Sinkkuudesta

Kun tyttäreni on nyt kaukana ja vähän aikaa omillaan, huomaan että tietynlainen äitiroolini on karissut vähäksi aikaa harteiltani ja se tuntuu hyvältä. Hieman olen hehkutellut sitä, että onpa hauskaa taas viettää sinkkuelämää. Tosiasia on kuitenkin se, että minä vähät välitän koko sinkkuelämästä. On ollut ihanaa olla äiti ihanalle tyttärelle, ja on edelleen ihanaa olla äiti hänelle, vaikka se roolikuva onkin vähän muuttumassa.

Minua ei  kiinnosta sinkuus eikä ääretön "vapaus". Toki haluan olla ihmisenä ja persoonana vapaa, mutta kyllä minä pidän sitoutumisesta ja koen saavani siitä irti paljonkin. Olen ollut täysin sitoutunut tyttäreeni, olen oikeasti pistänyt kaikkeni peliin aina kun on ollut tarve. Olen jättänyt jopa työni vähemmälle kriisien aikana - en ole todellakaan mikään urafeministi sillä tavoin, että uhraisin kaiken muun työn vuoksi. Vaikkakin, kun kriisi on ollut ohi, paneudun kyllä työhöni yhtä lailla täydellä sielullani.  Voimat keskittämällä saa enemmän aikaan missä hyvänsä elämänalalla, kuin hajauttamalla voimia.

Minua ei kiinnosta vapaat suhteet eivätkä muut kummallisuudet. Olen täysin vanhanaikainen parisuhteiden suhteen. Vaadin ja haluan uskollisuutta ja luotettavuutta, ja olen itse luotettava. Haluan käyttää energiani johonkin muuhun kuin sompailuun pettämisien ynnä muiden tyhjänpäiväisten sotkujekn kanssa ja haluan, että toinen osapuolikin ajattelee samoin. En ole sitä osapuolta vain vielä löytänyt. Tai en ole huomannut, jos sellainen on tullut vastaan.

Kaikenlisäksi olen tainnut uskotella itselleni menneiden vuosien aikana, että on niin kiva olla sinkku ja itsenäinen jne. ja etten ainakaan tarvitse ketään. Olen heittänyt jäitä niskaan muutamallekin avuliaalle aatulle, joita on ympärilläni pyörinyt - en ole osannut arvostaa heitä, nyt huomaan sen. Ihan hyviä  miehiä ovat olleet. Olen nyt muuttanut mieleni. En näe sinkkuudessa enää mitään hohtoa. Sinkuus on aivan typerä elämänmuoto, jonka toivon loppuvan pian, jos vain mahdollista.

Ajankulu

Tänään heräsin kuudelta, jotta ehtisin töihin. Keitin kahvia ja katsoin ulos: karmea sää, en mene pyörällä. Olen hyvän ilman pyöräilijä. Olen kuin kissa: pysyttelen mieluiten sisällä kurjalla säällä ja matkustan autossa tuulen ja sateen suojassa.

Luin nettihesaria ja vilkuilin kelloani, että ehdinkö töihin - olisi kiva ehtiä kahdeksaksi, ettei päivä veny. Sitten huomasin tietokoneeni päivämäärän: se väitti, että tänään on sunnuntai. Katsoin Hesarin päiväystä, siinäkin väitettiin, että on sunnuntai!

Tein eilen niin paljon hommia kotini raivaustyössä, että todellakin luulin tehneeni kahden päivän työt. Sain ihan noin vain lahjaksi yhden vapaapäivän lisää - tosin raivaus jatkuu.

Raivaustyö tuottaa tulosta. Makuuhuoneeni ei ole näyttänyt näin makuuhuoneelta koskaan. Kaikki paperit ja rojut on siirretty pois, seinällä kauniita kuvia, lattia luututtu ja huoneilma tuoksuu puhtaalta. Ihanaa! Nyt sama pitää tehdä olkkarille. Suurin homma on paperitöissä, sillä suurin osa rojustani on paperia. Täytyy valikoida mitä säilyttää ja mitä ei. Onni, ettei laskuja enää tipu postiluukusta, vaan olen siirtynyt kaikessa missä voin, sähkölaskuihin ja saan laskut suoraan verkkopankkiini. Ne eivät siis tule lojumaan ympäri laatikoita odottaen sitä, että siirrän ne kansioihin. Kyllä tekniikka on monin paikoin mukavaa! 

