamaan viitteitä siitä, että niin tapahtuu!

Ja suoraan sanoen mielestäni hänen karttansa näytää tässä mielessä lohdullisemmalta kuin tyttäreni isän kartta, joka oli Härkää pullollaan ja muutkin maamerkkejä, ei yhtään ainoaa ilmamerkkiä, ja joka siis valitsi hyvin perinteisen tien. Mitä oikein häneltä odotin? Eihän hän voinut tehdä kuin sen mihin hänellä oli luontaiset edellytykset?

Itse asiassa nykyisessä suhteessani on hyvin moni asia eri tavoin kuin oli tyttäreni isän kanssa, vaikka monet tilanteet muistuttavatkin toisiaan, mikä saa minut hermostumaan. Mutta itse asiassa kaikki on ihan toisin kuitenkin. Ehkä elämässäni tyttäreni isän kanssa oli joku pyrkimys, jota en saanut toteutettua hänen kanssaan koska hän oli väärä henkilö. Koitin toteuttaa Vesimies-Kuutani ihmisen kanssa, jolla ei ole ainoatakaan ilmamerkkiä kartallaan! Ainoa yhdistävä tekijä oli se, että hänellä oli myös Venus Oinaassa - mikä ei taida ihan pelkästään riittää vakaan suhteen luomiseksi :) Se olisi voinut jäädä ihastukseksi, niin olisi selvinnyt monelta murheelta.

Nyt on toinen tapaus. Haluan uskoa niin, koska hauan sen miehen itselleni. Piste. Niin se vain on, ja kaikki toiveikas tulkintani lähtee siltä pohjalta, joten sitä ei voi ottaa aivan tosissaan. Silti asia on aivan eri: se miten tämä mies vaivautuu vuokseni, on aivan toista luokkaa kuin tyttäreni isä ikinä!

Ei olisi kyllä uskonut, että tässä tilanteessa on jotakin kamalan huvittavaa, mutta eilen olin yksin ruokatunnilla ja oikeasti nauroin itsekseni ääneen pohtiessani tilannetta, kun mies menee selittämään perinteisille vanhemmilleen uudesta tyttöystävästään. Vaikka mies olisikin vapaa-ajattelija, niin kyllä häntäkin hieman hermostuttaa vanhemiensa reaktiot. En tiedä, olenko niin peloissani asiasta, vai onko tämä mielestäni jo niin ylitsevuotavan koomista oikeasti, mutta en voi kerta kaikkiaan olla nauramatta koko tilanteelle. Mieskin naureskeli kerran: "Hih, sitten esittelet minut, että "tässä on tyttäreni isä, 10 vuotta tytärtäni nuorempi!" No, ei hän sentään ole tytärtäni nuorempi vaan kiitettävästi vanhempi, mutta periaateessa tilannehan on tuo. Mieskin veti siitä huumoria, mikä on mielestäni vain hyvä.

Tämä suhteemme taitaa olla nyt Vesimies-ajattelijoiden riemujuhlaa, ja voi järkyttää rajoittuneemmin ajattelevia ihmisiä syvästi. Suhteessamme on nimittäin kaikki "pielessä", uskontoa ja kulttuureja myöten, ja ikää myöten. Eikä ole näin hauskaa ja ihanaa elämässäni vielä kertaakaan ollut kenenkään kanssa! Jep: etsin kaikki taivaan merkit vakuutellakseni itselleni, että hänet on varattu minulle tässä elämässä!

----

Tapasin miehen siksi, että työssäni oli tylsää (ja muutamien muiden sattumien summana). Elämäni tylsyyskysymys näköjään pistettiinkin järjestykseen tällä tavoin, sillä nyt koen työni jollain lailla merkitykselliseksi. Sitäpaitsi siinäkin tapahtuu muutoksia, jotka tuovat uutta tuulta purjeisiin. Minun ei tarvitse vaihtaa työpaikkaa ainakaan heti. Ihmetellä ja ihailla siis vain sopii, kuinka pyyntöihin vastataan ja miten ne toteutetaan. En olisi itse lähtenyt etsimään ratkaisua elämäni tylsyyteen tätä kautta, mutta nyt se vain tuotiin eteeni: ihmissuhteen kautta, ja yhätkkiä se näyttää vaikuttavan muuhunkin elämään positiivisesti, vaikka vasta näin vähän aikaa on kulunut. Liz Greenen analyysissa todettiin: "Yksi asia on ainakin varma: ette tule koskaan voittamaan palkintoa maailman tylsimpänä pariskuntana!" Odotan sitä, ja elän sitä nyt. Ei ole tylsää, ei. Se on ihanaa! Tänään tosiaan bussissa töihin matkatessani tuumin, että olen todella onnekas ja onnellinen. On todella jännittävää odottaa 4 kuukautta, syyskuusta joulukuuhun, mitä tapahtuu kun mies on kotimaassaan - ja entä sen jälkeen - sitä vasta odotankin! On itse asiassa jännittävää asettaa itsensä katselemaan tilannetta ulkopulisena, ikään kuin asia ei koskettaisi minua itseäni lainkaan. Vaikka tietenkin se koskettaa. Edessäni on mukava kesä, ainakin se aika kun olen jälleen Pariisissa. Itse asiassa olen todella kiitollinen kaikesta, ja hurjan iloinen. Nyt elämäni alkaa näyttää jo vähän siltä kuin haluankin ja olen toivonut. Se on sitä sitten vielä enemmän- joulukuun jälkeen.

____

Eräs asia on myös huomionarvoinen: tämä mies osaa kehua taitojani ja osaamistani. Se on uskomatonta! Normaalisti miehet kyllä kehuvat ulkonäköä ja latelevat sellaisia kohteliaisuuksia (mikä sekin on tietenkin mukavaa) mutta pistävät sitten alta lipan kaiken osaamisen. Tällä miehellä on pokkaa sanoa, että kirjoitan ranskaa hyvin ja hän on ylpeä työstä mitä teen jne. ja että kirjoitan paremmin kuin hän itse (kirjeitä). Kenelläkän aiemmin tapaamallani miehellä ei ole itsetunto riittänyt moiseen.