täysikuu ja oivalluksia
05.02.2012 (Muokattu: 05.02.2012 21:56)
Olen havainnut, että tyttäreni suuttuu minulle säännöllisin väliajoin, ja ne ajat tulevat aina täydenkuun tai uudenkuun kieppeillä, useinmiten täydenkuun aikaan. Kuten nyt taas.
------
Työkaverini, joka ennen joulua hukutti minut puhetulvaansa ruokatunnilla, antamatta suunvuoroa, on pyytänyt kanssaan lounaalle. Huomaan, etten halua enää lähteä hänen kanssaan. Kun ajattelenkin asiaa, päätäni kivistää. Sain NIIN ihanaa lounasseuraa viime viikolla upeasta miehestä, joka on reipas, oma-aloitteinen, kohtelias, hyvännäköinen ja kuunteli mitä sanoin, siis osasi keskustella, että taidan käydä yksin syömässä, ellen vastaavaa seuraa saa (miksen saisi, sovimme menevämme uudestaankin lounaalle). En enää jaksa ihmisiä, jotka hukuttavat minut puhetulvaansa. Olen nyt saanut tehdä töitä sellaisten ihmisten (vieläpä asemaltaan kunnianarvoisten) kanssa, jotka höristävät korviaan sanomisilleni, ja olen tavannut upeita miehiä jotka noteeraavat mitä sanon, joten ei enää tee mieli saada osakseen mitään muuta. Haluan kelliä suosiossa ja auringonpaisteessa, olla kuunneltu ja huomattu, tai edes normaalilla tavalla noteerattu, ja lisään kiitollisuuslistaani jokaisen sellaisen tapahtuman. Nautin positiivisesta huomiosta kuin kissa rapsutuksista, ja käännän kylkeäni.
-----
Kun tapasin miehen ja hän oli niin nopea ja innokas, ensin yritin toppuuttaa häntä. "Etenet vähän liian nopeasti," sanoin. Minulla on sellainen mielikuva, että miehen kuuluu kosiskella hillityn viileästi kukkakimppujen kanssa pari viikkoa, ennen kun suostun edes harkitsemaan suutelemista. Olen saanut tuon kai päähäni Jane Austenin kirjoista, kuten "Järki ja tunteet", jossa suhteet etenevät hillityn rauhallisesti ja sivistyneesti. Olen yrittänyt soveltaa sitä systeemiä nykyaikaan. En ole vaan vielä sellaista miestä tavannut, kaikki ovat niin nopeita, niin etten pysy perässä. He eivät ole varmaankaan lukeneet Jane Austenin kirjoja. Tajusin kuitenkin, miten typerästi sanoin. Miksi ei ihminen saisi olla spontaani ja oma itsensä? - joten totesin heti perään: "Ei sittenkään, olet hyvä juuri sellaisena kuin olet!" "Kiitos!" hän sanoi ilahtuneena. Tajusin itsekin, että en oikeastikaan halunnut hänen olevan yhtään erilainen. Olisi ollut kamalaa, jos hän olisi ollut yhtään hillitympi.
-----
Minusta tuntuu, että olen saanut uuden nuoruuden. Vaikkei kaikki sujukaan ihan kuin toivon: tyttö murjottaa ja elämäni miehestä ei kuulu mitään, von silti olla ihan tyytyväinen elämääni, ja nauttia kaikesta mitä tulee eteen.
Nyt ylipäätään vain kuljen ja nautin elämästäni toisin kuin ennen. Poissa on huolesta kireä äitiminä. Olen koko ajan ilmoittanut nuorentuvani, ja siltä se nyt vaikuttaa. Olen jo 10 vuotta nuorempi kuin vuosi sitten, olemukseltanikin. No, nuoremmaksi en välitä tulla, tämä on ihan hyvä. Uranuksen transiitti Aurinkoon ja Venukseen kestää pitkään ja odotan innokkaasti mitä se tuo tullessaan. Tosin, sydänsuruja en odota yhtään. Enkä niitä saakaan, koska en hakeudu niiden äärelle enää. Olen murehtinut tarpeeksi, eikä se ole parantanut maailmaa eikä minua. Nyt aion nauttia kaikesta hyvästä mitä saan ja kurjat jutut jätän niin nopeasti kuin mahdollista, ihan puheripulia kärsivistä kollegoista lähtien. He ovat kurjaa, surkeaa lounasseuraa, parempaakin on tarjolla, otan sen paremman.
jytyä
03.02.2012 (Muokattu: 05.02.2012 11:47)
Sallin itseni muuttua.
- Uranus yhtymä Venus - parhaillaan (9.huone)
- Uranus yhtymä Aurinko - parhaillaan löysästi, syksymmällä tiiviisti (9.huone)
- Uranus yhtymä MC ja Merkurius - huomasinkin, että jakso kestää pitkään, pitkään... tämä tulee vasta 2014! (10.huone)
- Lisäksi Uranus vielä perääntyy jossain vaiheessa uudistaen transiitit Aurinkoon ja Venukseen.