Tekniikassa on kodin sisustamisen kannalta ainoa haittatekijä se , mihin saa sijoitettua tekniikkaromut, kuten printterin, kauniisti. Ennen ei ollut sellaisesta huolta, eikä tarvinnut kaikenmaailman pölyä kerääviä johtokasoja kodissaan katsella. Kaiken huipuksi nykyisiä kerrostaloasuntojen pohjia ei suunnitella asumista varten, vaan myyntiä varten. Harvassa suunnitelmassa ollaan mietitty huoneiden kalustamista ja mm. silmälläpitäen sitä, että tietokonevempaimet ja muu elekrtoniikkakin pitäisi saada jonnekin mahtumaan, ja mieluiten muualle kuin makuuhuoneeseen. Minunkin kodissani ATK-pistoke on sijoitettu putkieteiseni seinään! Kuka, kuka kökkii eteisessä kenkien ja ulkovaatteiden seassa hoitamassa laskujaan, ja mihin sinne saa printterin, kun kaappirivin reunustama käytävä on niin kapea, että hyvä että siinä mahtuu itse kulkemaan? Onneksi tietokonetta voi käyttä langattomasti, mutta printtein saa toimimaan langattomasti vain, jos se on kiinni siinä pistokkeessa, joka on eteisessä. Sitä ei saa piilotettua esim.  kirjahyllyyn, ellei osta kymmenien metrien pituista jatkojohtoa, koska kirjahyllyseinään ei tietenkään ole asennettu ainoatakaan pistoketta. Siis sille ainoalle seinälle, jolle voi sijoittaa kirjahyllyn. Millaista logiikkaa suunnittelijat käyttävät, kun lämäävät niitä pistokkeitaan ihan umpimähkään minne sattuu?

Toiset pistokkeet ovat makuuhuoneissa, mutta on huono idea pistää tietokonekamppeet makuuhuoneeseen. Mutta minkäs teet, minullakin oli ne roinat makuuhuoneessa monia vuosia. Öisinkin siis elin töiden keskellä. Airportin ja läppärin hankkiminen sentään vapautti siitä, että olisi pakko työskennellä makuuhuoneessa.

Nykyisen kerrostaloasunnon sisustaminen viihtyisäksi ja toimivaksi ja vielä kauniiksi, on siten haastava homma ja vaatii päänvaivaa. Rahalla tietenkin saisi kaiken. Olen joskus suunnitellut, miten saisin kodistani toimivan, valaistusta ja oikein päin avautuvia ovia myöten, ja muutokset vaatisivat niin paljon rahaa, että suunnitteluni loppuu siihen. Pitää koittaa luovia sillä, mitä on. Karseinta on se, että suunnitteluvaiheessa pistokkeen pistäminen tai oven avauksen suunnittelu oikeaan ja käytännölliseen suuntaan ei maksa enempää kuin se, että ne asiat tekee väärin. Se on raivostuttavaa, että ei sitten voida suunnitella alun alkaen käytännöllisesti asioita. Lätkästään vain vaaditut asiat johonkin, ja sillä selvä, miettimättä lainkaan. Esim. se, missä kohtaa ovi sijaitsee huoneessa, on merkityksellistä sen asian kanssa, miten saa sängyn mahtumaan mm. makuuhuoneeseen. Viisikin senttiä väärässä kohden oleva ovi voi pilata huoneen monipuoliset sisustusmahdollisuudet. Huoneen koko ei pelkästään ratkaise. Sama koskaa ikkunoiden sijaintia. 

Minä voisin työkseni tehdä tuollaisia pikkuparannuksia peruspohjiin, joita näen. Minua ei kiinnosta työpiirustusten tekeminen ynnä muu, mutta voisin tarkistella starojen tekemiä pohjia ja vihjata heille suunnitteluvaiheessa, miten kannattaa ovet ja ikkunat sijoittaa niin, että huoneista tulisi käyttökelpoisia. Esim. miksi vessojen ovet usein pistetään aukenemaan niin, että niihin näkyy suoraan olohuoneesta? Onko tarkoitus, että televisiota voi katsella veaasnpytyltä, tai osallistua ruokakeskusteluun muiden kanssa sieltä käsin? Vallan mielenkiintoinen trendi nykyisin on se, että kun tullaan sisään ulko-ovesta, ollaankin suoraan keittiössä! En ollut uskoa silmiäni, kun näin yhden arkkitehdin suunnitteleman asuntopohjan vanhaan rakennukseen: hän oli sijoittanut kaksion keittokomeron putkieteiseen!!! Porraskäytävästä tullaan suoraan hellan ääreen! Mihin asukkaat laittavat kumi- ja talvisaappaansa, takkinsa - siinä ruuan laiton yhteydessä ravisuttelevat kaupunkipölyjä turkeistaan? 