- Perääntyvä Mars (2. huone) suo seuraavan puolen vuoden aikana peräti 3 Marsin paluuta (joista yksi siis oli jo), sekä samaan aikaan yhtymät Plutoon ja Uranukseen ja opposition Satirnukseen.
Minulle ei enää koskaan tule tällaista aikaa. Uranuksen kierto on 84 vuotta!
Onko sattumaa, että juuri tämä transiittisuma tapahtuu samaan aikaan kun tyttäreni lentää pesästä? Ainakin se suo minulle mahdollisuuksia viettää järjetöntä sinkkuelämää. Vieläpä hauskemmin kuin koskaan ennen, koska nyt ei ole opintomurheita kannettavanani, eikä ongelmaa työstä - ellen päätä, ja kun päätän, vaihtaa. Mutta jokatapauksessa on yksi koulutus takana, mikä auttaa asioita.
Mutta jo näin kaiken alussa on sanottava, että hauskat tapahtumat kääntyvätkin näköjään kurjuudeksi ja tuskaksi. Nyt alkaa tuntua siltä, että olisi ollut parempi kun en olisi koskaan tavannut häntä, kenen kanssa haluan olla ikuisesti mutta joka ei halua samaa kanssani. Minulla oli ihan kivaa matkallani muutenkin, ennen hänen tapaamistaan. Olisin ostanut lipun gospeliin - sitähän olin tekemässä kun mies tuli juttelemaan - tai johonkin muuhun konserttiin ja viettänyt sen jälkeen yhtä hienon illan paikallisessa kapakassa kuin Chopinin konsertin jälkeen aiemmin: vapaana sielultani, kaipaamatta sen kummemmin mitään ja nimenomaan: ketään.
Miten voin pyyhkäistä hänet yli mieleni kartalta ja vaellella sielunrauhassa maailmalla? Ja etenkin täällä Suomessa? Mitä hemmettiä tästä muka oppi? Että älä sano kenellekään sanaakaan enää koskaan, koska se kuitenkin on valhetta ja hämäystä? Minä kun todella yritin olla mahdollisimman cool, vetäytyyvä, ja sittenkin kävi näin surkeasti. En voi kuin onnitella itseäni siitä, etten todellakaan mennyt pidemmälle. Olisin loukannut itseni niin, etten enää pystyssä pysyisi.
Toisaalta minulle on herännyt pienoinen epäilys omasta osuudestani. Miltä minusta tuntuisi, jos todella haluaisin suudella miestä, joka pääsääntöisesti kääntää poskensa suudeltavaksi? Niinhän minä tein. Tuskin osoitin mitään mielettömiä intohimoja miestä kohtaan. Peitin itseni täysin. Kun hän pyysi minua jäämään, olisin voinut edes sanoa tulevani takaisin. En sanonut, vaikka ajattelin niin. Pidin hänestä, mutten sanonut sitä sanallakaan, ja elekieletäni olin mahdolisimmanl itsesuojelukannalla. Päässäni takoi se karmea totuus, että olin lähdössä takaisin Suomeen, en halua antautua millekään täysin. Ja miten minun kävi? Helvetti, koko itsesuojelu taisi kääntyä itseäni vastaan. Jos minä haluaisin suudella jotakuta, ja tämä kääntäisi poskensa, kokisin itseni torjutuksi. Ajattelisin, että hän pelaa kanssani, jos hän vielä ottaisi yhteyttä. En olisi aivan vakuuttunut hänen tykkäämisestään.
Mies, jonka kanssa kävin päivällisellä matkani jälkeen ei ole ottanut yhteyttä sen jälkeen, kun kerta kaikkiaan kieltäydyin suutelemasta häntä. Se oli aitoa kieltäytymistä - en tuntenut mitään haluja häntä kohtaan sillä tavoin, enkä ole häntä pahemmin sen jälkeen murehtinutkaan. Mietin, miksi menin hänen kanssaan päivälliselle? Halusin nähdä, milta minusta tuntuu. Löytyyisikö Suomesta joku varteenotettava, ja täytyi testata. Oli miten oli, tietyt jutut katalysoivat tapaamisessa itseäni. Sain palautetta, että olen "cool" ja kun coolina en suudellut, enpä ole kuullut mitään (mikä tässä tapauksessa on mieheltä oikea päätelmä). Se sai minut huomaamaan miltä oma käyttäytymiseni saattaa vaikuttaa. Minusta ei näe sitä, mitä tunnen, ja harvemmin sen edes sanon.