Asunnot eivät ilmeisesti ole tarkoitettu nykyisin asumista, vaan ihmisten säilömistä varten. Että on paikka, jossa voi nukkua jotta voi mennä taas töihin asumaan. Ihmekös sitten, että kaupungille pitää suunnitella joka paikkaan ihmisille "olohuoneita" ilmaisine WIFI yhteyksineen, elävöittämiskeskuksia ja keskuskirjastoja ynnä muuta, koska eihän kukaan mahdu tekemään kotonaan yhtään mitään.

FengShuita

Harjoitan tänään FengShuita, eli siivoan. Ensin tuntui, että laatikot ja kaapit eivät riitä ja joudun tukkimaan kotini uusilla mööpeleillä. Kun siivous on edistynyt, huomaan, että itse asiassa minulla ei ole paljon säilytettävää tavaraa. Suurin osa laatikoista lojuneista jutuista on täyttä roskaa: vanhoja kuitteja, kirjeitä, piirustusluonnoksia, ynnä muuta täysin tarpeetonta kamaa. Nykyiset kaappini ja laatikkoni saavat riittää, yhtään uutta en osta. Eikä olisi varaakaan: matkustelu veti lompakon niin tyhjäksi, että nyt en moneen kuukauteen voi ostaa yhtään mitään, paitsi ruokaa, ja maksaa laskut. Koska sentään pystyn ne hankkimaan, en siten kaiketi ole elänyt yli varojeni, vaan hilkun kilkun kuten pitää. Ravisuttavia ylläreitä toki ei saisi nyt sitten tulla.

Kylpyhuone on jokatapauksessa saneerattava piakkoin. Se on niin ällö. Suurin pulma on säipytystilan puute, hyllyjen puute. Seinälaatat ovat ok, mutta lattialaattojen väriä olen alusta asti inhonnut, ja nyt niiden saumatkin alkavat olla niin karsean näköiset, etteivät ne hinkkaamallakaan lähde puhtaiksi. Nykyisin on olemassa hyviä likaa hylkiviä saumausaineita, tuskin niitä on tuon lattian laatoittamisessa käytetty. Suihkukoppi on aikansa elänyt, ruuvit löysällä ja ovenkahvat irronneet. Lisäksi koko aikana minulla ei ole ollut kunnon naulakkoja pyyhkeitä varten; olen viritellyt kaikenlaisia tarra-ja imukuppijärjestelmiä vähän väliä, jotka pysyvät tovin ja sitten jonain yönä irtoavat seinästä ja mätkähtävät maahan kolisten. 

Siinäpä onkin sitten syksylle ohjelmaa. Tuskin tarvitsee muita vapaa-ajan harrasteita keksiä, kun on koti duunattavana. 

Jatkanpa jälleen FengShui-harrastustani... raivaan tilaa uusille MUKAVILLE asioille. 

Kohti uutta

Hassua nähdä täällä Pariisin hotellihuoneen pöydällä pullo Kasken Marjan karpalomehua, Vaasan hapankorppupaketti, Abban sillipurkki ja pussi sitruunapippuria. Ne olivat ne aarteet, joita myyjä minulle Pariisin suomalaisputiikissa kertoi ranskalaisten rakastavan. Siispä ostin niitä viemisiksi hostessilleni kaksinkertaisella hinnalla, kuin olisin saanut Suomesta lähimarketista. Eipä olisi ensimmäisenä tullut mieleeni sitruunapippuri: Ranskassa kuulema ei ole paljon maustesekoituksia valmiina, joten sitruunapippuri on ollut menekki siinä kaupassa. Karpalomehua täkäläiset käyttävät kuulema lääkkeenä virtsatietulehduksiin, ihan lääkärinkin määräyksestä! Ranskassa lääkärit eivät suhtaudu yhtä ynseästi luonnon lääkityksiin kuin suomalaiset kollegansa, päinvastioin luonnon lääkkeitä käytetään paljon, ja täällä on paljon apteekkeja, jotka myyvät vain homeopaattisia tuotteita. Ja koska Ranskassa ei kasva karpaloita, suomalainen karpalomehu on aarre! Saahan siitä tehtyä myös hienon makuista royal kirriä valkoviiniin sekoitettuna.