Olen pohtinut pääni puhki miten saan pattitilanteen ratkottua. Ja onko tässä pattitilannetta? Siihen kaipaan yksinkertaista vastausta toiselta osapuolelta. En ole saanut. Olen kirjoittanut maratonkirjeitä ja opiskellut uudestaan ranskan kieliopin. Toimin kuin uppoavassa laivassa tomitaan : vaistonvaraisesti, järkeilemättä. Mutta pelastusta ei näköjään ole. Kuka haluaa saada jääkalikoita niskaansa toistamiseen?
Miten asiat ymmärretään ylipäätään? Mies kertoi pitävänsä lumesta. No, minä otin kinoksista kuvan, ja lähetin hänelle sähköpostia: "Tässä sinulle lunta! Hyvää viikonloppua, terveisin... " Ajattelin, että on suuri rakkaudenosoitus lähettää ihmiselle jotain mistä hän pitää, mutta myöhemmin tuli mieleeni, että kuva kylmästä lumesta hillityn kohtelian sanankääntein sähköpostitse ei ehkä välittänyt kiintymystäni häntä kohtaan riittävästi.
Matkan jälkeen, päässäni on humissut konkreettisesti. Tämä muistuttaa tuntemuksia joissa olin kun olen ollut huolissani tyttärestäni. Eipä silti, hän on lisännyt pökköä pesään pitämällä mykkäkoulua siksi, että kun hän soitti, olin omissa ajatuksissani ja surullinen - se ei hänen pirtaansa sovi, joten nyt hän rankaisee minua olemalla vastaamatta viesteihin ja ottamata mitään yhteyttä. Tietenkin olen sanonutkin jotain, joka ei ole mennyt hänen käsikirjoituksensa mukaan, en siis ole osannut vuorosanojani, joten siitäkin täytyy nyt sitten osoittaa mieltään hiljaisuudella.
Elämässäni on nyt siis kaksi ihmistä, jotka jostain syystä ovat päättäneet etten ansaitse sanaakaan heidän taholtaan. Ihmetellä täytyy, miten muka voin olla niin kurja ihminen, vai, olenko vain joutunut äärimmäisen henkisen julmuuden kohteeksi? Sillä minusta on julmaa, että tyttäreni suuttuu kun olen surullinen ja ajatuksissani jolloin en ole 100%:sesti hänen käytettävissään, ja on henkistä julmuutta olla vastaamatta yksinkertaisiin, selventäviin kysymyksiin sähköpostitse, tai edes jotenkin.
Pääni raskaus on ollut viime viikkoine mielenkiintoinen ilmiö. Joinain päivinä pääni on ok, mutta kuten tänään, päätäni kiristää sellainen vanne, että tuntuu ettei sinne mahdu mitään ajatuksia, että työnteko tyssää siihen paikkaan kun mikään ei liiku, ja päätä suorastaan hieman huimaa, ja olo on täysin epätodellinen. Onneksi minulla on nyt töissä sellaista rutiinitekemistä, mikä ei vaadi kovin selväjärkistä ajattelua tai ongelmien ratkomista. Voin paneutua siihen liukuhihnahommaan ja se suorastaan auttaakin pääni tilannetta. Haluan kyllä että tämä olotila loppuisi pian ja saisin palata siihen auvoiseen tilaan jossa olin ennen matkaani. Vaikka itse asiassa: olen ollut kyllä ennen matkaanikin jo jotenkin väsynyt. Minusta tuntuu, että se viiden vuoden piina, jonka tyttäreni kanssa elin repivine riitoineen ja kummallisine ulkopuolisine tapahtumineen, on jotenkin lauennut. Kestorajani on jossain mielessä ylitetty. Olen yksin elättänyt kahta ihmistä, yksin kantanut huoleni - alkaa mennä sietokyky tuolaista mykkäkoulua pitävien ihmisten, jotka eivät anna mitään armoa minulle, kanssa. Suoraan sanoen: kaipaan vaihteeksi itselleni hellimistä ja ymmärrystä. En jaksa kovuutta enää. Pelkään, että minulla on joku stressitila. Luin netistä pyörrytyksestä ja eräs syy voi olla lukemani mukaan stressi. Aiheita stressiin minulla onkin ollut yllin kyllin, ja siltä se vaikuttaa, että pääni halkeaa kohta. Olen oikeasti huolissani pääni tilasta. Se ei ole "virkeä".
Strssiä taas voi aiheuttaa työ, mutta myös elämänmuutokset ja rakastuminen!
Jos ja kun nuo Uranuksen ja Marsin kovat transiitit merkitsevät muutoksia, niin mitä ilmeisimmin se tietää myös stressiä - joka toden totta tuntuu päässäni! Enkä edes tiedä mihin ne muutokset vievät minut - se se varmaan tämän huimaavan tunteen perusta onkin. Jotain tapahtuu, mutta en tiedä mitä.