Kävin Suomi-putikin jälkeen Quai Branleyn upeassa Aasian ja Afrikan maiden taiteen museossa. Itse rakennus on mielettömän upea, sen puutarha (jonne pääsee ilmaiseksi) on upea, ja itse näyttely on kerta kaikkiaan äärimmäisen upea. Tosin loppuvaiheessa olin jo niin kyllästetty naamioilla ja rituaaliesineistöllä, etten enää jaksanut keskittyä kuin niihin, jotka pistivät silmään. Täytyi tillottaa rakennuksen arkkitehtuuriakin koko ajan! Vietin museossa noin viisi tuntia. Hieman heikotti sen jälkeen. Hoipertelin läheiseen bistroon juomaan kahvit. Yksin liikkuessa käynnit ravintoloissa ja bistroissa ja brasserieissa ovat kaikkein nöyryyttävimpiä - kunnes ovalsin, että suurkaupungissa kukaan ei ajattele yhtään mitään mistään ja kenestäkään. On niitä muitakin yksin istujia joka paikassa. Sitten vain alkaa seurailla katuelämää siinä ympärillä ja nauttia olostaan.

Olin ylpeä itsestäni siinä mielessä, että olin suunnitellut bussireittini "perfecto". Metrotunnelit eivät kiinnosta, on paljon mukavampi istua bussissa ja nähdä kaupunkia. Bussivalinta siksikin, että hotellini sijaitsee paikassa, jonne on paremmat bussi- kuin metroyhteydet, ja nyt, kun olen oppinut tajuamaan paikallisia bussireittejä, busseilla matkustelu on entistä kivempaa. Reitit on suunniteltu yhtä hyvin kuin metroyhteydet. Niitä ei vain turisteille mainosteta yhtä paljon jostain syystä.

Palattuani kotikonnuille käväisin vielä syömässä lähimaaston eräässä brasseriessa juustolla ja kinkulla täytettyjä crepejä. Sellainen jotenkin sopi yksin tallustavan iltapalaksi. Eikä se nyt niin kamalaa ollut, aloin taas viihyä paikassa liikennettä ja ihmisiä seuratessani. Mutta olisi kyllä ollut ihanampaa olla siinä tyttäreni kanssa. Mietin, miten hänen ensimmä in en työpäiv l;nsä on hurahtanut. Hänen huonekaverinsa vaikuttivat kivoilta, joten voi olla, ettei hän enää edes muista äitiään - enhän minäkään hänen ikäisenään muistanut omaa äitiäni. Mutta olen elänyt menneenä kymmenenä vuonna tyttäreni kanssa 24 / 7, jote onhan tämä pikkuinen elämänmuutos, ettei hänestä näy merkkiäkään. Kun hän oli pieni, hän vietti sentään kesälomia mummolassa, koska äidilläni oli opettajan pitkät kesälomat. Mutta vanhempana tyttäreni ei enää halunnut mennä sinne, koska siellä ei ollut samanikäisiä kavereita, joten yhteiselomme on ollut sangen tiivistä kymmenisen vuotta.

On oikeastaan aika outoa olla vain oma itsensä nyt, ei äidin roolissa. Tietyllä tavalla olen kadottanutkin itseäni ollessani niin tiivissti tyttäreni kanssa, ja panostanut häneen ja hänen harrastuksiinsa ja elämään hänen kanssaan, että pitää löytää itsensä taas uudella tavalla. Päivisin se jotenkin onnistuukin, mutta iltaisin kaipaan tyttäreni hölötyksiä päivänsä kulusta, ja kaikkea, ja olo tuntuu tyhjältä. Ikävöin tytärtäni. Joten on kyllä aika hyvä, että olen keksinyt itselleni haasteita ja uusia tuulia, kuten kielikurssin. Hostessini vastasi sähköpostiini, joten minusta tuntuu, että hän jopa odottaa tuloani luokseen. Ainakin puhelimessa hän vaikutti niin iloiselta, sydämelliseltä ja viehättävältä ihmiseltä (vaikken juuri mitään ymmärtänytkään) että luulenpa että meistä voi tulla jopa ystävät keskenämme. Ikäerosta huolimatta, tai sen vuoksi.

T-ristin talouskriisi näkynee omassa kukkarossani siten, että rahaa on kyllä mennyt. Tulee aika köyhä talvi. Matkat ovat kutenkin paljon, paljon parempi sijoitus kuin vaikkapa uusi parin tonnin sohvakalusto: matkamuistoja ei kukaan, ei koskaan, voi lunastaa pois, niiden arvo ei vähene, eikä himmene, vaan ne säilyvät aina. Matkoihi sijoittaminen on sijoittamista hekiseen pääomaan, mikä ei koskaan katoa ja mitä kukaan ei voi ottaa pois.

Sinkkuelämän uusi aika

Nyt se sitten on tapahtunut: tyttäreni täytti 18 ja on aikuinen. Hän on odottanut h-hetkeä kauan. Hän on aika hassu siinä mielessä, että hänelle tällaiset rajapyykit merkitsevät konkreettisesti muutosta, kuin veitsellä leikaten. Kun hän täytti 15 vuotta ja meni rippikouluun, hän vain päätti, ettei enää leiki pihan nuorempien lasten (pikkupoikien) kanssa kuten sitä ennen. Se oli päätös, joka astui voimaan sillä siunaaman hetkellä kun hän täytti 15: hän alkoi elää "ison tytön" elämää aivan tietoisesti, teki valinnan. Nyt hän teki saman tempun täyttäessään 18. Lohduttavasti hän kyllä sanoi minulle: "Kyllä mä silti kysyn sun mielipidettä asioista, vaikka saankin ite päättää!" Sitten hän totesi, että vaikka onkin aikuisen iässä, teini-ikä ei ole vielä ohi, sillä englanniksi vielä yhdeksäntoista on "nineTEEN". Vasta kun hän täyttää kaksikymmentä, "twenty", hän aikoo päättää teini-ikänsä. Huh.

Astrologisesti minulle luvataan samankaltaisia jännittäviä muutoksia kuin vuonna 1991 (kun sain tietää odottavani tytärtäni) ja vuosina 2000-2001 (kun muutimme toiseen kaupunkiin). Olen halunnut haudata tämän elämänmuutoksen alitajuntaani siten, etten ole halunnut pahemmin ajatellakaan tyttäreni täysi-ikäisyyttä. Nyt se vaan on pakko. Olo on aika tyhjä: tässäkö se kaikki oli? Mitä minä nyt teen?

No, kökötän parhaillani Pariisissa hotellissani, koska ulkona sataa. Olen suunnitellut päivän ohjelman aika hienosti. Olen oppinut käyttämään näppärästi Pariisin bussilinjoja (löysin hyvän bussikartan netistä) ja itse asiassa kaupunki vaikuttaa viime kesän kahden viikon opintoretken jälkeen sangen tutulta paikalta. Ei ole enää samanlaista hämmennystä kuin ensimmäisinä kertoina tänne tullessa. Löytyy jo tuttuja kadunkulmia, tietää miten liikkua, mihin varautua jne. Tähän asti on ollut valtavan helteistä, nyt siis on museokierrosten aika. Oikeastaan siis hyvä, että sataa, koska muuten olisin mennyt Luxemburgin puistoon lukemaan ranskankielen sanoja ja kielioppia. Olen huomenna lähdössä Aix en Provenceen nimittäin kielikurseille. Asun perhemajoituksessa. Hermostuttava kokemus oli soittaa perheelleni (joka käsittää 64-vuotiaan yksinelävän naisen) ja ilmoittaa tulostani. Kaikki mitä olen ikinä ranskankielestä oppinut kirjoista, katoaa kuin savuna päästäni heti kun sitä on konkreettisesti käytettävä. Hostess vastasi erittä in ystävällisesti ja suolsi sellaisen ranskankielisen sirkutuksen luuriin, että putosin kärryiltä jo alkusekunneilla. Takeltelin sitten jotain juna-aikatauluistani, mutta hän puhui päälle ja neuvoi reitit perille. Häpesin silmät päästäni. Onneksi sentään voin lohudttautua sillä, että menen kursseille nimenomaan siksi, etten vielä osaa puhua ranskaa -  Miksi menisin kursseille, jos osaisin? Kahden viikon kuluttua osaan paremmin.

Minun täytyy olla hieman hullu, että asetan tällaisia haasteita itselleni kesälomalla.

Unohdin Suomi-tuliaisten oston lähtiessäni, koska kerta kaikkiaan retkemme mittasuhteet kaikkien kielikurssien, teatteriesitysten, lippujen ja tikettien ja junalippujen ynnä muiden järjestämisessä ovat olleet melkein liikaa aivoilleni yhtä aikaa suoritettavaksi. Siispä etsin täältä Pariisista pari paikkaa, jossa myydään Suomi-designia ja suomalaista ruokaa, ja aion tänään painella niihin paikkoihin ostelemaan ruisleipää ja salmiakkia, ynnä muuta.

Olen sinkku, minulla ei ole alaikäisiä lapsia huollettavanani, olen vielä nuori. Ehkä siinä on T-ristiä ja elämänmuutosta kerrakseen. Sinkkuus saisi kyllä jäädä myös eletyksi elämänvaiheeksi. Ei huvita enää olla yksin aina joka paikassa.